Syyspäiväntasauksen päivänä 23.9. teimme luontoretken Nuuksioon. Tämä päivä valikoitui sen takia, koska illemmalla oli luvassa ohjelmaa kodassa Haltian edustalla. Halusin yhdistää siihen luonnossa kävelyä päivällä niin, että reitti päättyisi Luontokeskus Haltian alueelle. Nuuksioon.fi-palvelussa netissä voi katsella erilaisia vaellusreittejä Nuuksiossa. Sieltä löytyi reitti “Punarinnankierros ja paluu Haltiaan”, jonka pituudeksi oli mainittu 7 km ja kestoksi 3 tuntia. Se tuntui juuri sopivalta meille. Reittikuvaukset palvelussa olivat todella hyviä mielestäni, sillä niihin oli merkitty myös julkisen liikenteen pysäkki, jolta saattoi parhaiten löytää reitille jos ei ollut omaa autoa käytettävissä. Printtasin itselleni mukaan valitsemani reitin ohjeet ja karttakuvan, joka antoi yleiskuvan siitä, miten reitti kulki luonnossa. Mukaan otin myös aiemmin hankkimani Nuuksion ja Luukin kartan.
Saavuimme junalla Espoon keskukseen ja aivan sen vieressä oli bussilaituri, josta lähti melkein heti saavuttuamme bussi 245A kohti Nuuksiota päätepysäkkinä “Kattila”. Jäimme pois “Haukkalammentie” nimisellä pysäkillä. Sieltä oli jonkin verran kävelymatkaa Haukkalammelle, mutta perille oli melko helppo löytää. Tullessamme suuren parkkipaikan kohdalle, mietimme hieman pitäisikö jatkaa Haukkalammentietä eteenpäin, mutta sitten menimme tutkimaan parkkipaikan kulmausta, jossa oli opastaulu ja näimme sen vieressä polun, joka johti Haukkalammelle.
Haukkalammella oli rakennuksia, joissa oli ilmeisesti erilaisia palveluita retkeilijöille. Yhden rakennuksen seinässä oli vesipiste. Kahvila oli kuitenkin kiinni paikalla vieraillessamme. Onneksi olimme ostaneet evästä mukaan vaihtaessamme junaa Pasilan asemalla. Haukkalampi oli kuvankaunis lampi, jota saattoi ihailla sekä sillalta että hyvin kiikkerältä laiturilta. Sää suosi meitä ja istuimme nauttimassa eväitä puisen pöydän äärellä lammen rannalla. Katselimme samalla kun eräs seurue lähti melomaan lammelle oppaan johdolla.
Punarinnankierros oli helppo löytää. Puihin oli laitettu punaisia salmiakin muotoisia merkkejä. Reitti kulki Haukkalammelta Mustalammelle ja sieltä Valklammen ohi. Hieman Valklammen jälkeen huomasimme yhdysreitin Haltiaan, joka oli merkitty oransseilla merkeillä, joissa oli musta poikkiviiva. Reittikuvauksessa tämä valitsemamme reitti oli merkitty “vaativaksi”. Punarinnankierrosta pitkin kulkeva reittiosuus ei ollut mitenkään vaativa mielestäni, mutta yhdysreitti olikin jo huomattavasti enemmän kuntoa vaativa. Tosin olimme onnekkaita siinä mielessä, että pääsimme laskeutumaan reitillä olevia pitkiä portaikkoja sen sijaan, että toiseen suuntaan kulkiessa portaita pitkin olisi pitänyt nousta ylöspäin. Yhdysreitillä oli kohtia, joiden kohdalla useampi tie risteytyi, mutta hieman etsittyämme ja katseltuamme, oli mahdollista löytää yhdysreitin merkit, joten emme varsinaisesti eksyneet kertaakaan. Koko reitin kulkeminen bussipysäkiltä asti vei meiltä n. 4 – 5 tuntia, mutta emme suinkaan kävelleet kokoajan vaan istuimme välillä ihailemassa maisemia ja valokuvailimme aina välillä myös.
Vaelluksemme innoittamana kirjoitin seuraavanlaisen tekstin. En ole varma, olisiko sitä hyvä kutsua runoksi vai sanoitukseksi. Osallistun taas tänä syksynä Emmi Hakalan vetämään sanoituskurssiin etänä ja ensimmäisenä läksynämme oli kirjoittaa jotain tietyillä annetuilla tavumäärillä. Minä yritin kirjoittaa retkeilystämme ja tässä tulos:
Luontoretki
Lammen peilissä lumpeenlehtiä pumpulipilvet veden sineen heijastuu kaislojen vihreys mieltä piristää Haukkalammella stressi ja kiire katoaa
Punarinnankierrosta eteenpäin metsäpolulla kuljemme yhdessä näin maisema vaihtuu ja Mustalampi hurmaa laavasilmä taivasta kohti tuijottaa
Haltian kentällä kota harmaa nuotiotulessa lieskat villit hulmuaa väsymyksen liian tulelle annan jämähtäneisyydestä irti päästän näin!
Mustalampi, 2022 (Kuva: RJV)
Runo päättyy Haltian kentälle. Siellä oli tuona iltana Roy Rolamon järjestämä Syyspäiväntasauksen rumpupiiri. Minulla oli mukana rumputamburiinini sekä myös paperilappu, johon olin kirjoittanut asioita, joista halusin päästää irti, kuten oli Facebookissa julkaistussa tapahtuman kuvauksessa ohjeistettu. Kodassa paloi tuli ja kuuntelin shamaanirummutusta joskus välillä myös aikaansaaden jotain ääniä rumputamburiinillani. Rummutusten välissä eräs osallistujista lisäsi tuleen kuivattuja kehäkukkia ja selitti jotain suitsukemaisen tuoksun virkistävästä vaikutuksesta. Tuolloin tuntui, että oli oikea aika antaa tulelle oma lappuni. Siihen oli kirjattu mm. “liiallinen väsymys”, josta olen tuntenut kärsiväni jo pitkään. Heittäessäni lappusen nuotioon, se laskeutui hieman syrjään, mutta muuttui vähitellen tuhkaksi kuitenkin.
En tiedä, voiko ylläkuvatunlaisella paperilapun polttamisella sinänsä olla toivottua vaikutusta eli sitä, että alkaisin tuntemaan itseni energisemmäksi. Rummutuksen aikana pohdin syitä siihen, miksi olen tuntenut itseni niin väsyneeksi ja mitä voisin tehdä vähentääkseni ongelmaa ja kaikenlaista jumitusta. Lapun kirjoittaminen ja sen viskaaminen tuleen siten tavallaan auttoi minua selkeästi identifioimaan ongelmani ja pohtimaan mahdollisia ratkaisutapoja. Nyt juuri tänään kirjoittaessani tätä blogikirjoitusta minun täytyy myöntää, että olen kuitenkin tuntenut itseni sangen väsyneeksi viime päivinä. Olisi varmaan hyvä yrittää varata enemmän aikaa luonnossa liikkumiseen ja oleiluun vaikka ihan lähistöllä olevilla luonto- ja viheralueilla.
Puinen portaikko Haukkalampi – Haltia yhdysreitin varrella, 2022 (Kuva: RJV)
Tänä keväänä olen ollut vähän enemmänkin erilaisilla kursseilla. Toukokuussa alkoi lyhyt Työväenopiston kurssi “Kirjoituskävelyt Lapinlahden ja Töölön maisemissa”. Tuo kurssin nimessä mainittu “kirjoituskävely” rupesi kiinnostamaan minua ja halusin ottaa selvää, mitä tällaisella kurssilla itseasiassa tapahtuu. Olen kyllä joskus kirjoittaessani runoja kuljeksinut muistivihkon kanssa ulkona ja tehnyt muistiinpanoja aina välillä. Tällä voi olla hyvinkin vaikutusta siihen, että luultavasti minulla on enemmän keväälle, syksylle ja kesälle ajallisesti sijoittuvia runoja kuin talvisiin maisemiin. Talvellahan on tietenkin liian kylmää kirjoitella ulkosalla.
Lapinlahden Lähteellä
Ensimmäinen kurssin tapaaminen oli Lapinlahden Lähteellä. Vaikka olenkin joskus vuosia sitten käynyt siellä kahvilla ja konsertissa, silti käsitykseni paikasta ja sen pääportin sijainnista oli varsin hämärä ja kiertelin ensin vilkaisemassa myös rakennuksen toiselle puolen mahtaisiko sielläkin olla jokin iso portti. Sillä välin toinen kurssin opettajista, Päivi Hytönen, oli kuitenkin tullut paikalle ja myös muita kurssilaisia alkoi kerääntymään pääportin lähistölle. Aloitimme menemällä katsomaan valokuvanäyttelyä Venetsia-rakennuksessa. Kävi ilmi, että valokuvat oli ottanut eräs samalla kurssilla mukana oleva henkilö, nimittäin Jenni Sundqvist. Tehtävämme oli valita jokin näytteillä olevista luontoaiheisista kuvista ja kirjoittaa sitten jotakin siitä inspiroituneena. Kirjoitimme näyttelyhuoneessa pöydän ympärillä ehkä noin kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen menimme ulos ja luimme jokainen tuotoksemme ääneen toisille kurssilaisille.
Ulkona saimme lisää tehtäviä. Toisen tehtävänannon kirjoitin istahtamalla penkille lähelle kukkia ja erilaisia taimia istuttavia henkilöitä ja sainkin tietoa meneillään olevasta istutustyöstä (retiisin ja keltaisten zinnioiden taimia). Minulle myös näytettiin kyltin päälle ripustettu pieni hyönteishotelli. Toukokuu ja kesäkuun alkupäivät ovat tänä vuonna vaikuttaneet säätilaltaan kylmemmiltä kuin normaalisti tähän vuodenaikaan. Vaikka sää ei kävelyn aikana ollut mitenkään erityisen huono ja välillä paistoi aurinko, oli Lapinlahden Lähteellä kuitenkin varsin kylmää. Olin myös unohtanut ottaa villatakkini mukaan, koska olin kai kuvitellut säätä lämpimämmäksi kuin se olikaan. Saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Pesä”. Kuvittelin, että rakennuksen toisella puolella olevalla kalliolla kasvavan männyn rungossa olevassa kolossa voisi olla oravan pesä. Sen jälkeen, kun olin jonkin aikaa kirjoitellut vilkuillen ylöspäin kohti koloa puun rungossa lähellä kohtaa, jossa sen oksat haarautuivat, olivat käteni jäätävän kylmät.
Ennen kurssia kävin ostamassa uuden muistivihkon Akateemisesta kirjakaupasta. Kurssilla nimittäin tarvitaan kävelyille mukaan sellainen kovapohjainen ja tukeva muistivihko, että on helppo tehdä muistiinpanoja ilman pöytää tai vaikka seisten. (Kuva: RJV)
Kävelyn lopuksi menimme kirjoittamaan sisälle vanhaan sairaalarakennukseen. Ennen kuin kävelimme sisään sairaalan portista, opettajamme neuvoi meitä tarkkailemaan tunnetilaamme ja huomioitamme kävellessämme sairaalan pihan poikki sen ovelle. Hän myös luki meille inspiraatioksi otteen Jenni Linturin romaanista Jälleenrakennus. Tehtäväksi saimme kirjoittaa kuvitellen, että olimme tulossa sairaalaan joko taiteilijana tai potilaana. Tähän kirjoitustehtävään meillä oli hieman enemmän aikaa kuin aiemmin, ehkä noin 20 minuuttia. Muistivihkooni syntyi kirjoittaessa sisällä vanhan sairaalarakennuksen käytävällä olevan pöydän päällä seuraava melko pitkä tekstipätkä:
Mietin, halusinko oikeasti tulla tänne. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan oikein ollut. En enää pärjännyt yksin kotonani. Arjesta selviytyminen oli jo kauan aikaa sitten ruvennut tuntumaan ylivoimaiselta suoritukselta. Stressasin pesulavuorojen takia ja kaupassa käynti ja ruuan valmistaminen saivat minut hikoilemaan hermostuksesta jo herätessäni aamulla. Sängystä ylösnouseminen oli siirtynyt yhä myöhempään ja myöhempään.
Astuin rautaportista sisään Lapinlahden sairaala-alueelle. Kävelin mukulakivetyllä pihalla kohti keltaista sairaalarakennusta. Tuntui kuin arki olisi putoillut pieninä lohkeilevina palasina alas maahan ja leijaillut pois. Olin tulossa kuin lomalle. Enää ei tarvinnut huolehtia roskiksen tyhjentämisestä ja tiskipöydän pyyhinnästä. Töihinkään ei tarvitsisi mennä. Saisin olla rauhassa ilman rutiineja. Voisin halutessani vain tuijottaa eteeni ja välillä nukkua.
Olin toki tuonut mukanani kirjoituslehtiön ja kyniä. Jos vain jaksaisin, voisin aina halutessani kirjoittaa tai piirtää lehtiöön. Ehkä syntyisi kuvauksia hulluudesta tai sitten vaikka romaani elämästäni sairaalassa.
Katsellessani tajunnanvirtatyylillä nopeasti kirjoitettua tekstiäni minua jäi mietityttämään se seikka, että teksti kuulosti siltä kuin sen kirjoittaja tavallaan suhtautuisi mielisairaalaan “lomapaikkana” arjestaan. Näinhän ei todellisessa maailmassa oikeasti varmaan ole. Kun ihminen kärsii vakavista mielenterveyden ongelmista, aiheuttaa se tietenkin suurta kärsimystä ja sairaalaan tuskin tullaan “lomalle”. Jotenkin fiktiivisestä tekstistä kuitenkin tuli tuollainen. Olen itsekin kärsinyt ahdistuneisuudesta, joten tekstipätkän ensimmäisessä kappaleessa kuvatut vaikeudet ovat minulle tuttuja omasta kokemuksesta. Ehkä teksti kertoo, että koen arjen kuormittavana ja haluaisin jotenkin päästä “lomalle” arjen toistuvista rutiineista.
Joka kirjoituskerran jälkeen kaikki lukivat toisilleen ääneen tuotoksensa. Nämä entisessä sairaalarakennuksessa kirjoitetut kuvaukset luimme toisillemme istuen ulkona penkeillä sairaalan pihalla.
Aallonmurtajalla
Näkymä aallonmurtajalta Ruoholahteen (Kuva: RJV)
Seuraava kirjoituskävely oli Ruoholahdessa. Tällä kertaa kävelyn opettajana toimi Orvokki Mäkelä (kuten myös seuraavalla kävelyllä Hietaniemen hautausmaalla). Olen useinkin käynyt Ruoholahdessa Kaapelitehtaalla, mutta en juuri kävelyn aloituspaikalla Ruoholahden torilla Konservatorion edessä. Reitti Ruoholahdesta Jätkäsaareen siltaa pitkin oli uusi minulle ja aallonmurtajaa, jolle päädyin istumaan ja kirjoittamaan, olin aiemmin vain ihaillut Mustasaareen menevästä veneestä. Aallonmurtajalla opettajamme luki ensin otteen Joseph Brodskyn teoksesta Veden peili ja sitten antoi meille tehtävän kirjoittaa aiheesta “Veden kannattelemana”. Muistivihkooni piirtyi seuraavanlainen tekstikatkelma:
Tästä ei kuulemma saa mennä uimaan. Mietin itseäni laskeutumassa veteen porrasmaiselta tasanteelta. Mielikuva tuntuu liian kylmältä. Pidän kuitenkin ajatuksesta olla veden kannattelemana. Kellumassa. Ei siis uppoamassa. Istun tässä kivellä aallonmurtajalla. Tuulee. Kädet tuntuvat kylmän kankeilta. Vesimoottorikelkan tapainen surraa ohi ja rikkoo aallonmurtajan rauhan. Mietin, että jos tässä olisi jokin monikulmainen satamaan ankkuroitu puinen pieni talo, niin voisi olla mukavaa olla sisällä tuulen suojassa mutta kuitenkin nauttia aaltojen keinuttelevasta liikkeestä.
Tullessani tänne kävelin suuren sillan ali. Katsoin sen mahtavia jalkoja, painavia ja betonisia. Vesi virtaa ohi raskaana ja tummana. Veden tiet alla ja ihmisten tiet yllä menevät eri suuntiin. Kaoottisuutta ja näyttelen kylmässä ns. “vapautumista”. On vaikeaa kuvitella lämpöä ja miellyttävää vedessä kellumista. Kanaalissa vesi virtaa liian suurella voimalla. Veden loisketta. En taidakaan tänään “vapautua” vaan käperryn itseeni. Olisi kivaa päästä sisälle johonkin kahvilaan ja tilata jotain lämmintä juotavaa. Lämmittelisin käsiäni pidellen kupista kiinni molemmin puolin.
Syntyneessä sangen realistisessa tekstissä ajatukseni alkoivat johdattelemaan kirjoitusta sillan suuntaan siitä syystä, että suunnatessamme kohti aallonmurtajaa oli opettajamme pyytänyt meitä kuulostelemaan tuntojamme sillan alla ja kirjaamaan lauseen niistä vihkoomme. Alitettuamme sillan teimme opettajan johdolla myös jonkinlaista liikehdintää heilutellen käsiämme – luultavasti jotta ei paleltaisi niin paljon. Aallonmurtajalla saimme sitten ohjeen sisällyttää tuo lause “Veden kannattelemana” -tekstiin. Minulla oli vihkossani muutamia vaihtoehtoisia lauseita, joista sisällytin kaksi tekstipätkääni. Tuntui vaikealta rentoutua kirjoittamaan, koska upealla paikalla aallonmurtajan nokassa oli todella kylmää ja näköjään palellessa syntyy minulta vain aika realistista kuvausta – tekstistä huomaa, että en oikein edes pystynyt kuvittelemaan mitään rentouttavaa kellumista “veden kannattelemana”.
Silta ja aallonmurtaja Ruoholahden ja Jätkäsaaren välissä. Istuimme tuolla kivenmurikoilla aivan aallonmurtajan päässä kirjoittamassa. (Kuva: RJV)
Tehtävänä puun muotokuva
Palatessamme takaisinpäin yli sillan, opettajamme näytti meille Ruoholahden puolella kasvavan kirsikkapuun, jonka luokse suunnistimme. Hän luki meille inspiraatioksi otteen Mia Kankimäen teoksesta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tehtävänämme oli kirjoittaa muotokuva kirsikkapuusta. Koska aika oli loppumassa, aloitimme kirjoittamisen, mutta emme lukeneet Ruoholahdessa tuotoksiamme, vaan sovittiin, että kirjoittaisimme tekstimme loppuun kotona ja lukisimme ne seuraavan kirjoituskävelyn aluksi Hietaniemen hautausmaalla. Muiden lähdettyä jäin vielä kirjoittamaan kallionlohkareelle lähelle puuta. Aloitin myös luonnostelemaan kirsikkapuun muotoja lyijykynällä vihkooni. Jotta olisi helpompi kirjoittaa kotona, otin myös valokuvia puusta eri suunnilta.
Kirsikkapuu Ruoholahdessa (Kuva: RJV)
Kotona minusta rupesi tuntumaan, että kirjoittamieni luonnosten pohjalta voisikin syntyä sanoitus. Laulutekstissä tuntui olevan jonkinlainen ajatus, mutta sanoja pohdiskelin aika lailla ja pyörittelin niitä mielessäni samalla myös yrittäen rytmittää niitä pianon avulla. En tiedä, onnistuinko varsinaisesti luomaan mitään musiikin kannalta laulettavaksi sopivaa tekstiä, mutta seuraavanlainen luonnos syntyi muistivihkooni. Kirjoitin sen koneelle ja luin tekstin seuraavassa muodossa kirjoituskävelyn alussa Hietaniemen hautausmaalla polulla erään suuren, viheriöivän puun lähistöllä:
Kirsikkapuu
Lähdin kävelylle Ruoholahteen ja sillalta näin kirsikkapuun Loin katseeni pilveen vaaleanpunaiseen ja tunsin kevään, toukokuun
Saavuin luokse puun yksinäisen vierellä leikkipuiston ja korkeiden talojen Ajattelin sinua alla kukkivan puun ja kätkin puunkoloon viestin salaisen
Odottelen sinua alla vaaleanpunaisten kukkien Tulethan valossa täysikuun? Saavuthan luokse kirsikkapuun?
Aikaa on mennyt ja katoa ei kaipuu haaveilin vaelluksesta kanssasi kukkien meressä alla valkoisten terälehtien kirsikkapuun käsi kädessä kaukana Japanissa
Täällä koto-Suomessa Ruoholahdessa kukkii haaveitten kirsikkapuu Aurinko maalaa kullalla lehvistössä ja kohta nousee taivaalle täysikuu
Odottelen sinua alla vaaleanpunaisten kukkien Tulethan valossa täysikuun? Saavuthan luokse kirsikkapuun?
(toukokuussa 2022)
Sain palautetta muutamalta paikalle saapuneelta kurssilaiselta ja kurssin opettajalta. Erityisen mielenkiintoiselta kuulosti Sirpalta saamani kommentti, että tekstistä tuli mieleen tango ja ehkä musiikissa voisi olla lisäksi jokin japanilaisen musiikin inspiroima ääni tai “helähdys” kohdassa, jossa puhutaan Japanista. Juteltuani myöhemmin viime viikonloppuna töissä Pasi Viinamäen (artistinimeltään Pasi Vaan) kanssa musiikista ja sanoittamisesta, rupesin myös pohtimaan, voisiko harmonikka sopia instrumentiksi tällaista laulua säestämään? Ajattelin, että voisi olla mahdollista kuvitella, että Ruoholahdessa kulkisi jokin kiertävä katusoittaja harmonikan kanssa ja säestäisi laulajaa kirsikkapuun alla! Aion esitellä tekstin ensi viikolla Zoom-tapaamisessa sanoituskurssin jälkeen syntyneen WhatsApp-ryhmän tapaamisessa ja kuulostella, mitä mieltä ryhmäläiset mahtavat olla: voisiko “Kirsikkapuu” olla sellaisenaan sopiva laulettavaksi musiikin säestyksellä vai olisiko tekstiä suotavaa yrittää muokata vielä paljonkin, jos toivoisi sen esittämistä musiikin kanssa? Pohdin kirjoittaessani tekstiä sen rakennetta: olisiko tällainen melko säännöllinen säkeistörakenne sopiva tälle laululle vai olisiko mielekästä yrittää kehittää tuosta kohdasta, jossa mainitaan Japani, ehkä jonkinlainen C-osa, jossa olisi erilainen rakenne ja rytmitys? Olen niin vasta-alkaja sanoittamisessa, että edes laulujen erilaisten osien luonne ei ole vielä lähimainkaan selvää minulle. Ja on tietenkin sangen mahdollista, että “Kirsikkapuu” jää vain tekstiksi tänne blogiin muistoksi kävelystä Ruoholahdessa.
Hietaniemen hautausmaalla syntyikin sitten ihan erilaisia tekstejä. Saatan kirjoittaa kävelystä siellä myöhemmin, mikäli innostuisin vielä kirjoittamaan tähän blogiin jotakin seuraavien kävelyiden tunnelmista ja niillä (toivottavasti) syntyvistä teksteistä.
Osallistuin tänä keväänä ensi kertaa sanoituskurssille. Oli oikeastaan sattumaa, että näin kävi. Useammalla opistolla kuten Helsingin Työväenopistolla ja Vantaan aikuisopistolla ja myös muutamalla muulla pääkaupunkiseudun oppilaitoksella on tietoja kursseista samassa verkkopalvelussa nimeltä Ilmonet, jossa myös voi ilmoittaa itsensä kursseille. Jossain vaiheessa viime vuoden loppupuolella ilmoittauduin palvelussa grafiikan kurssille. Katsellessani sen jälkeen myös mitä muita kursseja eri taideaineissa oli tarjolla, silmäni osuivat ilmoitukseen sanoituskurssista, johon vielä näytti mahtuvan mukaan. Ilmoittauduin kurssille hetken mielijohteesta ja myös sen takia, että sanoittaminen oli alkanut jollain lailla kiinnostaa minua sen jälkeen, kun sanoja joistain runoistani oli päätynyt mukaan Kansallisteatterin aluetaiteilijan Mirjami Heikkisen valitsemina laulun sanoiksi Räpätätiiviin (ks. linkkejä Oliver Vierkensin säveltämiin ja esittämiin lauluihin välilehdellä “Muuta”). Sanoituskurssi oli etäkurssi Zoomissa ja osallistujia oli pääkaupunkiseudun lisäksi muualtakin päin Suomea.
Kokoonnuimme tietokoneiden ruutujen ääriin aina maanantai-iltaisin puoleksitoista tunniksi. Opettajamme antoi meille joka kokoontumisen aluksi kirjoitustehtävän kirjoittaa vapaasti n. 10 minuuttia hänen antamastaan sanasta tai kuvasta. Ensimmäisellä kerralla hän myös pyysi sanoja kurssilaisilta, joita myös käsittääkseni käytettiin sanoina kirjoitusharjoituksissa. Huomasin, että minulla monista näistä sanoista putkahti jopa vuosikymmeniä vanhoja muistoja mieleen ja tallentui paperille. Oli kivaa, että oli joka maanantai se 10 minuuttia aikaa syventyä vain kirjoittamaan mitä tuli mieleen jostain sanasta ja antaa kirjoituksen viedä mukanaan. Näitä tekstejä ei luettu muille, mutta jotkut niistä saattoivat antaa inspiraatiota johonkin omiin laulusanoituksiin. Minulla kurssilla syntyi valmiiden laulujen sijaan suurimmilta osin pikemminkin alustavia luonnoksia, joita suunnittelen vielä työstäväni eteenpäin.
Yksi lauluista, ensimmäinen kurssilla kirjoittamani sanoitus, “Lippalakkimies”, syntyi hieman valmiimpana kuin muut sanoitusluonnokseni. Olin kirjoittanut sanoituksen kotitehtävänä ja katsoimme sitä yhdessä eräässä kurssin Zoom-tapaamisessa. Kurssilla oli todella kannustava ja hyväksyvä ilmapiiri ja sain positiivista palautetta toisilta kurssilaisilta. Lähetin sanoituksen katsottavaksi Oliverille, johon olin tutustunut Räpätätiivin aikana. Hän oli aiemmin maininnut, että hänelle voisi lähettää sanoituksia, jos vain minulla syntyisi sellaisia. Näin Oliverin myöhemmin Kannelmäessä. Koska Kanneltalon kahvila oli juuri sulkeutunut, suuntasimme Kannelkrouviin. Olimme aikaisemmin esiintyneet siellä yhdessä Räpätätiivissä, joka oli Suomalaisen barokkiorkesterin Juurilla-hankkeen ja Kansallisteatterin Kaarella-aluehankkeen projekti. Oliverilla oli kitara mukanaan ja hän kokeili soittaa melodioita ja laulaa “Lippalakkimiehestä” pätkiä samalla. Testatessa sanoitusta musiikkiin, teimme samalla joitain pieniä korjauksia tekstiin ja nauhoittelin myös hänen soittamiaan melodioita. Olin aika hämmästynyt siitä, että teksti tuntui kuitenkin aika hyvin sopivan musiikkiin ja laulettavaksi. Kotona mietin vielä yhtä riimiriviä, jonka lähetin myöhemmin Oliverille.
“Lippalakkimies” sai ensiesityksensä 15.3. kirjanilmestymisteellä kotonani Oliverin säveltämänä ja esittämänä. Huomasin ilokseni, että säveltäjä oli löytänyt vielä joitain toimivia ratkaisuja sanoitukseen muuttaen sen alkamiskohtaa ja poistanut jotain ylimääräistä toistelua kuitenkin säilyttäen sanani. Tämä oli muuten yksi asia, mikä yllätti minut kurssilla. Minulle oli uusi oivallus, että laulun sanat saattavat olla hyvinkin lyhyitä ja kertosäe saatetaan todellakin toistaa moneen kertaan. Olen ehkä tavallaan joissain alustavissa sanoituksissani yrittänyt kirjoittaa liian pitkiä tekstejä ja aionkin yrittää muokata niitä lyhyemmiksi säilyttäen olennaisen ja selkeyttäen niitä. Keskustellessamme “Lippalakkimiehestä” Oliver on tuonut esille näkemyksensä, että tällaisen laulun ideaaliesittäjä olisi joku käheä-ääninen nainen. Luulen syynä olleen sen, että laulun puhuja hahmottunee tekstistä naisena, joka laulaa “Lippalakkimiehelle”. Minuakin arvelutti ensin, miten sanoitus voisi sopia miesartistille. Mietittyäni asiaa, minusta kuitenkin laulun esittäminen ei ole mitenkään sidoksissa sukupuoleen ja tarina hahmottuu hyvin myös miesäänen esittämänä. Pidin siitä, miltä laulu kuulosti säveltäjän itsensä esittämänä ja toivon mukaan olisi jossain vaiheessa mahdollista kuulla se myös nauhoituksena.
Tajusin kurssilla, että sanoitusten laatiminen voi olla aika erilaista kuin runotekstien kirjoittaminen. Kurssilla opin, että riimittäminen voisi auttaa tekemään teksteistä laulullisempia ja rytmisempiä. Teinkin kurssin aikana riimikokeiluja. En ole aikaisemmin runoja kirjoittaessani yrittänyt etsiä riimejä vaan olen kirjoittanut hyvin vapaalla rakenteella. Sain kuitenkin kurssilla kuvan, että laulusanoituksissa olisi hyvä olla joitain musiikkiin sopivia rakenteita kuten säkeistöjä ja kertosäkeitä ja joskus jopa ns. C-osa. Analysoimme kurssin aikana joitakin tunnettujen suomalaisten artistien hittibiisejä sekä myös sellaisia sanoituksia, jotka olivat aiemmin tehneet vaikutuksen meihin. Tarkastellessani biisien sanoituksia, olin yllättynyt siitä, kuinka selkeitä rakenteita ja paljon riimejä niistä löytyikään! Yritin kurssin inspiroimana käyttää riimejä tehdessäni sanoitusyritelmiä kotitehtävinä. Ensimmäiset yritelmäni tuntuivat välillä aika kömpelöiltä ja tuntui oudolta yrittää riimitellä. En vieläkään ole ollenkaan varma, onko todellakin syytä yrittää riimitellä kirjoittaessaan laulutekstejä vai onko se pikemminkin vain yksi vaihtoehto ja apukeino kirjoittaa rytmisesti toimiva sanoitus.
Toivon mukaan saisin jossain vaiheessa valmiiksi myös muut vielä luonnosvaiheessa kurssilla kirjoittamani sanoitukset. Tässä kuitenkin ensimmäinen “oikea” varta vasten laulun sanoiksi kirjoittamani sanoitus!
Lippalakkimies
sanoitus: Riika J. Virtanen & sävellys: Oliver Vierkens
Et välittänyt musta ollenkaan kellarissa yksinäni duunii teen yltä kuuluu kolahduksii, askeleita ehkä siellä jossain trukkiajeluita sarvet eespäin pyörit ympyröitä turhaa vaan on haaveillakaan muuta sulla lippalakki, mulla musta luuta oon vanha noita en voi muuta ei voi toista tehdä musta miksi juopua näin susta?
Trukin kopis mä sut ensin näin olit komistus ja selvin päin silmäs katsoi minuun alaspäin nähdessäin sut heti tiesin sen tunsin merkit oitis rakkauden olet kolmas mieheni sä mun tai kuolen käsivärsillesi sun näin silmissäsi auringon Lippalakkimies! Lippalakkimies!
Käytävässä törmäsin mä suhun loit katseen hymyilevän muhun heti katoot kulman taakse pois Oi, kuinka ihanaa sun lähel olla ois vaik’ei tänä aikana edes sais vaan yksinään voi seistä laiturilla katoo arjen suohon unelmat synkkyyttä piristää vain vadelmat
Lähetin mä monta viestii vastauksina kylmää tekstii ikinä ei tuu meidän retkee ikinä ei tuu meidän retkee
Trukin kopis mä sut ensin näin olit komistus ja selvin päin silmäs katsoi minuun alaspäin nähdessäin sut heti tiesin sen tunsin merkit oitis rakkauden olet kolmas mieheni sä mun tai kuolen käsivärsillesi sun näin silmissäsi auringon Lippalakkimies! Lippalakkimies! Lippalakkimies!
(Kannelmäessä 7.2.2022; muokkauksia tehty keväällä 2022)
