Kuin kuusi, jonka oksanpäät työntävät esiin uutta elämää: Kirjoittamisesta ja kävelyistä II

Kirjoituskävelyitä oli tänä keväänä yhteensä viisi.  Kirjoituskävelyt on Työväenopiston kurssi, josta kirjoitin edellisessä postauksessani käsitellen pääasiassa kahta ensimmäistä kävelyä. Nyt viimeisinkin kävelyistä – ihana kävely Seurasaareen – on takanapäin. Pohdiskelen tässä kirjoituksessani kävelyiden antia luoden katseeni taaksepäin ja siinä samalla kertoen myös ainakin jotain kolmesta viimeisestä kävelystä, jotka suuntautuivat Hietaniemen hautuumaalle, Töölöstä Hesperianpuiston läpi Töölönlahdelle ja viimeisin kävely Seurasaareen kuten jo yllä mainitsinkin. Hietaniemen hautuumaalla ja Töölössä kävelyiden opettajana toimi Orvokki Mäkelä ja Seurasaaressa Päivi Hytönen.

Hietaniemen hautuumaalla

Kävelyillä oli vaikutuksia sekä kirjoittamiseen että myös ihan yleisemmällä tasolla: tutustuin joihinkin reitteihin tai paikkoihin joko uusina minulle tai sitten erilaisesta näkökulmasta. Vaikka olenkin usein kävellyt reittiä, joka johtaa hautuumaan vieritse Hietaniemen rannalle ja sen läheisyyteen, en koskaan ennen muista käyneeni Hietaniemen hautuumaalla.  Kävelyn aluksi kokoonnuimme Vanhan Kappelin edustalla olevalla portilla. Tällä kertaa meitä oli vain muutamia kirjoituslehtiön kanssa varustautuneita kävelijöitä. Hautuumaalla vallitsi syvä rauhan tunne ja siellä saattoi havaita myös kauniita kasveja, puita ja kuului linnunlaulua. Hautakivet tuntuivat johtavan meidät ajattelemaan ihmisiä, joista jotkut olivat eläneet täällä kauan sitten 1800-luvulla. Hautuumaa vei ajatukset ihmiselämän pysymättömyyteen ja katoavaisuuteen. Yhtenä kirjoitustehtävistämme oli etsiä jokin hautakivi, joka jotenkin herätti huomiota ja sitten kuvitella, minkälaisen viestin tuo jo edesmennyt henkilö olisi saattanut lähettää. Minulla oli vaikeuksia päättää, mitä hautakiveä tarkastelisin lähemmin ja katselin aika pitkään ympäriinsä alueella, jolla oli vanhoja hautakiviä. Huomiotani kiinnitti erityisesti se, että monet vainajista olivat kuolleet verrattain nuorina. Tämä sai miettimään, kuinka itse olen jo päälle viisikymppisenä saanut elää huomattavan pitkään heihin verrattuna ja myös sitä, kuinka haurasta ja pysymätöntä elämä onkaan. Asia, mikä on korostunut entisestään viime vuosina, kun on eletty koronan varjossa. Hautuumaalla käynti sai myös miettimään sitä, mikä elämässä on itse asiassa tärkeää ja mitä jää jäljelle lopulta. Kävely päättyi pienelle suihkulähteelle, jonka reunalla istuin kirjoittamassa viimeistä tehtävistämme.

Kävelyllä Töölössä

Töölön kävely alkoi Mika Waltarin puistosta Eliten vierestä. Vaikka olen aiemmin asunut täälläpäin, en koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Mika Waltarin muistomerkkiin (tekijä: V. Hirvimäki). Aluksi seisoimme muistomerkin lähistöllä ja jokainen sai kertoa suhteestaan Töölööseen ja siellä asuneisiin kirjailijoihin. Tajusin, etten ole useinkaan ajatellut sitä, mistä päin Suomea ja mistä kaupunginosasta kotimaiset kirjailijamme ovatkaan. Kysymys muistutti kuitenkin minua siitä, kuinka luin Waltarin järkälemäisiä historiallisia romaaneja lapsuudessani. Aloitin Turms kuolemattomasta, ja sitten luin Sinuhe egyptiläisen ja muitakin hänen teoksistaan. Siitä on todella pitkä aika, kun luin nuo teokset ja olen tainnut aika lailla unohtaa niiden sisällön. Välillä olen lukenut muutaman Waltarin Komisario Palmu -kirjan ja nautin hänen kielenkäytöstään ja kuvauksistaan. Orvokki luki meille Hesperianpuistossa otteen Waltarin Suuresta illusionista ja tajusin, kuinka minulta oli jäänyt tämä Waltarin nuoruudenteos lukematta ja myös joitain muita hänen teoksiaan. Ilmeisesti olin nuorena ollut kiinnostunut Waltarin historiallisista romaaneista, koska niissä oli kuvattu muita kulttuureita ja aikakausia ja niiden lukeminen oli myös ollut ilmeisesti jännittävää “seikkailullisessa” mielessä. Kävelyn jälkeen varasin kirjastosta Suuren illusionin ja luen sitä parhaillaan. Saimme kuulla myös otteen Waltarin teoksesta Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Sen jälkeen saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Naamiot ja yksinäisyys”. Aikaa oli kymmenen minuuttia. Tässä syntynyt runo. Kiitos Orvokille otsikosta!

Naamiot ja yksinäisyys

Rooleja, muureja, seiniä

polut ovat kadonneet

ja aidat nousseet välillemme


Suojassa naamion takana

kelpaamme

Suojassa naamion takana

elämä kuluu

Roolia näytellessä

oikea katoaa

ja valheellinen muuttuu todeksi

sellaiseksi kuin halutaan

Harmillista kyllä, minulla oli kurssilla vaikeuksia keskittyä aika usein, kun opettajat lukivat taidolla valitsemiaan tekstiotteita inspiraatioksi kirjoittamiseen. Merkitsin kuitenkin ne kirjoittaneet kirjailijat ja teokset muistiin muistikirjaani. Taisin useimmiten pikemminkin inspiroitua vain mainitusta aiheesta tai tehtävästä tai sitten ihan vain paikasta, jonka koin ympärilläni. Pidin kuitenkin loppujen lopuksi paljonkin siitä, että opettajat lukivat otteita eri kirjailijoilta aina välillä. Olen nyt kirjastosta lainannut useammankin teoksen, jota en ole aiemmin tullut lukeneeksi, mutta jotka alkoivat kiinnostaa minua kävelyiden johdosta. Näitä teoksia ovat mm.  Joseph Brodskyn Veden peili (suom. Maija Alopaeus), Jenni Linturin Jälleenrakennus, Jyrki Vainosen Askelia: Kirjoituksia kävelemisestä sekä Mika Waltarin Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Myös Valdur Mikitan teos Lingvistinen metsä (suom. Anniina Jokkoi) rupesi kiinnostamaan ja varasin sen kirjastosta.

Tämän Töölön kävelyn aikana myös havahduin pohtimaan kävelemisen vaikutuksia yhdistettynä kirjoittamiseen. Tuntui ihan kuin paikan muuttamisella (sen sijaan että jököttäisi sisukkaasti yhdessä paikassa koneen ääressä tai lehtiön kanssa) olisi suotuista vaikutusta luovaan prosessiin – tunsin uponneeni kävelyiden loppupuolella jonnekin aika syvälle mielikuvituksen syövereihin.

Inspiraatiota kävystä ja oksasta

Viimeisin kävelyistä – Seurasaareen suuntautunut – oli ihan omanlaisensa kirjoitustehtävien suhteen. Opettajamme Päivi Hytönen oli muotoillut tehtävät niin, että inspiraatiota haettiin alueelle eri puolilta Suomea siirretyistä vanhoista rakennuksista sekä luonnosta. Hän myös luki aluksi otteen Sirpa Kähkösen kirjoituksesta, jonka kertoi ilmestyneen Yhteishyvä-lehdessä. Kävelyn alkupuolella meitä kehotettiin valitsemaan jotkin kaksi objektia luonnosta. Minä valitsin sekä kävyn että oksan, jotka löysin maasta läheltä Hallan taloa. Kävellessämme eteenpäin objektit mukanamme, meitä kehotettiin pohtimaan, minkälaisia henkilöhahmoja ne voisivat edustaa. Luonnostelin vihkooni seuraavaa:

Käpy
– kuiva
– nainen
– tomera (ulkoapäin)
– pitää koristeellisista vaatteista
– Aino Venla
– sisältä herkkä

Oksa
– Agatha
– nainen
– monia käppyröitä
– murtumat kriisejä
– melkein poikki
– laiha
– kuiva iho
– sisukas
– pää heiluu
– mielenterveysongelmia jo?

Seuraavaksi istuimme pitkille puisille penkeille Antin talon edustalla lähellä pientä puista tanssilavaa. Kirjoitimme siinä seuraavan tehtävän ja toisen myös samassa ympäristössä – tosin itse kävin välillä kurkkaamassa miltä Karunan kirkko näytti aidan toisella puolen ja istuin kirjoittamaan omaan rauhaani puistonpenkille sen läheisyyteen viimeisempää näistä kahdesta tehtävistä. Tehtävien aihepiiri oli juhannusjuhlat ja häät, jossa hääparina on juhannusjuhlien yhteentuoma hääpari. Minulle kirjoittaminen aikakaudesta, jota talot Seurasaaressa edustivat tuntui vieraalta. Tekstiä toki syntyi, mutta koska vain kirjoitin enkä ollut lainkaan perehtynyt aikakauteen, josta kirjoitin (en edes tarkkaan hahmottanut mihin aikaan tekstinpätkäni sijoittuivat), minulle jäi tunne, että tuotokset eivät olleet kovinkaan esittelykelpoisia. Varmaan noissa hyvin lyhyissä kirjoitustuokioissa (usein n. 10 minuuttia) ei ole tarkoituskaan tuottaa painokelpoista tekstiä, vaan pikemminkin jotain, josta voi lähteä kehittämään jotain mieleentullutta seikkaa, teemaa tai vaikka miljöökuvausta. Koin Karunan kirkon rakennuksena kaikkein inspiroivimmaksi. Muistelen joskus vuosia sitten käyneeni tuossa kirkossa kuuntelemassa jotakin konserttia. Kurssilla emme kuitenkaan menneet sisään mihinkään rakennuksista, mutta opettajamme, joka oli hyvin perehtynyt Seurasaaren talojen historiaan, kertoi niistä meille. Häitten kuvitteleminen Karunan kirkkoon sai minut tuottamaan seuraavanlaisen tekstipätkän:

Häämusiikki soi. Kirkkoväki – häävieraat – istuivat molemmin puolin käytävää pienessä puukirkossa Sauvossa – Karunan kirkossa. Aino Venla käveli isänsä Olavin käsipuolessa kohti alttaria, missä isä luovutti hänet tulevalle sulhaselle Pekka Anselmille. Aino Venlalla oli päällään valkoinen, pitseillä koristettu hääpuku, joka kiristi hieman vyötäröltä. Hänen päässään oli valkoinen huntu. Nämä häät olivat kuin unelma. Aino Venla ja Pekka Anselmi olivat tavanneet juhannustansseissa Antin talolla ja rakastuneet päätäpahkaa. Kihlauksesta juhannuspäivänä oli nyt kulunut jo kolme kuukautta ja nuoripari odotti innolla yhteen muuttamista pieneen tupaan tänne Sauvoon.

Aino Venla ja Pekka Anselmi seisoivat alttarilla. Pappi kysyi kirkkoväeltä asiaan kuuluvan kysymyksen: “Vastustaako kukaan näiden kahden avioliittoa?” Hiljaisuuden rikkoi miehen karkea ääni: “Minä vastustan.” Kirkkoväen keskuudessa kävi kahahdus ja Aino Venlan kasvoille levisi outo ilme: sekaisin kauhistusta, ällistyneisyyttä ja iloa. Sehän oli Timo, hänen nuoruuden rakastettunsa…

En itseasiassa ole käynyt kirkkohäissä vieraana koskaan. Joten en tiedä, mitä sananmuotoa papit käyttävät ja ovatko he jossain vaiheessa historiaa kyselleet vihkiseremonian aikana vastustaako joku avioliittoa. Mietin, että tästä olisi mielenkiintoista ottaa selvää ja myös, onko todellisuudessa Suomessa häissä kukaan sanonut vastustavansa liittoa? Voihan olla todella traagista jäädä “ulkopuoliseksi” ja katsella samalla kun joku henkilö, jota rakastaa, avioituu jonkun toisen kanssa. Mieleeni muistuu Elli Haloon ja Haloo Helsingin esittämä laulu “Piilotan mun kyyneleet” (2021; sanat: Elli Haloo, Jere Marttila, Leo Hakanen ja Rauli Eskolin), jossa sanotaan jotain sellaista syvästi riipaisevaa kuin: “voiko kirkossa huutaa, että vastustan”. Rupesin Seurasaaressa käynnin jälkeen miettimään, että voisi olla kiinnostavaa yrittää kirjoittaa jotakin sellaisen “ulkopuoliseksi” jäävän henkilöhahmon näkökulmasta, joka tavallaan torjutaan, kun kaksi muuta löytävät onnensa ja avioituvat.

Kävelyn lopuksi meille annettiin “pikatehtävä”. Meidän tuli katsoa ympäriltämme luonnosta kolme objektia tai asiaa ja täydentää niitä hyödyntäen seuraava lause: “Kirjoittaminen on kuin…” Varmaankin koska olimme kesäaikaan kauniissa luonnossa, syntyi aika positiivisen kuuloisia lauseita. Kirjoitin muistivihkooni mm. seuraavan täydennyksen “… kuusi, jonka oksanpäät työntävät esiin uutta elämää.” Kävelyn jälkeen jäin vielä sillalla olevalle valkoiselle puupenkille kirjoittelemaan tunnelmia muistivihkooni.

(Tämä blogipostaus on kirjoitettu jo ennen Juhannusta, mutta sen julkaiseminen hieman viivästyi, koska minulle tuli välillä kiire valmistaa esitystäni IATS-konferenssissa Prahassa.)