Olen tänään istunut täällä Cowork-tilassa tilavan pöydän äärellä ja katsellut pienoisromaaniluonnostani. Koska en ensimmäisessä kirjoitusvaiheessa ole aina edennyt missään loogisessa järjestyksessä vaan kirjoittanut useita lyhyehköjä kohtauksia, yritän nyt hahmottaa tarkemmin teoksen tapahtumien ajankohtia ja sisäistä koherenssia. Seikka, että Cowork-tilaan tullessa pääsee puhtaan, suuren pöydän ääreen, antaa mahdollisuuden levitellä papereitaan kunnolla ja piirustella lehtiöön samalla.
Yritän nyt päästä toisen kirjoituskierroksen alkuun tässä pienoisromaaniyritelmässäni. Ensimmäisen luonnosversion printtasin jonkin aikaa sitten. Suunnittelen kirjoittavani käsikirjoituksen ainakin kolmeen kertaan, ennen kuin annan sitä luettavaksi jollekin testilukijalle. Syytä onkin. Luin tässä välissä ensimmäisen käsikirjoitusluonnokseni ja totesin, että sieltä löytyi jopa pitkiä pätkiä pelkkää soopaa ja toisaalta en ole välillä tullut kirjoittaneeksi asioita näkyväksi, jotka ovat tuntuneet itsestään selviltä päässäni. Toivon, että ehdin pian taas keskittymään enemmän käsikirjoitukseeni. Tässä välillä ovat kirjoittamisen opinnot vieneet melko paljon aikaa ja minun on täytynyt keskittyä saamaan harjoitustehtävät kirjoitettua ajoissa.
Tänä syksynä oli Jyväskylän Avoimen yliopiston Kirjoittamisen oppiaineessa tarjolla vain kursseja, joita voi tehdä etäyhteyden päästä. Ei ollenkaan lähiopetusta. Olen syyskuusta ollut mukana FM Isabella Salovaaran luotsaamalla Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa -kurssilla. Se on verkkokurssi, johon kuuluu sekä työskentelyä kurssialustalla Moodlessa sekä kolme etävideotapaamista Zoomin välityksellä. Kurssi alkoi sopivan lyhyen uutisen etsinnällä. Löysin tehtävää varten lyhyen tulipaloaiheisen uutisen Helsingin Sanomista. Kirjoitimme uutisen pohjalta mielipidetekstin, esseen ja kertomuksen. Mielipideteksti kirjoitettiin harjoituksena Zoom-tapaamisen aikana, kun taas essee ja kertomus olivat kotitehtäviä, jotka piti palauttaa kurssin keskustelualueelle Moodlessa.
Kurssin aikana on ollut luettavana kiinnostavia kurssimateriaaleja, joihin sisältyi myös kirjailijoiden kuvauksia kirjoitusprosesseistaan Ritva Haavikon toimittamassa kirjassa Miten Kirjani ovat syntyneet 4 (Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2000). Oli lohdullista lukea teoksesta löytyvästä Anja Snellmanin kirjoituksesta (2000: 374–404), että hän kirjoittaa teoksistaan kolme versiota ennen kuin ne valmistuvat (402–403). Tosin pohdin myös, että jos kokeneen ammattilaiskirjailijan on tarpeen kirjoittaa teoksiaan kolmeen kertaan, niin tämä tarkoittaa varmaankin sitä, että suunnitelmani kirjoittaa pienoisromaanikäsikirjoitukseni kolmeen kertaan ei ole lainkaan riittävä vaan varmaankin valmiiksi saamiseen tullaan tarvitsemaan huomattavasti useampia kirjoitus- ja korjauskierroksia.
Eniten töitä kurssilla on vaatinut historiallisen novellin kirjoittaminen. Tehtävä (3–5 sivua tekstiä) ei sinänsä kuulosta erityisen vaativalta. Vaikeus olikin varmaan siinä, että minulle ei aluksi ollut mitenkään selvää, kenet historian henkilöistä valitsisin novellini päähenkilöksi. Ja toiseksi, huomasin, etten ollut perehtynyt erityisen tarkkaan edes ihailemieni kirjailijoiden ja taiteilijoiden elämäkertoihin. Pitihän minun tietää jotakin heidän elämänvaiheistaan, jotta osaisin sijoittaa historiallisen novellin kohtauksen johonkin sopivaan kohtaan heidän elämäänsä. Vaikka olenkin tutkinut tiibetiläistä kirjallisuutta, tällä kertaa halusin kirjoittaa jostain muusta kuin tiibetiläisestä kulttuurista ja siihen liittyvistä henkilöistä.
Pitkän miettimisen jälkeen valitsin historiallisen novellini päähenkilöksi Charles Bukowskin, Los Angelesissa eläneen tuotteliaan kirjailijan ja runoilijan. Vaikka olen lukenut joitain hänen teoksiaan, tajusin, etten kuitenkaan tiennyt hänestä paljon. Joten minun täytyi mennä Kaisa-kirjastoon etsimään materiaaleja. Luin tehtävää varten Neeli Cherkovskin kirjoittaman kirjan Charles Bukowskin elämä, jonka ovat suomentaneet Einari Aaltonen ja Seppo Lahtinen (Turku: Kustannusliike Sammakko, 2000) ja uudelleen jo aiemmin kertaalleen lukemani Bukowskin romaanin Post Office. Katselin myös YouTubesta löytyneeltä videolta Bukowskia lukemassa runojaan yleisölle. Google Mapsin avulla tutkailin Los Angelesin kaupunkia, Bukowskin De Longpren asunnon ja Los Angelesin postitoimiston sijaintia. Lyhyen novellin taustatyössä oli paljon hommaa. En ole koskaan käynyt Los Angelesissa, mutta sijoitin päähenkilön sisälle asuntoonsa kirjoituskoneen ääreen, joten säästyin kuvaamasta amerikkalaisen suurkaupungin miljöötä. Sain viikonloppuna jätettyä historiallisen novellini Moodleen. Meillä on tällä viikolla kurssin viimeinen Zoom-tapaaminen, jossa keskustelemme novelleistamme, ja sitten on jäljellä enää oppimispäiväkirjan kirjoittaminen.
Olen tämän etäkurssin aikana sekä miettinyt todellisuuden ja fiktion suhdetta sekä kirjoittanut paljon. Kurssi on ollut hyödyllinen ja tekniikka toiminut. Huomaan kuitenkin, että kaipaan lähiopetusjaksoja. Miettiessäni syytä tähän, muistelin viime kevään matkoja Jyväskylään ja myös kurssitapaamisia Helsingin Töölössä Helsingin Aikuisopiston tiloissa. Matkustelu ja oikeiden ihmisten näkeminen tuntuvat tuoneen eri lailla väriä ja vaihtelua kevääseeni kuin liittyminen kotoa käsin nyt syksyllä muutamiksi tunneiksi Zoomin avulla etätapaamisiin. Lähitapaamiset olivat pidempiä kuin Zoom-tapaamiset ja kirjoitimme noilla viime kevään kursseilla monia harjoituksia yhdessä samassa tilassa istuen. Minulle tuli luovempi ja vapautuneempi olo luokkahuoneessa kuin tietokoneen ruudun ääressä istuessa. Voi olla, että tällaisen eron tuntu digitaalisen ja jossakin kodista eroavassa paikassa tapahtuvan opiskelun välillä johtuu myös iästäni – on toki mahdollista, että nuoremman sukupolven diginatiivit ovat enemmän omassa elementissään etävideotapaamisissa ja arvostavat sitä, ettei tarvitse lähteä minnekään.
(23.10.2023, muokattu 24.10.2023)