Johdannoksi

Minulla oli touko-kesäkuussa onni osallistua FT Emilia Karjulan opettamaan Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssiin Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Kurssin lopputehtävänä kirjoitimme luovuuselämäkerran. “Elämäkerta” kuulostaa laajalta, mutta kirjoitettavan tekstin suositeltu maksimipituus oli neljä sivua ja oli mahdollista keskittyä johonkin tiettyyn aspektiin luovuudesta elämässään. Koska opiskelemme kirjoittamista, niin meidän toivottiin keskittyvän erityisesti kirjoittamiseen luovuuselämäkerroissamme. Tehtävä ja näkökulman löytäminen ei ollut helppoa minulle. Meidän toivottiin omaelämäkerrallisten ainesten lisäksi myös hyödyntävän kurssikirjallisuutta teksteissämme. Lopulta päätin keskittyä erityisen ongelmallisiin kausiin kirjoittamiseni kannalta ja syntyi alla oleva essee kirjoittamisen blokeista.

Päätin julkaista esseeni myös täällä blogissa kahdestakin syystä. Äskettäin sain nimittäin toiveen eräältä ystävältäni siitä, että hän lukisi mieluusti enemmän kursseilla tehdyistä kirjoitusharjoituksista. Elämäkertatehtävä oli yksi tämän Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssin tehtävistä. Esseessäni olen maininnut myös erään kurssin viimeisen Helsingissä olleen lähitapaamisen aikana tehdyn harjoituksen. Meidän piti luoda jokin hahmo, jonka tapaamme tulevaisuudessa. Tämän hahmon tuli olla sellainen, että hän vaikuttaisi positiivisesti luovuuteemme. Meillä oli 10 minuuttia aikaa kirjoittaa. Syntyi kustannustoimittajan hahmo, joka sai hieman myöhemmin nimekseen Katja Unelma.

Toinen syy päätökseeni julkaista tämä essee blogissani on se, että kaipasin esseetä kirjoittaessani sitä, että voisin itse lukea muiden kirjoittajien kokemuksia kohtaamistaan blokkitilanteista. Kyselin Emilialta lukuvinkkejä aiheesta ja hän suositteli Claes Anderssonin teosta Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus. Olen varannut sen kirjastosta ja aion pian tutustua kyseiseen kirjaan. Ajattelin kuitenkin, että ehkä jopa tästä omasta lyhyestä esseestäni saattaisi olla jotain apua samanlaisten ongelmien kanssa kamppaileville. Jollei muuten, niin ainakin siinä, että voi ymmärtää, että muillakin on samankaltaisia ongelmia. Joitain tässä esseessä käsiteltäviä asioita olen maininnut myös aiemmassa postauksessani (“Runovihkosen ilmestymisestä ja omakustantamisesta”) tässä blogissa, mutta esseessä syvennän niiden tarkastelua kirjoittajan blokkien näkökulmasta hyödyntäen tutkimus- ja muuta kirjallisuutta omien kokemusteni lisäksi.

Korppeja ukkosmyrskyssä vai perhosia kukkakedolla?
Sanoja kirjoittajan blokkien varjoista

Näen kustannustoimittaja Katja Unelman edessäni. Juomme kahvia ja syömme leivoksia Oodin kahvilassa. Kun kirjoitin harjoitusta Jyväskylän Avoimen yliopiston Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssin viimeisessä lähitapaamisessa, Katja Unelma oli hymyilevä ja kirjoittamiseen kannustava hahmo, joka kuljeskeli ympäriinsä etsimässä käsikirjoituksia kustantajalle. Kuitenkin harjoituksesta poiketen, tuo nainen, joka sukii vaaleita kiharoitaan korvansa taakse ja tuijottaa minua suurten, kulmikkaiden silmälasiensa läpi, ei vaikuta kovin kannustavalta. Pikemminkin sitä ärtyneemmältä, mitä enemmän kerron hänelle vaiheistani kirjoittamisen parissa. Hän katsoo minua läpitunkevasti ja sanoo: “En voi käsittää, miten joku, joka sanoo haaveilleensa vuosikymmeniä kirjoittamisesta, on saanut noin vähän aikaan? Vain käännöksiä tiibetistä englantiin, tieteellistä tekstiä ja yksi vaivainen omakustannerunovihkonen? Ja kuitenkin sanot kirjoittaneesi paljon ainakin viimeisen neljännesvuosisadan ajan…. Käsittämätöntä…?!” Hän pitelee päätään molemmin käsin ja pudistelee sitä. Istun hetken aikaa hiljaa. Niin, hän on kieltämättä oikeassa. Minua hävettää. Ainakin kun nyt tässä lusikoin suuhuni vegaanista suklaa-vadelmaleivosta kirja-alan ammattilaisen edessä. Julkaistuna on vain yksi omakustannerunokokoelma, tosin tieteellisellä puolella tilanne on toki hieman parempi. Olen jo yli viisikymppinen. Monet kirjailijat ovat jo kirjoittaneet merkkiteoksensa tässä iässä ja jotkut jo kuolleetkin huomattavasti nuorempina jättäen jälkeensä läjän vaikuttavia teoksia jälkipolville.

Selitän Katja Unelmalle, että olen kurssin aikana törmännyt sanaan “kirjoittajan blokki” (writer’s block”) esimerkiksi Jerome L. Singerin ja Michael V. Barriosin artikkelissa (2009) kirjoittajan blokeista sekä Kimmo Svinhufvudin kirjassa Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (2016). Olen alkanut ajattelemaan, että vaikeuteni saada aikaan suurempaa tuotantoa ovat todennäköisesti johtuneet kirjoittajan blokeista, joita en kuitenkaan ole itse osannut tunnistaa sellaisiksi. Aiemmin olen suhtautunut vaikeuksiini saada kirjoituksiani julkaisukuntoon ja julkaistuksi asenteella, että ongelmat johtuvat vain jonkinlaisesta huonoudestani kirjoittajana. Käsite “kirjoittajan blokki” tarjoaa kuitenkin uudenlaisen suhtautumistavan asiaan. Vaikeus näyttäytyykin eräänlaisena estävänä objektina tai konkreettisen esteen tapaisena, jota voisi käsitellä ja jopa mahdollisesti poistaa eikä suinkaan minään persoonallisuuttani määrittävänä heikkoutena.

Singer ja Barrios kertovat, että nimitys “kirjoitusblokki” (“writing block”) tulee  Edmund Bergler nimiseltä psykoanalyytikolta (Bergler 1950 ks. Singer & Barrios 2009, 226). Singer ja Barrios ovat artikkelissaan jaotelleet kirjoitusblokista kärsineitä kirjoittajia eri ryhmiin sekä tutkineet miten heitä voisi auttaa erilaisilla mielikuvaharjoituksilla. He määrittelivät blokit vähintään kolmen kuukauden pituisiksi jaksoiksi, jolloin kirjoittajien kirjoitukset eivät edistyneet sekä nämä kirjoittajat kärsivät siitä, etteivät pystyneet kirjoittamaan. (Singer & Barrios 2009, 226–228.) Svinhufvud tarkastelee kirjassaan (2016, 116–124) kuutta erilaista estetyyppiä: perfektionismia, lykkäämistä ja epäonnistumisen pelkoa sekä sisäistä sensuuria, mielenterveysongelmia sekä aikaisempien negatiivisten kokemusten vaikutusta kirjoittamiseen. Olen kärsinyt kirjoitustehtävissäni kaikista näistä, mutta perfektionismi ja siihen liittyvä tarkistelu sekä aikaisempien negatiivisten kokemusten vaikutus ovat olleet kaikkein vaikeimpia kirjoitusten julkaistuiksi saamisen kannalta. Kirjoitusblokkini eivät kuitenkaan ole olleet täydellisiä kaiken kirjoittamisen estäviä blokkeja, vaan osittaisia. Ne ovat vaikuttaneet siihen, minkä tyyppisiä tekstejä olen eri aikoina kirjoittanut sekä myös aiheuttaneet huomattavaa kirjoitustöiden hidastumista, jota voisi jopa kutsua jumiutumiseksi.

Nuoruuden haaveilua ja negatiivisten kokemusten vaikutuksesta

Nuorempana, hieman alle kolmekymppisenä, elin jonkin aikaa siinä luulossa, että minulla oli kutsumus kirjoittaa. Kirjoitin paljon runoja ja haaveilin, että minusta tulisi runoilija. Asuin tuolloin Pohjois-Intiassa Himalajan alkuvuoristossa. Lähetin muutaman tekeleeni paikallisiin lehtiin ja jopa Suomeen ja muutamia julkaistiin. Ne ovat jossain syvällä laatikoston kätkössä nyt ja huomaan toivovani, että nuo lehdet olisivat jo hävinneet eikä niitä löydettäisi edes mistään arkistoista. Sen aikainen ajatukseni kutsumuksesta oli vahvasti romantisoitu. Kreetta Onkelin romaanissa Kutsumus (2010) kirjailijan työ kuvataan hyvin arkiseksi kirjoitustyöksi ilman kummempaa hohtoa. Vasta pitkän uran jälkeen sen päähenkilölle, kirjailija Sanelma Salmiselle, selviää, että hänellä on kirjailijan kutsumus (Onkeli 2010, 229–237). Tulkitsin, että Onkelin teoksen päähenkilön kutsumukseen viittasi se, että Sanelma jatkoi sitkeästi kirjoittamistaan ja kirjoitti itseään kiinnostavista aiheista riippumatta siitä, oliko niillä myyntipotentiaalia vai ei. Kirja sai pohtimaan, onko kutsumus suurimmalta osalta kovaa työtä ja toisaalta se tunne, joka minulla oli nuorena, varmaankin vain aloittelevan kirjoittajan ylenmääräistä innostusta runoutta ja taiteilijuutta kohtaan?

Niihin aikoihin asuessani Dharamsalassa kirjoitin myös ensimmäisen julkaisemattomaksi jääneen runokokoelmani “Runoja Dhauladhar vuorilta”. Lähetin kokoelman käsikirjoituksen Suomeen ystävälleni, joka toimitti sen eräälle kustantajalle. Suomeen palattuani kävin juttelemassa tuolla kustantamolla, Likellä, mutta vähitellen ymmärsin, ettei runojani julkaistaisi. Yritin lähettää ne muistaakseni kahdeksalle muullekin kustantajalle. Monilta en edes saanut vastauksia. Jotkut lähettivät kohteliaita hylkäyskirjeitä palauttaen samalla runot. Sain myös pyynnön lähettää kirjeessä tyhjä palautuskuori, jossa oli postimerkki valmiina, jollen halunnut, että käsikirjoitukseni viskattaisiin roskikseen. Vaikka tämä tuntuikin ikävältä, arvostan silti sitä, ettei kyseinen kustantaja vain heittänyt runojani suoraan roskikseen. Aloin kuitenkin masentua ja luovuttaa käsikirjoituksen suhteen. Säilöin parin kustantajan takaisin lähettämät runot kirjekuorissaan mustan laatikoston pohjalle. Sinne ne unohtuivat noin kahdeksi vuosikymmeneksi kunnes kaivoin joitain runoja esiin laatikosta osallistuessani korona-aikana Suomalaisen barokkiorkesterin ja Kansallisteatterin alueprojekteihin.

Luovuustutkimuksen piirissä on tunnettu Graham Wallasin jako neljään luovan prosessin vaiheeseen. Suomeksi Wallasin mallista löytyy tietoa Nando Malmelinin ja Petro Poutasen teoksesta Luovuuden idea. Kirjoittaessani ensimmäistä runokokoelmaani selviydyin Wallasin mallin (1926) kolmesta ensimmäisestä vaiheesta, valmistautumisesta, hautomisesta ja valaistumisesta. Valaistumisella viitataan Malmelinin ja Poutasen (2007, 51–52) mukaan oivallusten saamiseen hautumisvaiheen jälkeen. Runokokoelmani eteneminen kuitenkin tyssäsi vahvistumisvaiheeseen. Malmelin ja Poutanen (2007, 52) kuvaavat neljättä vaihetta seuraavasti: “Neljännessä eli vahvistamisen vaiheessa arvioidaan ideoita, todennetaan niiden toimivuus ja kehitetään niitä kohti konkreettisia lopputulemia.” Kehitin runokokoelman idean kyllä siinä mielessä valmiiksi, että syntyi konkreettinen käsikirjoitus. Ongelma oli kuitenkin siinä, että luovutin tietyn hylkäysmäärän jälkeen. Runokokoelmani ei nähnyt päivänvaloa ja en siten tullut saattaneeksi luovan prosessin viimeisintä vaihetta loppuun. En silloin hahmottanut, että luovuttamalla ja alkamalla itsekin pitää runojani huonoina ja hävettävinä tulin samalla tavallaan omatoimisesti hylänneeksi kokoelmani. Tuossa tilanteessa ratkaisuja olisivat saattaneet olla joko käsikirjoituksen kehittäminen edelleen, tai vielä useammalle kustantajalle lähettäminen, tai jopa ISBN-numeron hakeminen ja runokokoelmani monistaminen jaettavaksi kopiokoneella kuten minulle ehdotti Harry Halén, joka toimi silloin Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen amanuenssina Helsingin yliopistolla [1]. Kadun, että en tehnyt viimeksi mainittua vaan runot jäivät vuosiksi pöytälaatikkoon.

Mielenterveysongelmia ja perfektionismia: tieteellinen kirjoittaminen tökkii

Samoihin aikoihin jatkoin opintojani yliopistolla.  Graduni käsitteli tiibetiläistä kirjallisuutta ja sain siitä rohkaisevaa palautetta. Gradutyöskentelyäni ohjanneet professorit Asko Parpola ja Hannu Riikonen kannustivat minua jatkamaan jatko-opintoihin. Vähitellen rupesin ajattelemaan, että kannatti kirjoittaa pikemminkin tieteellisiä kirjoituksia kuin tuhlata aikaansa runojen väsäilyyn, jotka kuitenkin hylättäisiin. En enää ottanut itseäni vakavasti runoilijana vaikka välillä kirjoittelinkin runoja koneellani. Tuo niin sanottu kutsumuskin hautautui jonnekin papereiden ja tutkimustyön sekaan vuosina, jolloin kirjoitin väitöskirjaani.

Etenin melko nopeasti jatko-opinnoissani vaiheeseen, jossa jätin väitöskirjani esitarkastukseen. Esitarkastus kesti pitkään, koska toista lausuntoa jouduttiin odottelemaan. Ajanjakso esitarkastukseen jättämisen ja väittelyn välillä muodostui poikkeuksellisen pitkäksi, koska sekä esitarkastajien että kielentarkastajan korjausehdotusten tekeminen käsikirjoitukseen kesti kauan. Koin tarkistusten tekemisen raskaammaksi kuin itse kirjoitustyön. Jossain näiden väitösprosessin loppuvaiheiden aikana sairastuin pakko-oireiseen häiriöön (OCD), mistä olen myös kirjoittanut artikkelissa (Virtanen 2012), joka julkaistiin Lotta Aunion ja Juha Janhusen toimittamassa teoksessa Miten minusta tuli tohtori.

Olen tähän kevääseen saakka ajatellut, että vaikeuteni tehdä tarkistuksia väitöskirjaani ja myös muihin sen jälkeen kirjoittamiini artikkeleihin ovat johtuneet OCD:stä, jolle on ominaista kaikenlainen pakonomainen tarkistelu. Luin kuitenkin Barriosin ja Singerin artikkelista, että OCD-tyyppiset oireet ovat tyypillisiä myös kirjoittajille, jotka kärsivät blokeista. Tutkimuksessaan he ovat osoittaneet mielikuvaharjoittelun hyödyn blokkitilanteissa. (Singer & Barrios 2009, 228–229.) Rupesinkin miettimään, että voisinko vähentää näitä oireita, jotka ovat pahimmillaan kirjoittaessani englanniksi, yrittämällä tehdä mielikuvaharjoituksia. Harjoituksia, joita mielikuvaharjoittelua tehnyt testiryhmä teki artikkelissa kuvatuissa tutkimuksissa, ei ole kovin tarkasti kuvattu yllä mainitussa tieteellisessä artikkelissa. Barrios ja Singer ovat kuvailleet, että eräällä blokeista kärsivällä kirjoittajatyypillä on taipumusta ahdistuneisuuteen ja tämä vaikuttaa siihen, että heidän on hankalaa saada tuotettua sellaisia mielikuvia, jotka hyödyttäisivät heidän kirjoitustyötään. He ovat pikemminkin taipuvaisempia ajatustasolla mielikuviin, jotka ovat ahdistavia ja negatiivisia. (Singer & Barrios 2009, 230–231.) Tunnistan itseni tässä kirjoittajatyypissä. Ajattelen kuitenkin, että voisi olla hyödyllistä yrittää muuttaa negatiivisia kirjoittamiseen liittyviä mielikuvia positiivisemmiksi silloin kun tulen tietoiseksi niistä. Mielikuvaharjoittelu liittyy myös visualisoinnin (tai eri ilmaisukielten) ja “ulkoistamisen” tuomiin hyötyihin luovassa prosessissa, vaikka mielikuvat ovatkin abstraktimpia kuin vaikkapa piirrokset ja kaaviot muistikirjassa [2]. Osallistuessani “kirjailijat hississä” ryhmätyöhön kurssilla Runeberginkadulla, ehdotin hahmoni vuorosanoiksi “kirjoitukset hyökkäävät”. Kun kirjoittaminen on vaikeaa, saatan kokea tällaisia “sanahyökkäyksiä” kun olen epävarma oikeasta sanavalinnasta. Sanat näyttäytyvät kuin mustina korppeina, jotka lähettelevät pieniä salamoita. Voisin yrittää kuvitella korppien sijaan vaikka pehmeästi lenteleviä värikkäitä perhosia aurinkoisella kukkakedolla.

Kaivan mustien lasieni sijasta vaaleanpunaiset lasit kassistani. Kas kummaa, Katja Unelma pöydän toisella puolella hymyilee minulle. Hän kyselee kirjoittamisen opinnoista, joita teen parhaillaan. Olen tänä keväänä kokeillut proosan kirjoittamista pienimuotoisesti kirjoittamalla novellin ja lyhytproosaa. Olen saanut ainakin pikkuisen lisää varmuutta kokeilla kirjoittaa hieman pidempää proosateosta ja löytänyt myös pienen kirjoittajaryhmän, jossa on mukana ensimmäisellä kirjoittamisen opintojen kurssilla tapaamiani kirjoittajia. Silloin tällöin tilaisuus kirjoittaa yhdessä ja puhua oman kirjoittamisensa edistymisestä toivon mukaan auttaa minua jatkamaan luovaa kirjoittamista säännöllisesti. Kerron Katjalle, kuinka Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssilla minua auttoi pulmakirjeen kirjoittaminen, jossa mietin henkilöhahmojen luomiseen liittyviä ongelmiani. Pohtimisen ja myös toiselta kurssin osallistujalta, Piia Kallungilta, saamani asiantuntijakirjeen ansiosta tuntuu, että sain moniakin ajatuksia ongelmien ratkaisemiseksi tekeillä olevassa proosateoksessani ja tulin myös kokeilleeksi Chat GPT:n hyödyntämistä kirjoittamiseen liittyvässä ongelmassa. Ja täytyy kyllä myöntää, että en olisi täällä Oodissa kahvittelemassa Katja Unelman kanssa jollen olisi osallistunut Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssille!

Viitteet

1. Nykyisin Halén toimii vierailevana tutkijana Helsingin yliopistossa ja hänen kirjoittamaansa sarjaa “Unholan aitta” on ehtinyt ilmestyä jo 59 osaa (spostikommunikaatio 26.6.2023).
2. Ks. Sawyer 2012, 134–135. Asta Raami (2016, 146) on kuvaillut hyötyjä, jotka kuvataiteessa voi saavuttaa käyttämällä hyödyksi verbaalista ilmaisua ja toteaa seuraavasti: “Luonnostellessa voi siis kokeilla lähestymistä sellaisen ilmaisukielen kautta joka ei ole itselle se luontaisin.”

Lähteet

Malmelin, Nando & Petro Poutanen 2017. Luovuuden idea: Luovuus työelämässä, yhteisöissä ja organisaatioissa. Gaudeamus.

Onkeli, Kreetta 2010. Kutsumus: Romaani. Turku: Kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Raami, Asta 2016. Älykäs intuitio ja miten käytämme sitä. Helsinki: S&S.

Sawyer, Keith R. 2012. Explaining Creativity: The Science of Human Innovation. New York: Oxford University Press. https://search-ebscohost-com.libproxy.helsinki.fi/login.aspx?direct=true&db=e000xww&AN=433909&site=ehost-live&scope=site (Katsottu 7.6.2023).

Singer, Jerome L. & Michael V. Barrios 2009. “Writer’s Block and Blocked Writers: Using Natural Imagery to Enhance Creativity”. Teoksessa Kaufman, Scott Barry & James C. Kaufman, The Psychology of Creative Writing. Cambridge: Cambridge University Press, 225–246.

Svinhufvud, Kimmo 2016. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Helsinki: Art House.

Virtanen, Riika J. 2012. ”Aakkosista väitökseen: tibetologian opintojeni vaiheita”. Lotta Aunio & Juha Janhunen (toim.), Miten minusta tuli tohtori: Itämaiden tutkijat kertovat. (Suomen Itämaisen Seuran suomenkielisiä julkaisuja 40). Helsinki, 323–336.