Tänä keväänä olen ollut vähän enemmänkin erilaisilla kursseilla. Toukokuussa alkoi lyhyt Työväenopiston kurssi “Kirjoituskävelyt Lapinlahden ja Töölön maisemissa”. Tuo kurssin nimessä mainittu “kirjoituskävely” rupesi kiinnostamaan minua ja halusin ottaa selvää, mitä tällaisella kurssilla itseasiassa tapahtuu. Olen kyllä joskus kirjoittaessani runoja kuljeksinut muistivihkon kanssa ulkona ja tehnyt muistiinpanoja aina välillä. Tällä voi olla hyvinkin vaikutusta siihen, että luultavasti minulla on enemmän keväälle, syksylle ja kesälle ajallisesti sijoittuvia runoja kuin talvisiin maisemiin. Talvellahan on tietenkin liian kylmää kirjoitella ulkosalla.
Lapinlahden Lähteellä
Ensimmäinen kurssin tapaaminen oli Lapinlahden Lähteellä. Vaikka olenkin joskus vuosia sitten käynyt siellä kahvilla ja konsertissa, silti käsitykseni paikasta ja sen pääportin sijainnista oli varsin hämärä ja kiertelin ensin vilkaisemassa myös rakennuksen toiselle puolen mahtaisiko sielläkin olla jokin iso portti. Sillä välin toinen kurssin opettajista, Päivi Hytönen, oli kuitenkin tullut paikalle ja myös muita kurssilaisia alkoi kerääntymään pääportin lähistölle. Aloitimme menemällä katsomaan valokuvanäyttelyä Venetsia-rakennuksessa. Kävi ilmi, että valokuvat oli ottanut eräs samalla kurssilla mukana oleva henkilö, nimittäin Jenni Sundqvist. Tehtävämme oli valita jokin näytteillä olevista luontoaiheisista kuvista ja kirjoittaa sitten jotakin siitä inspiroituneena. Kirjoitimme näyttelyhuoneessa pöydän ympärillä ehkä noin kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen menimme ulos ja luimme jokainen tuotoksemme ääneen toisille kurssilaisille.
Ulkona saimme lisää tehtäviä. Toisen tehtävänannon kirjoitin istahtamalla penkille lähelle kukkia ja erilaisia taimia istuttavia henkilöitä ja sainkin tietoa meneillään olevasta istutustyöstä (retiisin ja keltaisten zinnioiden taimia). Minulle myös näytettiin kyltin päälle ripustettu pieni hyönteishotelli. Toukokuu ja kesäkuun alkupäivät ovat tänä vuonna vaikuttaneet säätilaltaan kylmemmiltä kuin normaalisti tähän vuodenaikaan. Vaikka sää ei kävelyn aikana ollut mitenkään erityisen huono ja välillä paistoi aurinko, oli Lapinlahden Lähteellä kuitenkin varsin kylmää. Olin myös unohtanut ottaa villatakkini mukaan, koska olin kai kuvitellut säätä lämpimämmäksi kuin se olikaan. Saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Pesä”. Kuvittelin, että rakennuksen toisella puolella olevalla kalliolla kasvavan männyn rungossa olevassa kolossa voisi olla oravan pesä. Sen jälkeen, kun olin jonkin aikaa kirjoitellut vilkuillen ylöspäin kohti koloa puun rungossa lähellä kohtaa, jossa sen oksat haarautuivat, olivat käteni jäätävän kylmät.
Kävelyn lopuksi menimme kirjoittamaan sisälle vanhaan sairaalarakennukseen. Ennen kuin kävelimme sisään sairaalan portista, opettajamme neuvoi meitä tarkkailemaan tunnetilaamme ja huomioitamme kävellessämme sairaalan pihan poikki sen ovelle. Hän myös luki meille inspiraatioksi otteen Jenni Linturin romaanista Jälleenrakennus. Tehtäväksi saimme kirjoittaa kuvitellen, että olimme tulossa sairaalaan joko taiteilijana tai potilaana. Tähän kirjoitustehtävään meillä oli hieman enemmän aikaa kuin aiemmin, ehkä noin 20 minuuttia. Muistivihkooni syntyi kirjoittaessa sisällä vanhan sairaalarakennuksen käytävällä olevan pöydän päällä seuraava melko pitkä tekstipätkä:
Mietin, halusinko oikeasti tulla tänne. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan oikein ollut. En enää pärjännyt yksin kotonani. Arjesta selviytyminen oli jo kauan aikaa sitten ruvennut tuntumaan ylivoimaiselta suoritukselta. Stressasin pesulavuorojen takia ja kaupassa käynti ja ruuan valmistaminen saivat minut hikoilemaan hermostuksesta jo herätessäni aamulla. Sängystä ylösnouseminen oli siirtynyt yhä myöhempään ja myöhempään.
Astuin rautaportista sisään Lapinlahden sairaala-alueelle. Kävelin mukulakivetyllä pihalla kohti keltaista sairaalarakennusta. Tuntui kuin arki olisi putoillut pieninä lohkeilevina palasina alas maahan ja leijaillut pois. Olin tulossa kuin lomalle. Enää ei tarvinnut huolehtia roskiksen tyhjentämisestä ja tiskipöydän pyyhinnästä. Töihinkään ei tarvitsisi mennä. Saisin olla rauhassa ilman rutiineja. Voisin halutessani vain tuijottaa eteeni ja välillä nukkua.
Olin toki tuonut mukanani kirjoituslehtiön ja kyniä. Jos vain jaksaisin, voisin aina halutessani kirjoittaa tai piirtää lehtiöön. Ehkä syntyisi kuvauksia hulluudesta tai sitten vaikka romaani elämästäni sairaalassa.
Katsellessani tajunnanvirtatyylillä nopeasti kirjoitettua tekstiäni minua jäi mietityttämään se seikka, että teksti kuulosti siltä kuin sen kirjoittaja tavallaan suhtautuisi mielisairaalaan “lomapaikkana” arjestaan. Näinhän ei todellisessa maailmassa oikeasti varmaan ole. Kun ihminen kärsii vakavista mielenterveyden ongelmista, aiheuttaa se tietenkin suurta kärsimystä ja sairaalaan tuskin tullaan “lomalle”. Jotenkin fiktiivisestä tekstistä kuitenkin tuli tuollainen. Olen itsekin kärsinyt ahdistuneisuudesta, joten tekstipätkän ensimmäisessä kappaleessa kuvatut vaikeudet ovat minulle tuttuja omasta kokemuksesta. Ehkä teksti kertoo, että koen arjen kuormittavana ja haluaisin jotenkin päästä “lomalle” arjen toistuvista rutiineista.
Joka kirjoituskerran jälkeen kaikki lukivat toisilleen ääneen tuotoksensa. Nämä entisessä sairaalarakennuksessa kirjoitetut kuvaukset luimme toisillemme istuen ulkona penkeillä sairaalan pihalla.
Aallonmurtajalla
Seuraava kirjoituskävely oli Ruoholahdessa. Tällä kertaa kävelyn opettajana toimi Orvokki Mäkelä (kuten myös seuraavalla kävelyllä Hietaniemen hautausmaalla). Olen useinkin käynyt Ruoholahdessa Kaapelitehtaalla, mutta en juuri kävelyn aloituspaikalla Ruoholahden torilla Konservatorion edessä. Reitti Ruoholahdesta Jätkäsaareen siltaa pitkin oli uusi minulle ja aallonmurtajaa, jolle päädyin istumaan ja kirjoittamaan, olin aiemmin vain ihaillut Mustasaareen menevästä veneestä. Aallonmurtajalla opettajamme luki ensin otteen Joseph Brodskyn teoksesta Veden peili ja sitten antoi meille tehtävän kirjoittaa aiheesta “Veden kannattelemana”. Muistivihkooni piirtyi seuraavanlainen tekstikatkelma:
Tästä ei kuulemma saa mennä uimaan. Mietin itseäni laskeutumassa veteen porrasmaiselta tasanteelta. Mielikuva tuntuu liian kylmältä. Pidän kuitenkin ajatuksesta olla veden kannattelemana. Kellumassa. Ei siis uppoamassa. Istun tässä kivellä aallonmurtajalla. Tuulee. Kädet tuntuvat kylmän kankeilta. Vesimoottorikelkan tapainen surraa ohi ja rikkoo aallonmurtajan rauhan. Mietin, että jos tässä olisi jokin monikulmainen satamaan ankkuroitu puinen pieni talo, niin voisi olla mukavaa olla sisällä tuulen suojassa mutta kuitenkin nauttia aaltojen keinuttelevasta liikkeestä.
Tullessani tänne kävelin suuren sillan ali. Katsoin sen mahtavia jalkoja, painavia ja betonisia. Vesi virtaa ohi raskaana ja tummana. Veden tiet alla ja ihmisten tiet yllä menevät eri suuntiin. Kaoottisuutta ja näyttelen kylmässä ns. “vapautumista”. On vaikeaa kuvitella lämpöä ja miellyttävää vedessä kellumista. Kanaalissa vesi virtaa liian suurella voimalla. Veden loisketta. En taidakaan tänään “vapautua” vaan käperryn itseeni. Olisi kivaa päästä sisälle johonkin kahvilaan ja tilata jotain lämmintä juotavaa. Lämmittelisin käsiäni pidellen kupista kiinni molemmin puolin.
Syntyneessä sangen realistisessa tekstissä ajatukseni alkoivat johdattelemaan kirjoitusta sillan suuntaan siitä syystä, että suunnatessamme kohti aallonmurtajaa oli opettajamme pyytänyt meitä kuulostelemaan tuntojamme sillan alla ja kirjaamaan lauseen niistä vihkoomme. Alitettuamme sillan teimme opettajan johdolla myös jonkinlaista liikehdintää heilutellen käsiämme – luultavasti jotta ei paleltaisi niin paljon. Aallonmurtajalla saimme sitten ohjeen sisällyttää tuo lause “Veden kannattelemana” -tekstiin. Minulla oli vihkossani muutamia vaihtoehtoisia lauseita, joista sisällytin kaksi tekstipätkääni. Tuntui vaikealta rentoutua kirjoittamaan, koska upealla paikalla aallonmurtajan nokassa oli todella kylmää ja näköjään palellessa syntyy minulta vain aika realistista kuvausta – tekstistä huomaa, että en oikein edes pystynyt kuvittelemaan mitään rentouttavaa kellumista “veden kannattelemana”.
(Kuva: RJV)
Tehtävänä puun muotokuva
Palatessamme takaisinpäin yli sillan, opettajamme näytti meille Ruoholahden puolella kasvavan kirsikkapuun, jonka luokse suunnistimme. Hän luki meille inspiraatioksi otteen Mia Kankimäen teoksesta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tehtävänämme oli kirjoittaa muotokuva kirsikkapuusta. Koska aika oli loppumassa, aloitimme kirjoittamisen, mutta emme lukeneet Ruoholahdessa tuotoksiamme, vaan sovittiin, että kirjoittaisimme tekstimme loppuun kotona ja lukisimme ne seuraavan kirjoituskävelyn aluksi Hietaniemen hautausmaalla. Muiden lähdettyä jäin vielä kirjoittamaan kallionlohkareelle lähelle puuta. Aloitin myös luonnostelemaan kirsikkapuun muotoja lyijykynällä vihkooni. Jotta olisi helpompi kirjoittaa kotona, otin myös valokuvia puusta eri suunnilta.
Kotona minusta rupesi tuntumaan, että kirjoittamieni luonnosten pohjalta voisikin syntyä sanoitus. Laulutekstissä tuntui olevan jonkinlainen ajatus, mutta sanoja pohdiskelin aika lailla ja pyörittelin niitä mielessäni samalla myös yrittäen rytmittää niitä pianon avulla. En tiedä, onnistuinko varsinaisesti luomaan mitään musiikin kannalta laulettavaksi sopivaa tekstiä, mutta seuraavanlainen luonnos syntyi muistivihkooni. Kirjoitin sen koneelle ja luin tekstin seuraavassa muodossa kirjoituskävelyn alussa Hietaniemen hautausmaalla polulla erään suuren, viheriöivän puun lähistöllä:
Kirsikkapuu
Lähdin kävelylle Ruoholahteen
ja sillalta näin kirsikkapuun
Loin katseeni pilveen vaaleanpunaiseen
ja tunsin kevään, toukokuun
Saavuin luokse puun yksinäisen
vierellä leikkipuiston ja korkeiden talojen
Ajattelin sinua alla kukkivan puun
ja kätkin puunkoloon viestin salaisen
Odottelen sinua alla vaaleanpunaisten kukkien
Tulethan valossa täysikuun?
Saavuthan luokse kirsikkapuun?
Aikaa on mennyt ja katoa ei kaipuu
haaveilin vaelluksesta kanssasi kukkien meressä
alla valkoisten terälehtien kirsikkapuun
käsi kädessä kaukana Japanissa
Täällä koto-Suomessa Ruoholahdessa
kukkii haaveitten kirsikkapuu
Aurinko maalaa kullalla lehvistössä
ja kohta nousee taivaalle täysikuu
Odottelen sinua alla vaaleanpunaisten kukkien
Tulethan valossa täysikuun?
Saavuthan luokse kirsikkapuun?
(toukokuussa 2022)
Sain palautetta muutamalta paikalle saapuneelta kurssilaiselta ja kurssin opettajalta. Erityisen mielenkiintoiselta kuulosti Sirpalta saamani kommentti, että tekstistä tuli mieleen tango ja ehkä musiikissa voisi olla lisäksi jokin japanilaisen musiikin inspiroima ääni tai “helähdys” kohdassa, jossa puhutaan Japanista. Juteltuani myöhemmin viime viikonloppuna töissä Pasi Viinamäen (artistinimeltään Pasi Vaan) kanssa musiikista ja sanoittamisesta, rupesin myös pohtimaan, voisiko harmonikka sopia instrumentiksi tällaista laulua säestämään? Ajattelin, että voisi olla mahdollista kuvitella, että Ruoholahdessa kulkisi jokin kiertävä katusoittaja harmonikan kanssa ja säestäisi laulajaa kirsikkapuun alla! Aion esitellä tekstin ensi viikolla Zoom-tapaamisessa sanoituskurssin jälkeen syntyneen WhatsApp-ryhmän tapaamisessa ja kuulostella, mitä mieltä ryhmäläiset mahtavat olla: voisiko “Kirsikkapuu” olla sellaisenaan sopiva laulettavaksi musiikin säestyksellä vai olisiko tekstiä suotavaa yrittää muokata vielä paljonkin, jos toivoisi sen esittämistä musiikin kanssa? Pohdin kirjoittaessani tekstiä sen rakennetta: olisiko tällainen melko säännöllinen säkeistörakenne sopiva tälle laululle vai olisiko mielekästä yrittää kehittää tuosta kohdasta, jossa mainitaan Japani, ehkä jonkinlainen C-osa, jossa olisi erilainen rakenne ja rytmitys? Olen niin vasta-alkaja sanoittamisessa, että edes laulujen erilaisten osien luonne ei ole vielä lähimainkaan selvää minulle. Ja on tietenkin sangen mahdollista, että “Kirsikkapuu” jää vain tekstiksi tänne blogiin muistoksi kävelystä Ruoholahdessa.
Hietaniemen hautausmaalla syntyikin sitten ihan erilaisia tekstejä. Saatan kirjoittaa kävelystä siellä myöhemmin, mikäli innostuisin vielä kirjoittamaan tähän blogiin jotakin seuraavien kävelyiden tunnelmista ja niillä (toivottavasti) syntyvistä teksteistä.