Olen aloittanut opiskelemaan kirjoittamista. Huomasin viime vuoden puolella Facebookissa ilmoituksen Jyväskylän Avoimen yliopiston tarjoamista kirjoittamisen opinnoista. Perusopintokokonaisuuteen täytyi hakea sisään. Mitään tutkintopapereita ei tarvittu, vaan piti tehdä kirjoitustehtävä, joka lähetettiin hakulomakkeen mukana sähköisesti. Rekisteröidyin tekemään näitä opintoja tammikuun alussa ja opintoni alkoivat varsinaisesti lähiopetusjaksolla, joka oli täällä Helsingissä tammikuun loppupuolella. Sitä varten meidän piti tehdä etukäteen ennakkotehtävä, joka palautettiin Moodleen.
Kurssin “Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat” lähijakso alkoi tapaamisella perjantai-iltana 27.1. Helsingin aikuisopiston tiloissa Runeberginkadulla. Ryhmä oli melko pieni, noin kymmenen opiskelijaa. Ensimmäinen tapaaminen oli valoisan tuntuisessa luokkatilassa opiston pohjakerroksessa. Opettajanamme toimi FT Emilia Karjula. Kurssi alkoi ohjatulla rentoutusharjoituksella. Sitten meidän piti kirjoittaa n. 5 minuuttia ns. “treenikirjoitusta” vastaten kysymykseen “Miltä minusta tuntuu olla täällä nyt?”. Opettajamme selitti, että treenikirjoituksella tarkoitetaan kirjoittamista, jossa vain kirjoitetaan mitä mieleen tulee nostamatta kynää paperista ja korjailematta kirjoitusta ollenkaan. Eräänä vinkkinä hän neuvoi muuttamaan fontin valkoiseksi, mikäli kirjoittaa tietokoneella. Opettajamme kertoi myöhemmin, että treenikirjoituksen idea tulee Natalie Goldbergin teoksesta Luihin ja ytimiin (Writing Down the Bones). Olen aiemminkin tutustunut tämäntapaiseen kirjoitustyyliin käytännössä. Emmi Hakalan sanoituskurssilla viime vuonna Zoom-tapaamiset alkoivat aina 10 minuutin kirjoitusharjoituksella jostakin sanasta, jotka oli alunperin kerätty opiskelijoilta.
Kun olimme saaneet kirjoitettua noin 5 minuuttia, harjoitus jatkui. Meidän tuli valita eri kriteereillä joitakin sanoja tekstipätkästämme ja lisäksi meillä oli lupa käyttää kahta muuta annettua sanaa. Tehtävänä oli kirjoittaa runo. Minulla syntyi tällainen pikku runo:
Suoritusaktiviteetti
Jännittyneenä hengittelen
ja huolestuneena jumitan
kirjoitan mustia surullisia pisteitä
outoa on yöllä kirjoittaa
Harjoitus jatkui parikeskusteluilla ja sitten parimme tuli esitellä meidät muille. Luimme myös syntyneet runot ääneen. Opettajamme kertoi, että harjoitus oli mukailtu seuraavasta kirjasta: Hirvonen, E. & Silfverberg, A., Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja (Helsinki: Avain 2010).
Ihmettelen hieman, miksi minulla syntyi hieman ahdistuneen kuuloinen teksti. Toki helposti ahdistun ja stressaan eri asioista, mutta kirjoittamisen opintojen opiskelun alkamista olin odottanut innolla. Voi olla, että uudet asiat saavat minut hieman varautuneeksi ja huolestuneeksi siitä, miten tulee sujumaan ja istuinhan itselleni uudessa tilassa aivan minulle uusien ihmisten kanssa. En tuntenut ennestään ketään opiskelijoista. Olin etukäteen ajatellut, että olisin varmaan vanhimpia ryhmässä, mutta nähtyäni muut opiskelijat, tajusin, että heitä oli todellakin kaiken ikäisiä. Avoimet yliopisto-opinnot näyttävät tarjoavan mahdollisuuden elinikäiseen oppimiseen monille.
Lähijakso kesti perjantai-illan ja lauantaiaamun ja -päivän kello kolmeen saakka. Saimme tietoa kirjoittamisen opinnoista ja teimme useampia harjoituksia joko pienryhmissä tai parin kanssa. Oli mahtavaa tavata muita kirjoittamisesta kiinnostuneita. Kävimme lounaalla kurssiporukan kanssa läheisessä Fazer-kahvilassa, jossa saattoi tilata vegaanisen salaatin salaattitiskin aineksia yhdistelemällä. Viime vuosina on koronan takia ollut niin paljon eristyneisyyttä ja tapaamisia Zoomin kautta, että tuntui tosi virkistävältä tavata ihmisiä ihan oikeasti kurssilla, jolla puhuttiin kirjoittamisesta ja tehtiin kirjoittamisharjoitteita yhdessä.
Nyt kurssi jatkuu verkossa ja olemme kirjoittaneet jo kaksi erityyppistä tekstiä, jotka on palautettu kurssin Moodle-sivulle. Siellä samassa ryhmässä olevat opiskelijat voivat kommentoida niitä. Tähän mennessä olen kirjoittanut lyhyen proosatekstin ja draamakohtauksen. Innostuin aika lailla draamatehtävästä, koska käsikirjoittaminen on uutta minulle.
Kiinnostuin tuosta Emilia Karjulan kurssilla mainitsemasta Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin: Kirja kirjoittajalle (suomentaneet Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari. Helsinki: Kansanvalistusseura 2008.). Se löytyi onneksi SKS:n kirjaston kokoelmista. Goldberg tosiaan kirjoittaa kirjoittamisen harjoittelusta ajastetusti. Kirjassaan hän antaa ohjeita – kuten opettajamme antoi kurssilla – ettei tule nostaa kynää paperista tai pysähtyä korjailemaan tekstiä vaan vain kirjoittaa yhtä mittaa ihan mitä vain on tullakseen. (Goldberg 2008: 22–29.) Kiinnostuin siitä, minkälaisia ajatuksia on tällaisen harjoituksen takana? Goldberg puhuu ns. “alkuajatuksista”, joita hän pitää erityisen arvokkaina. Hän selittää tällaisen kirjoitusharjoittelun tähtäävän siihen, että ns. “sisäisen sensorin” valta vähenee: Kun ei mieti pitkään, mitä kirjoittaa, ja muokkaile kirjoittamisen aikana tekstien sisältöä sen mukaan, mitä arvelee muiden odottavan tai minkä ajattelee olevan käsitys hyvästä kirjoittamisesta, vaan kirjoittaa, mitä “nousee” esiin, jostain syvältä sisimmästämme voi silloin nousta omia ajatuksiamme ja mitä oikeasti ajattelemme ja tunnemme. (Goldberg 2008: 22–29.) Kirjassa on monia hyviä vinkkejä kirjoittajalle alkaen sopivan muistikirjan valinnasta. Toisaalta vaikka kirja on hyvin inspiroiva, koin sitä lukiessani, että sille, että vain ylipäätään kirjoittaa mitä tahansa mieleen sattuukaan tulemaan, annettiin hyvin paljon painoa, kun taas kirjoittamiseen liittyvistä muoto- tai rakenteellisista seikoista en muista löytäneeni kirjasta paljonkaan ainakaan yhdellä lukemisella mieleeni jääneitä neuvoja.
Tulin eilen löytäneeksi erään kansion pohjalta A3-kokoisen paperin, johon olin näköjään viime tammikuun alussa piirtänyt pastelliväreillä joulutähden ja kirjoittanut käsin sen ympärille pienen runon. Jokin aika sitten taisin sanoa jollekulle, että minulla ei taida olla jouluaiheisia runoja, mutta ainakin yksi kuitenkin löytyi. Tässä tämä runo ja valokuva joulutähdestä, vaikka pastellivärit ovat näemmä hieman päässeet varisemaan. Rauhallista Joulua kaikille!
Joulutähti
Olen joulutähti saapunut tänne lämmöstä Teneriffan auringon
Hetken vain loistoni kestää turvassa lämpimässä säteilen iloa ja rakkautta
Ikkunan takana lumiset oksat tammikuun hyinen hengitys pimeän keskellä valon tuikku
Punaisten sydänlehtien häikäisevä kruunu joulun taika on hetken täällä ja pian käpertyvät lehteni putoillen yksitellen paljastaen runkoni
Tänään en sitä vielä tiedä olen tässä ja nyt kurottaudun kohti valoa ojentaudun kohti avaruutta, tähtiä
Syyspäiväntasauksen päivänä 23.9. teimme luontoretken Nuuksioon. Tämä päivä valikoitui sen takia, koska illemmalla oli luvassa ohjelmaa kodassa Haltian edustalla. Halusin yhdistää siihen luonnossa kävelyä päivällä niin, että reitti päättyisi Luontokeskus Haltian alueelle. Nuuksioon.fi-palvelussa netissä voi katsella erilaisia vaellusreittejä Nuuksiossa. Sieltä löytyi reitti “Punarinnankierros ja paluu Haltiaan”, jonka pituudeksi oli mainittu 7 km ja kestoksi 3 tuntia. Se tuntui juuri sopivalta meille. Reittikuvaukset palvelussa olivat todella hyviä mielestäni, sillä niihin oli merkitty myös julkisen liikenteen pysäkki, jolta saattoi parhaiten löytää reitille jos ei ollut omaa autoa käytettävissä. Printtasin itselleni mukaan valitsemani reitin ohjeet ja karttakuvan, joka antoi yleiskuvan siitä, miten reitti kulki luonnossa. Mukaan otin myös aiemmin hankkimani Nuuksion ja Luukin kartan.
Saavuimme junalla Espoon keskukseen ja aivan sen vieressä oli bussilaituri, josta lähti melkein heti saavuttuamme bussi 245A kohti Nuuksiota päätepysäkkinä “Kattila”. Jäimme pois “Haukkalammentie” nimisellä pysäkillä. Sieltä oli jonkin verran kävelymatkaa Haukkalammelle, mutta perille oli melko helppo löytää. Tullessamme suuren parkkipaikan kohdalle, mietimme hieman pitäisikö jatkaa Haukkalammentietä eteenpäin, mutta sitten menimme tutkimaan parkkipaikan kulmausta, jossa oli opastaulu ja näimme sen vieressä polun, joka johti Haukkalammelle.
Haukkalammella oli rakennuksia, joissa oli ilmeisesti erilaisia palveluita retkeilijöille. Yhden rakennuksen seinässä oli vesipiste. Kahvila oli kuitenkin kiinni paikalla vieraillessamme. Onneksi olimme ostaneet evästä mukaan vaihtaessamme junaa Pasilan asemalla. Haukkalampi oli kuvankaunis lampi, jota saattoi ihailla sekä sillalta että hyvin kiikkerältä laiturilta. Sää suosi meitä ja istuimme nauttimassa eväitä puisen pöydän äärellä lammen rannalla. Katselimme samalla kun eräs seurue lähti melomaan lammelle oppaan johdolla.
Punarinnankierros oli helppo löytää. Puihin oli laitettu punaisia salmiakin muotoisia merkkejä. Reitti kulki Haukkalammelta Mustalammelle ja sieltä Valklammen ohi. Hieman Valklammen jälkeen huomasimme yhdysreitin Haltiaan, joka oli merkitty oransseilla merkeillä, joissa oli musta poikkiviiva. Reittikuvauksessa tämä valitsemamme reitti oli merkitty “vaativaksi”. Punarinnankierrosta pitkin kulkeva reittiosuus ei ollut mitenkään vaativa mielestäni, mutta yhdysreitti olikin jo huomattavasti enemmän kuntoa vaativa. Tosin olimme onnekkaita siinä mielessä, että pääsimme laskeutumaan reitillä olevia pitkiä portaikkoja sen sijaan, että toiseen suuntaan kulkiessa portaita pitkin olisi pitänyt nousta ylöspäin. Yhdysreitillä oli kohtia, joiden kohdalla useampi tie risteytyi, mutta hieman etsittyämme ja katseltuamme, oli mahdollista löytää yhdysreitin merkit, joten emme varsinaisesti eksyneet kertaakaan. Koko reitin kulkeminen bussipysäkiltä asti vei meiltä n. 4 – 5 tuntia, mutta emme suinkaan kävelleet kokoajan vaan istuimme välillä ihailemassa maisemia ja valokuvailimme aina välillä myös.
Vaelluksemme innoittamana kirjoitin seuraavanlaisen tekstin. En ole varma, olisiko sitä hyvä kutsua runoksi vai sanoitukseksi. Osallistun taas tänä syksynä Emmi Hakalan vetämään sanoituskurssiin etänä ja ensimmäisenä läksynämme oli kirjoittaa jotain tietyillä annetuilla tavumäärillä. Minä yritin kirjoittaa retkeilystämme ja tässä tulos:
Luontoretki
Lammen peilissä lumpeenlehtiä pumpulipilvet veden sineen heijastuu kaislojen vihreys mieltä piristää Haukkalammella stressi ja kiire katoaa
Punarinnankierrosta eteenpäin metsäpolulla kuljemme yhdessä näin maisema vaihtuu ja Mustalampi hurmaa laavasilmä taivasta kohti tuijottaa
Haltian kentällä kota harmaa nuotiotulessa lieskat villit hulmuaa väsymyksen liian tulelle annan jämähtäneisyydestä irti päästän näin!
Mustalampi, 2022 (Kuva: RJV)
Runo päättyy Haltian kentälle. Siellä oli tuona iltana Roy Rolamon järjestämä Syyspäiväntasauksen rumpupiiri. Minulla oli mukana rumputamburiinini sekä myös paperilappu, johon olin kirjoittanut asioita, joista halusin päästää irti, kuten oli Facebookissa julkaistussa tapahtuman kuvauksessa ohjeistettu. Kodassa paloi tuli ja kuuntelin shamaanirummutusta joskus välillä myös aikaansaaden jotain ääniä rumputamburiinillani. Rummutusten välissä eräs osallistujista lisäsi tuleen kuivattuja kehäkukkia ja selitti jotain suitsukemaisen tuoksun virkistävästä vaikutuksesta. Tuolloin tuntui, että oli oikea aika antaa tulelle oma lappuni. Siihen oli kirjattu mm. “liiallinen väsymys”, josta olen tuntenut kärsiväni jo pitkään. Heittäessäni lappusen nuotioon, se laskeutui hieman syrjään, mutta muuttui vähitellen tuhkaksi kuitenkin.
En tiedä, voiko ylläkuvatunlaisella paperilapun polttamisella sinänsä olla toivottua vaikutusta eli sitä, että alkaisin tuntemaan itseni energisemmäksi. Rummutuksen aikana pohdin syitä siihen, miksi olen tuntenut itseni niin väsyneeksi ja mitä voisin tehdä vähentääkseni ongelmaa ja kaikenlaista jumitusta. Lapun kirjoittaminen ja sen viskaaminen tuleen siten tavallaan auttoi minua selkeästi identifioimaan ongelmani ja pohtimaan mahdollisia ratkaisutapoja. Nyt juuri tänään kirjoittaessani tätä blogikirjoitusta minun täytyy myöntää, että olen kuitenkin tuntenut itseni sangen väsyneeksi viime päivinä. Olisi varmaan hyvä yrittää varata enemmän aikaa luonnossa liikkumiseen ja oleiluun vaikka ihan lähistöllä olevilla luonto- ja viheralueilla.
Puinen portaikko Haukkalampi – Haltia yhdysreitin varrella, 2022 (Kuva: RJV)
Teimme elokuussa lyhyen matkan Utöhön. Reitti ei ollut mitenkään maailman helpoin, joten jännitin menomatkalla onnistuvatko kaikki liikennevälineitten vaihdot aikataulussa ja ehdimmekö Utön yhteysalukseen. Olin valmistautunut huolella tutkimalla aikatauluja, olemalla yhteydessä sekä liikennöijiin että paikallistuntemusta omaaviin ihmisiin Utössä sekä pakkaamalla mukaan matkalaukkuun liinavaatteet, pikakahvia, nuudeleita, kasvisliemijauhetta sekä suolaa ja sokeria Minigrip-pusseihin.
Kohti Utötä
Lähdimme aamulla aikaisin Helsingistä junalla Turkuun. Rautatieasemalta piti kävellä jonkin matkaa linja-autoasemalle. Saaristobussi löytyi ongelmitta. Linja-autonkuljettaja selitti minulle huolella, miten tietää miten jäädä pois bussista oikeassa kohtaa, mutta pyysin häntä silti pysähtymään erikseen Pärnäisissä ja muistutin häntä vielä tästä matkan aikana. Matkalla kohti Pärnäista linja-auto meni kerran keltaiseen lauttaan, joka liikkui veden yli saarelle, käsittääkseni Nauvoon. Jäimme pois bussista Pärnäisten satamassa, mistä bussi näkyi taas jatkavan lautan kyydissä kohti seuraavaa etappiaan. Meillä oli pari tuntia ylimääräistä aikaa ennen Baldurin lähtöä ja menimme syömään Loma-Nauvon Spinkkilä nimiseen ravintolaan ihan sataman vieressä. Sieltä löytyi ruokaa myös kasvissyöjille ja sain syödäkseni herkullista vegaaniversiota kasvispyttipannusta.
Menimme sisään yhteysalukseen M/S Balduriin hyvissä ajoin ennen sen lähtöä. Mitään lippuja tai ennakkovarausta ei laivamatkalle tarvittu, vaan se oli täysin ilmaista matkustajille. Matkalaukut laitettiin laivan sisääntulokerroksessa hyllykköön, jossa luki määränpään nimi, tässä tapauksessa Utö. Suunnistimme ylimmälle aurinkokannelle ja varasimme itsellemme paikat pöydän ääressä melko keskellä kantta. Sää oli lämmin ja aurinkoinen ja kannella matkustaessa ei ainakaan tullut kylmä. Yritin suojakertoimellisen päivävoiteen lisäksi suojella kasvojani auringonpaahteelta sekä ohuella huivilla että hatulla.
M/S Baldur lähestymässä Utön laituria, 2022 (Kuva: RJV)
Näköalat merelle olivat upeat. Saatoin seurata, miten saavuimme reitin varrella oleviin saariin ja kuinka luonto muuttui yhä karummaksi sitä mukaa kun etenimme ulommas merelle kohti Utötä, mikä oli Baldurin reitin päätesatama. Reitti oli seuraavanlainen: Nötö, Aspö, Jurmo ja Utö. Katsellessani saaria, ajattelin, että olisi kiva jos olisi voinut vierailla jonkin aikaa niillä kaikilla. Erityisesti Jurmon maisemat näyttivät kiehtovilta, ikään kuin jostain toisesta maailmasta pitkine rantoineen. Lauttamatka oli mukava ja laiva ei hyvän sään takia keinunut paljon. Aluksen pohjakerroksessa oli ravintola, jossa oli tarjolla buffetia ja pientä purtavaa matkustajille. Vegaanisena ruokana oli falafelpihvit ja laivan jäätelöaltaasta löytyi myös uutta vegaanista suklaa-mantelijäätelöä. Laivamatka Utöhön Pärnäisten satamasta kesti reippaat 5 tuntia.
Tutustumista saareen ja Utön majakkaan
Maisema Utössä, 2022 (Kuva: RJV)
Majapaikkanamme Utössä toimi Kerho. Olimme vuokranneet sieltä huoneiston Hannas Horisont nimiseltä majoitus- ja muita palveluja tarjoavalta yritykseltä. Majapaikan nimi selittyi sillä, että talo oli välillä toiminut upseerikerhona. Ennen matkaa olin hieman miettinyt millaista mahtaa olla vanhalla upseerikerholla, mutta Kerho oli punainen kaunis talo, josta oli näkymät merelle ja majakalle.
Utössä kaikkein vaikuttavinta on luonto. Meren keskellä oleva saari, joka on sen verran pieni, ettei kestä kauan tutustua siihen kävellen. Utössä ei kuulemma muutoin käytetä autoja, paitsi silloin kun jokin perhe muuttaa saarelle tai pois. Autolla voi tuoda muuttokuorman. Ensimmäisenä aamunamme teimme kävelyn siihen osaan saarta, jossa on rukoushuone ja hautausmaa. Seurasimme pientä polkua ohi hautuumaan maisemaan, jossa kasvoi matalia katajia ja paljon kanervamättäitä. Ihailimme merta ja kasvullisuuden muodostamia väriläiskiä. Pian kuitenkin sää muuttui, ja kastuimme märiksi. Tuulen takia sateenvarjosta ei oikein ollut kummempaa hyötyä.
Tuona sateisena päivänä kävimme majakkakierroksella. Hannas Horisontin omistaja Hanna Kovanen näytti meille Utön majakkaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään majakan sisältä. Oppaamme tiesi todella paljon saaren ja majakan historiasta ja kertoi meille myös alueella tapahtuneista haaksirikoista. Kiipesimme ylös majakan portaita ja saavuimme ensin pimeähköön saliin. Sieltä lankkuportaat johtivat vielä ylöspäin majakassa melko korkealla olevaan kappeliin. Minulle oli todella yllätys, että majakassa oli hieno kappeli, jossa oli kuulemma kesälläkin vihitty pari avioliittoon. Aivan kaikkein ylimmälle tasolle, jossa on majakanvartijan huone ja valokenno emme päässeet. Sinne pääsee kuulemma vain jonakin erityisenä aikana vuodesta. Olin ihan tyytyväinen siihen, ettemme päässeet korkeammalle, sillä minusta jo lankkuportaiden kiipeäminen ja sitä seuraava alaspäin laskeutuminen tuntuivat tarpeeksi vaativalta hommalta.
Utön majakka, 2022 (Kuva: RJV)
Majakkakierroksen jälkeen kävimme myös sen lähellä sijaitsevassa vanhassa majakanvartijan talossa. Käsitin, että se oli viimeistä kertaa auki tänä sesonkina. Siellä on Utön kotiseutumuseo. Näyttelyssä oli tietoa ja esineistöä liittyen mm. luotsitoimintaan ja haaksirikkoihin.
Illalla katselin majakkaa ikkunastani ja seuraavana aamuna kirjoitin muistikirjaani näin:
Ikkunastamme näkyy majakka. Katsoimme kun sen valo syttyy pimeällä. Hämärässä näkyi vain punainen valopiste. Kun ilta tummui yöksi, raotin verhoa. Saatoin nähdä kirkkaan majakan valon ja keltaiset ilmaa halkovat, ikään kuin risteilevät (mutta ei toistensa kanssa) valokiilat. Nyt on pilviseltä näyttävä päivä. En tiedä tuleeko sadetta. (Utössä 6.8.2022)
Kierroksen jälkeen majakka valoineen rupesi hahmottumaan minulle jonkinlaisena turvan symbolina. Se näyttää suuntaa ja kertoo sijainnin merellä purjehtiville. Hannas Horisontista ostin lahjaksi pienen majakkariipuksen, jonka on tehnyt paikallinen taiteilija ja veneinsinööri.
Rantakallioilla
Viikonloppuna teimme kävelyn niemelle, jossa on kalliolla muistomerkki, jossa on risti ja tähti. Majakkakierroksella olimme saaneet tietää, että se on pystytetty muistoksi sen lähellä tapahtuneelle haaksirikolle. Osa tuossa aluksessa olleista pelastui mutta osa valitettavasti ei. Oppaamme kertoi, että pelastustoimet olivat vaikeita kovan merenkäynnin takia. Kävelimme rantakallioilla tuossa osassa saarta. Vaikka oli aurinkoista niemellä tuuli niin kovasti, että omaa ääntään oli vaikeaa kuulla. Kallioitten suojassa onneksi löytyi hieman suojaisempia paikkoja, josta käsin ihailin merta ja rantakallioita.
Sunnuntaina kävelimme eri puolilla saarta katsellen näkymiä merelle, taloja ja laitureita. Utössä on sekä kauniita punaisia puutaloja että aika kolkon näköisiä harmaita rivitaloja lähellä Baldurin laituria. Eniten minua kuitenkin kosketti se tunne, että tuntui kotoisalta istua meren lähellä kallioilla rauhassa auringossa. Tuli mieleen lapsuuden kesät Hangossa ja kuinka kesällä usein istuskelin siellä rantakallioilla. Utössä tuo tunne merenläheisyydestä on kuitenkin voimakkaampi kuin Hangossa, sillä merta on joka puolella ja horisontti näyttää pyöreältä kiekolta. Matka Utöhön on niin pitkä ja yhteysalus kulkee sen verran harvoin, että ainakin minulle tuli tunne etääntymisestä ja irtautumisesta. Näin Utössä unen, jossa sanoin irtisanoutuvani työstäni. Uni kuitenkin keskeytyi ovelta kuuluneeseen ääneen, joten en tiedä, miten tilanne olisi saattanut kehittyä.
Kirjoittelin Utöllä kaikenlaista muistivihkooni. Enemmänkin luonnoksia, joita ehkä pitäisi yrittää työstää eteenpäin. Tässä kuitenkin yksi tuotos muistivihkostani:
Lähellä rantaa kivellä
Lähellä rantaa kivellä keveässä tuulenvireessä tutkin tätä paikkaa tuntemuksiani
pieniä voimakasvartisia kukkia kuivuudessa käpertyneet vaaleanvihreät lehdet kukinnot keltaisia palloja mitä korkeampia ja upeampia sitä enemmän ne heiluvat tuulessa
laineitten liplatusta rytmi ei ole selkeä välillä vain lähes korviin kuulumatonta pulputusta sitten aaltojen murtumisen ääni rantakivikossa
rentoutumismusiikkia
tuulen ääntä ja vastauksena meren aaltojen pauhua ja sitten taas keveätä kuplintaa
Täällä olen irti mantereesta lauttamatka vei minut pois erilleen huolistani jokapäiväisestä painolastista mieleen varastoidusta
pääsin karkuun edes hetkeksi tai pariksi päiväksi
Unessani näin liukuhihnan keltaisen T-paidan irrallaan yritin työntää sitä pakkaukseen järjestellä muovipaketteja ylöspäin kohoavalle hihnalle
en enää tiennyt mitä tehdä kerroin irtisanoutuvani ja olin menossa keskustelemaan asiasta kun uni keskeytyi
Lomat kestävän vain muutamia päiviä parhaimmillaan viikkoja
Miksi pitää pohtia sitä miten saisi lomaa omasta elämästään voisi vain istua rantakivillä ja kuunnella tuulen ja aaltojen musiikkia?
(7.8.2022 Utössä)
Kaipaan Utöhön jo ennen sieltä lähtöä
Meri kuin hopeinen peili, Utö 2022 (Kuva: RJV)
Vierailimme Utössä elokuun alussa ja silloin kuulemma kesäveneilysesonkikausi oli jo hiipumassa koulujen alkamisen myötä, vaikka matkailijoiden tulo saarelle jatkuukin pitkin syksyä. Ilmeisesti heinäkuussa saarella on paljon lomanviettäjiä, mahdollisesti jopa tungosta. Olin ihan iloinen, että ilmeisesti vierailumme ei ajoittunut ihan ruuhkaisimpaan aikaan, joten voimme rauhassa vaellella ihailemassa luontoa ja myöskään yhteysaluksessa ei ollut tungosta. Haluaisin nähdä Utön eri vuodenaikoina kuten keväällä ja myös talvella. Toukokuussa saarelle kuulemma tulee muuttolintuja ja silloin voisi olla hyvä aika suunnitella uutta vierailua. Utö on kuitenkin sen verran pieni, että käsitin, että olisi hyvä suunnitella mahdolliset vierailut siellä hyvissä ajoin etukäteen. Vaikka saarella onkin muutamia eri majoitusmahdollisuuksia (ainakin hotelli, hostelli ja Kerho), niihin ilmeisesti tehdään varauksia jo todella paljon ennen vierailujen ajankohtia. Meille kävi tuuri, kun sain varattua meille majapaikan noin kaksi viikkoa ennen matkaa.
Utö on siinä mielessä matkailijaystävällinen, että siellä on melko hyvin varusteltu kauppa, Utö Handel. On siis mahdollista kokata itse ruokansa, jos on saanut varattua majoituksen, josta löytyy myös keittiö. Joitain kasvissyöjänä kaipaamiani tuotteita (kuten esim. tofua ja soijajugurtteja) en kaupasta siellä käydessäni löytänyt, mutta kaupan myyjä kertoi ystävällisesti, että niitä voisi olla mahdollista tilata sinne, jos ottaa yhteyttä etukäteen. Paljon muita kauppoja saarella en nähnyt. Vierailimme käsityöläisten pitämässä kaupassa, jossa myytiin hattuja, rukousnauhoja, saippuoita ja paljon muutakin. Eräästä rantavajasta saattoi itsepalveluperiaatteella ostaa saaristolaisleipää ja sämpylöitä. Myyjää ei näkynyt paikalla vaan leivät sai vain ottaa mukaansa ja maksaa Mobile Payllä kirjaten maksun vajassa olleeseen vihkoon. Hannas Horisontilla oli pieni kahvila, jossa oli myös myynnissä kaikenlaista: koruja, T-paitoja, kasseja ja kirjoja.
Saimme Utössä lahjaksi kirjan siellä asuvalta kirjailijalta, pikkuserkultani Markku Karpiolta. Kirjan otsikko on Mun isäni on avaruusmies (Tammi, 2012). Hän kertoi, kuinka kirja on saanut inspiraatiota Utöstä, vaikka siinä kuvattua saarta kutsutaankin Fyröksi. Sain juuri luettua tämän teoksen. Vierailtuani Utössä tuli sitä lukiessani todellakin elävästi mieleen tuo saari ja myös lauttamatka sinne. Vaikka kirja on käsittääkseni nuortenromaani, niin mielestäni se oli todella antoisaa luettavaa myös aikuiselle. Teoksessa käsitellään syvällisesti läheisen menettämisen teemaa samalla kuvaten erään nuoren pojan elämää, joka on tullut vierailulle serkkunsa luo Fyröhön ja käy jonkun aikaa koulua siellä. Pohdin, että kirja voisi olla hyvää luettavaa myös henkilölle, joka vasta suunnittelee reissua Utöhön tai saaristoon. Luettuani tuon kirjan on jotenkin haikea olo ja mietin, milloin voisi taas päästä matkustamaan Utöhön?
Kirjoituskävelyitä oli tänä keväänä yhteensä viisi. Kirjoituskävelyt on Työväenopiston kurssi, josta kirjoitin edellisessä postauksessani käsitellen pääasiassa kahta ensimmäistä kävelyä. Nyt viimeisinkin kävelyistä – ihana kävely Seurasaareen – on takanapäin. Pohdiskelen tässä kirjoituksessani kävelyiden antia luoden katseeni taaksepäin ja siinä samalla kertoen myös ainakin jotain kolmesta viimeisestä kävelystä, jotka suuntautuivat Hietaniemen hautuumaalle, Töölöstä Hesperianpuiston läpi Töölönlahdelle ja viimeisin kävely Seurasaareen kuten jo yllä mainitsinkin. Hietaniemen hautuumaalla ja Töölössä kävelyiden opettajana toimi Orvokki Mäkelä ja Seurasaaressa Päivi Hytönen.
Hietaniemen hautuumaalla
Kävelyillä oli vaikutuksia sekä kirjoittamiseen että myös ihan yleisemmällä tasolla: tutustuin joihinkin reitteihin tai paikkoihin joko uusina minulle tai sitten erilaisesta näkökulmasta. Vaikka olenkin usein kävellyt reittiä, joka johtaa hautuumaan vieritse Hietaniemen rannalle ja sen läheisyyteen, en koskaan ennen muista käyneeni Hietaniemen hautuumaalla. Kävelyn aluksi kokoonnuimme Vanhan Kappelin edustalla olevalla portilla. Tällä kertaa meitä oli vain muutamia kirjoituslehtiön kanssa varustautuneita kävelijöitä. Hautuumaalla vallitsi syvä rauhan tunne ja siellä saattoi havaita myös kauniita kasveja, puita ja kuului linnunlaulua. Hautakivet tuntuivat johtavan meidät ajattelemaan ihmisiä, joista jotkut olivat eläneet täällä kauan sitten 1800-luvulla. Hautuumaa vei ajatukset ihmiselämän pysymättömyyteen ja katoavaisuuteen. Yhtenä kirjoitustehtävistämme oli etsiä jokin hautakivi, joka jotenkin herätti huomiota ja sitten kuvitella, minkälaisen viestin tuo jo edesmennyt henkilö olisi saattanut lähettää. Minulla oli vaikeuksia päättää, mitä hautakiveä tarkastelisin lähemmin ja katselin aika pitkään ympäriinsä alueella, jolla oli vanhoja hautakiviä. Huomiotani kiinnitti erityisesti se, että monet vainajista olivat kuolleet verrattain nuorina. Tämä sai miettimään, kuinka itse olen jo päälle viisikymppisenä saanut elää huomattavan pitkään heihin verrattuna ja myös sitä, kuinka haurasta ja pysymätöntä elämä onkaan. Asia, mikä on korostunut entisestään viime vuosina, kun on eletty koronan varjossa. Hautuumaalla käynti sai myös miettimään sitä, mikä elämässä on itse asiassa tärkeää ja mitä jää jäljelle lopulta. Kävely päättyi pienelle suihkulähteelle, jonka reunalla istuin kirjoittamassa viimeistä tehtävistämme.
Kävelyllä Töölössä
Mika Waltarin muistomerkki Töölössä. Tekijä: V. Hirvimäki (Kuva: RJV)
Töölön kävely alkoi Mika Waltarin puistosta Eliten vierestä. Vaikka olen aiemmin asunut täälläpäin, en koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Mika Waltarin muistomerkkiin (tekijä: V. Hirvimäki). Aluksi seisoimme muistomerkin lähistöllä ja jokainen sai kertoa suhteestaan Töölööseen ja siellä asuneisiin kirjailijoihin. Tajusin, etten ole useinkaan ajatellut sitä, mistä päin Suomea ja mistä kaupunginosasta kotimaiset kirjailijamme ovatkaan. Kysymys muistutti kuitenkin minua siitä, kuinka luin Waltarin järkälemäisiä historiallisia romaaneja lapsuudessani. Aloitin Turms kuolemattomasta, ja sitten luin Sinuhe egyptiläisen ja muitakin hänen teoksistaan. Siitä on todella pitkä aika, kun luin nuo teokset ja olen tainnut aika lailla unohtaa niiden sisällön. Välillä olen lukenut muutaman Waltarin Komisario Palmu -kirjan ja nautin hänen kielenkäytöstään ja kuvauksistaan. Orvokki luki meille Hesperianpuistossa otteen Waltarin Suuresta illusionista ja tajusin, kuinka minulta oli jäänyt tämä Waltarin nuoruudenteos lukematta ja myös joitain muita hänen teoksiaan. Ilmeisesti olin nuorena ollut kiinnostunut Waltarin historiallisista romaaneista, koska niissä oli kuvattu muita kulttuureita ja aikakausia ja niiden lukeminen oli myös ollut ilmeisesti jännittävää “seikkailullisessa” mielessä. Kävelyn jälkeen varasin kirjastosta Suuren illusionin ja luen sitä parhaillaan. Saimme kuulla myös otteen Waltarin teoksesta Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Sen jälkeen saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Naamiot ja yksinäisyys”. Aikaa oli kymmenen minuuttia. Tässä syntynyt runo. Kiitos Orvokille otsikosta!
Naamiot ja yksinäisyys
Rooleja, muureja, seiniä
polut ovat kadonneet
ja aidat nousseet välillemme
Suojassa naamion takana
kelpaamme
Suojassa naamion takana
elämä kuluu
Roolia näytellessä
oikea katoaa
ja valheellinen muuttuu todeksi
sellaiseksi kuin halutaan
Harmillista kyllä, minulla oli kurssilla vaikeuksia keskittyä aika usein, kun opettajat lukivat taidolla valitsemiaan tekstiotteita inspiraatioksi kirjoittamiseen. Merkitsin kuitenkin ne kirjoittaneet kirjailijat ja teokset muistiin muistikirjaani. Taisin useimmiten pikemminkin inspiroitua vain mainitusta aiheesta tai tehtävästä tai sitten ihan vain paikasta, jonka koin ympärilläni. Pidin kuitenkin loppujen lopuksi paljonkin siitä, että opettajat lukivat otteita eri kirjailijoilta aina välillä. Olen nyt kirjastosta lainannut useammankin teoksen, jota en ole aiemmin tullut lukeneeksi, mutta jotka alkoivat kiinnostaa minua kävelyiden johdosta. Näitä teoksia ovat mm. Joseph Brodskyn Veden peili (suom. Maija Alopaeus), Jenni Linturin Jälleenrakennus, Jyrki Vainosen Askelia: Kirjoituksia kävelemisestä sekä Mika Waltarin Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Myös Valdur Mikitan teos Lingvistinen metsä (suom. Anniina Jokkoi) rupesi kiinnostamaan ja varasin sen kirjastosta.
Tämän Töölön kävelyn aikana myös havahduin pohtimaan kävelemisen vaikutuksia yhdistettynä kirjoittamiseen. Tuntui ihan kuin paikan muuttamisella (sen sijaan että jököttäisi sisukkaasti yhdessä paikassa koneen ääressä tai lehtiön kanssa) olisi suotuista vaikutusta luovaan prosessiin – tunsin uponneeni kävelyiden loppupuolella jonnekin aika syvälle mielikuvituksen syövereihin.
Viimeisin kävelyistä – Seurasaareen suuntautunut – oli ihan omanlaisensa kirjoitustehtävien suhteen. Opettajamme Päivi Hytönen oli muotoillut tehtävät niin, että inspiraatiota haettiin alueelle eri puolilta Suomea siirretyistä vanhoista rakennuksista sekä luonnosta. Hän myös luki aluksi otteen Sirpa Kähkösen kirjoituksesta, jonka kertoi ilmestyneen Yhteishyvä-lehdessä. Kävelyn alkupuolella meitä kehotettiin valitsemaan jotkin kaksi objektia luonnosta. Minä valitsin sekä kävyn että oksan, jotka löysin maasta läheltä Hallan taloa. Kävellessämme eteenpäin objektit mukanamme, meitä kehotettiin pohtimaan, minkälaisia henkilöhahmoja ne voisivat edustaa. Luonnostelin vihkooni seuraavaa:
Käpy – kuiva – nainen – tomera (ulkoapäin) – pitää koristeellisista vaatteista – Aino Venla – sisältä herkkä
Oksa – Agatha – nainen – monia käppyröitä – murtumat kriisejä – melkein poikki – laiha – kuiva iho – sisukas – pää heiluu – mielenterveysongelmia jo?
Käpy ja oksa (Kuva: RJV)
Seuraavaksi istuimme pitkille puisille penkeille Antin talon edustalla lähellä pientä puista tanssilavaa. Kirjoitimme siinä seuraavan tehtävän ja toisen myös samassa ympäristössä – tosin itse kävin välillä kurkkaamassa miltä Karunan kirkko näytti aidan toisella puolen ja istuin kirjoittamaan omaan rauhaani puistonpenkille sen läheisyyteen viimeisempää näistä kahdesta tehtävistä. Tehtävien aihepiiri oli juhannusjuhlat ja häät, jossa hääparina on juhannusjuhlien yhteentuoma hääpari. Minulle kirjoittaminen aikakaudesta, jota talot Seurasaaressa edustivat tuntui vieraalta. Tekstiä toki syntyi, mutta koska vain kirjoitin enkä ollut lainkaan perehtynyt aikakauteen, josta kirjoitin (en edes tarkkaan hahmottanut mihin aikaan tekstinpätkäni sijoittuivat), minulle jäi tunne, että tuotokset eivät olleet kovinkaan esittelykelpoisia. Varmaan noissa hyvin lyhyissä kirjoitustuokioissa (usein n. 10 minuuttia) ei ole tarkoituskaan tuottaa painokelpoista tekstiä, vaan pikemminkin jotain, josta voi lähteä kehittämään jotain mieleentullutta seikkaa, teemaa tai vaikka miljöökuvausta. Koin Karunan kirkon rakennuksena kaikkein inspiroivimmaksi. Muistelen joskus vuosia sitten käyneeni tuossa kirkossa kuuntelemassa jotakin konserttia. Kurssilla emme kuitenkaan menneet sisään mihinkään rakennuksista, mutta opettajamme, joka oli hyvin perehtynyt Seurasaaren talojen historiaan, kertoi niistä meille. Häitten kuvitteleminen Karunan kirkkoon sai minut tuottamaan seuraavanlaisen tekstipätkän:
Häämusiikki soi. Kirkkoväki – häävieraat – istuivat molemmin puolin käytävää pienessä puukirkossa Sauvossa – Karunan kirkossa. Aino Venla käveli isänsä Olavin käsipuolessa kohti alttaria, missä isä luovutti hänet tulevalle sulhaselle Pekka Anselmille. Aino Venlalla oli päällään valkoinen, pitseillä koristettu hääpuku, joka kiristi hieman vyötäröltä. Hänen päässään oli valkoinen huntu. Nämä häät olivat kuin unelma. Aino Venla ja Pekka Anselmi olivat tavanneet juhannustansseissa Antin talolla ja rakastuneet päätäpahkaa. Kihlauksesta juhannuspäivänä oli nyt kulunut jo kolme kuukautta ja nuoripari odotti innolla yhteen muuttamista pieneen tupaan tänne Sauvoon.
Aino Venla ja Pekka Anselmi seisoivat alttarilla. Pappi kysyi kirkkoväeltä asiaan kuuluvan kysymyksen: “Vastustaako kukaan näiden kahden avioliittoa?” Hiljaisuuden rikkoi miehen karkea ääni: “Minä vastustan.” Kirkkoväen keskuudessa kävi kahahdus ja Aino Venlan kasvoille levisi outo ilme: sekaisin kauhistusta, ällistyneisyyttä ja iloa. Sehän oli Timo, hänen nuoruuden rakastettunsa…
En itseasiassa ole käynyt kirkkohäissä vieraana koskaan. Joten en tiedä, mitä sananmuotoa papit käyttävät ja ovatko he jossain vaiheessa historiaa kyselleet vihkiseremonian aikana vastustaako joku avioliittoa. Mietin, että tästä olisi mielenkiintoista ottaa selvää ja myös, onko todellisuudessa Suomessa häissä kukaan sanonut vastustavansa liittoa? Voihan olla todella traagista jäädä “ulkopuoliseksi” ja katsella samalla kun joku henkilö, jota rakastaa, avioituu jonkun toisen kanssa. Mieleeni muistuu Elli Haloon ja Haloo Helsingin esittämä laulu “Piilotan mun kyyneleet” (2021; sanat: Elli Haloo, Jere Marttila, Leo Hakanen ja Rauli Eskolin), jossa sanotaan jotain sellaista syvästi riipaisevaa kuin: “voiko kirkossa huutaa, että vastustan”. Rupesin Seurasaaressa käynnin jälkeen miettimään, että voisi olla kiinnostavaa yrittää kirjoittaa jotakin sellaisen “ulkopuoliseksi” jäävän henkilöhahmon näkökulmasta, joka tavallaan torjutaan, kun kaksi muuta löytävät onnensa ja avioituvat.
Karunan kirkko Seurasaaressa, 2022 (Kuva: RJV)
Kävelyn lopuksi meille annettiin “pikatehtävä”. Meidän tuli katsoa ympäriltämme luonnosta kolme objektia tai asiaa ja täydentää niitä hyödyntäen seuraava lause: “Kirjoittaminen on kuin…” Varmaankin koska olimme kesäaikaan kauniissa luonnossa, syntyi aika positiivisen kuuloisia lauseita. Kirjoitin muistivihkooni mm. seuraavan täydennyksen “… kuusi, jonka oksanpäät työntävät esiin uutta elämää.” Kävelyn jälkeen jäin vielä sillalla olevalle valkoiselle puupenkille kirjoittelemaan tunnelmia muistivihkooni.
(Tämä blogipostaus on kirjoitettu jo ennen Juhannusta, mutta sen julkaiseminen hieman viivästyi, koska minulle tuli välillä kiire valmistaa esitystäni IATS-konferenssissa Prahassa.)
