Olen aloittanut opiskelemaan kirjoittamista. Huomasin viime vuoden puolella Facebookissa ilmoituksen Jyväskylän Avoimen yliopiston tarjoamista kirjoittamisen opinnoista. Perusopintokokonaisuuteen täytyi hakea sisään. Mitään tutkintopapereita ei tarvittu, vaan piti tehdä kirjoitustehtävä, joka lähetettiin hakulomakkeen mukana sähköisesti. Rekisteröidyin tekemään näitä opintoja tammikuun alussa ja opintoni alkoivat varsinaisesti lähiopetusjaksolla, joka oli täällä Helsingissä tammikuun loppupuolella. Sitä varten meidän piti tehdä etukäteen ennakkotehtävä, joka palautettiin Moodleen.
Kurssin “Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat” lähijakso alkoi tapaamisella perjantai-iltana 27.1. Helsingin aikuisopiston tiloissa Runeberginkadulla. Ryhmä oli melko pieni, noin kymmenen opiskelijaa. Ensimmäinen tapaaminen oli valoisan tuntuisessa luokkatilassa opiston pohjakerroksessa. Opettajanamme toimi FT Emilia Karjula. Kurssi alkoi ohjatulla rentoutusharjoituksella. Sitten meidän piti kirjoittaa n. 5 minuuttia ns. “treenikirjoitusta” vastaten kysymykseen “Miltä minusta tuntuu olla täällä nyt?”. Opettajamme selitti, että treenikirjoituksella tarkoitetaan kirjoittamista, jossa vain kirjoitetaan mitä mieleen tulee nostamatta kynää paperista ja korjailematta kirjoitusta ollenkaan. Eräänä vinkkinä hän neuvoi muuttamaan fontin valkoiseksi, mikäli kirjoittaa tietokoneella. Opettajamme kertoi myöhemmin, että treenikirjoituksen idea tulee Natalie Goldbergin teoksesta Luihin ja ytimiin (Writing Down the Bones). Olen aiemminkin tutustunut tämäntapaiseen kirjoitustyyliin käytännössä. Emmi Hakalan sanoituskurssilla viime vuonna Zoom-tapaamiset alkoivat aina 10 minuutin kirjoitusharjoituksella jostakin sanasta, jotka oli alunperin kerätty opiskelijoilta.
Kun olimme saaneet kirjoitettua noin 5 minuuttia, harjoitus jatkui. Meidän tuli valita eri kriteereillä joitakin sanoja tekstipätkästämme ja lisäksi meillä oli lupa käyttää kahta muuta annettua sanaa. Tehtävänä oli kirjoittaa runo. Minulla syntyi tällainen pikku runo:
Suoritusaktiviteetti
Jännittyneenä hengittelen
ja huolestuneena jumitan
kirjoitan mustia surullisia pisteitä
outoa on yöllä kirjoittaa
Harjoitus jatkui parikeskusteluilla ja sitten parimme tuli esitellä meidät muille. Luimme myös syntyneet runot ääneen. Opettajamme kertoi, että harjoitus oli mukailtu seuraavasta kirjasta: Hirvonen, E. & Silfverberg, A., Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja (Helsinki: Avain 2010).
Ihmettelen hieman, miksi minulla syntyi hieman ahdistuneen kuuloinen teksti. Toki helposti ahdistun ja stressaan eri asioista, mutta kirjoittamisen opintojen opiskelun alkamista olin odottanut innolla. Voi olla, että uudet asiat saavat minut hieman varautuneeksi ja huolestuneeksi siitä, miten tulee sujumaan ja istuinhan itselleni uudessa tilassa aivan minulle uusien ihmisten kanssa. En tuntenut ennestään ketään opiskelijoista. Olin etukäteen ajatellut, että olisin varmaan vanhimpia ryhmässä, mutta nähtyäni muut opiskelijat, tajusin, että heitä oli todellakin kaiken ikäisiä. Avoimet yliopisto-opinnot näyttävät tarjoavan mahdollisuuden elinikäiseen oppimiseen monille.
Lähijakso kesti perjantai-illan ja lauantaiaamun ja -päivän kello kolmeen saakka. Saimme tietoa kirjoittamisen opinnoista ja teimme useampia harjoituksia joko pienryhmissä tai parin kanssa. Oli mahtavaa tavata muita kirjoittamisesta kiinnostuneita. Kävimme lounaalla kurssiporukan kanssa läheisessä Fazer-kahvilassa, jossa saattoi tilata vegaanisen salaatin salaattitiskin aineksia yhdistelemällä. Viime vuosina on koronan takia ollut niin paljon eristyneisyyttä ja tapaamisia Zoomin kautta, että tuntui tosi virkistävältä tavata ihmisiä ihan oikeasti kurssilla, jolla puhuttiin kirjoittamisesta ja tehtiin kirjoittamisharjoitteita yhdessä.
Nyt kurssi jatkuu verkossa ja olemme kirjoittaneet jo kaksi erityyppistä tekstiä, jotka on palautettu kurssin Moodle-sivulle. Siellä samassa ryhmässä olevat opiskelijat voivat kommentoida niitä. Tähän mennessä olen kirjoittanut lyhyen proosatekstin ja draamakohtauksen. Innostuin aika lailla draamatehtävästä, koska käsikirjoittaminen on uutta minulle.
Kiinnostuin tuosta Emilia Karjulan kurssilla mainitsemasta Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin: Kirja kirjoittajalle (suomentaneet Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari. Helsinki: Kansanvalistusseura 2008.). Se löytyi onneksi SKS:n kirjaston kokoelmista. Goldberg tosiaan kirjoittaa kirjoittamisen harjoittelusta ajastetusti. Kirjassaan hän antaa ohjeita – kuten opettajamme antoi kurssilla – ettei tule nostaa kynää paperista tai pysähtyä korjailemaan tekstiä vaan vain kirjoittaa yhtä mittaa ihan mitä vain on tullakseen. (Goldberg 2008: 22–29.) Kiinnostuin siitä, minkälaisia ajatuksia on tällaisen harjoituksen takana? Goldberg puhuu ns. “alkuajatuksista”, joita hän pitää erityisen arvokkaina. Hän selittää tällaisen kirjoitusharjoittelun tähtäävän siihen, että ns. “sisäisen sensorin” valta vähenee: Kun ei mieti pitkään, mitä kirjoittaa, ja muokkaile kirjoittamisen aikana tekstien sisältöä sen mukaan, mitä arvelee muiden odottavan tai minkä ajattelee olevan käsitys hyvästä kirjoittamisesta, vaan kirjoittaa, mitä “nousee” esiin, jostain syvältä sisimmästämme voi silloin nousta omia ajatuksiamme ja mitä oikeasti ajattelemme ja tunnemme. (Goldberg 2008: 22–29.) Kirjassa on monia hyviä vinkkejä kirjoittajalle alkaen sopivan muistikirjan valinnasta. Toisaalta vaikka kirja on hyvin inspiroiva, koin sitä lukiessani, että sille, että vain ylipäätään kirjoittaa mitä tahansa mieleen sattuukaan tulemaan, annettiin hyvin paljon painoa, kun taas kirjoittamiseen liittyvistä muoto- tai rakenteellisista seikoista en muista löytäneeni kirjasta paljonkaan ainakaan yhdellä lukemisella mieleeni jääneitä neuvoja.
Edellisen blogipostaukseni kirjoittamisesta on jo päässyt kulumaan jonkin verran aikaa. En kuitenkaan ole ollut täysin kirjoittamatta mitään, vaan kirjoittaminen on ollut välillä hieman toisen tyyppistä kuin tavallisesti. Olen nimittäin kesä- ja heinäkuussa kirjoittanut kaksi puhetta. Ensimmäinen oli esitelmä, jonka kirjoitin Prahassa heinäkuun alussa ollutta IATS-seminaaria (16th Seminar of the International Association for Tibetan Studies) varten. Toinen puheista oli erästä hääjuhlaa varten kirjoittamani puhe, jota kirjoitin muistivihkooni lennoilla Prahaan ja takaisin. Pidin Prahassa seminaarissa esitelmän, jossa käsittelin tiibetiläisen runoilijan ja kirjailijan Kelsang Lhamon runoutta. Seminaarin aikana minulla oli ilo tavata Kelsang Lhamo ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti ja sain myös haastatella häntä. Tarkoitukseni onkin yrittää kirjoittaa jotakin haastattelun pohjalta ja lisäksi antaa julkaistavaksi kaksi suomennostani hänen runoistaan Suomen Himalajan-tutkimuksen seuran sivuille, jonne suunnitellaan uutta osastoa blogikirjoituksille. Mikäli postaus tapaamisestani Kelsang Lhamon kanssa Prahassa ja suomennokset tosiaan näkisivät päivänvalon, niin yritän muistaa lisätä linkin tuon tieteellisen seuran sivuille myös tänne kirjoitusnurkkaani.
Museoita ja elämyksiä Prahassa
Näkymä Prahassa läheltä paikkaa, jossa tutustuin Zen-näyttelyyn, Praha 2022 (Kuva: RJV)
Seminaari Prahassa oli niin kiireinen, etten kerennyt kirjoittaa siellä Zen-näyttelyssä kirjoittamaani haikua enemmän mitään luovaa. (Näyttelyn Studiossa oli ohjeet haikun kirjoittamiseen.) Kävin tuossa Zen-näyttelyssä yksikseni iltapäivänä, joka edelsi päivää, jona oma esitelmäni oli. Näyttelyn järjesti Prahan Kansallisgalleria, mutta se oli omana erillisnäyttelynään nimeltä “Zenga: Japanese Zen Paintings from the Kaeru-An Collection” paikassa nimeltä Salmovsky Palác. Kävelin sinne kuumana päivänä Kaarlen yliopistolta. Kävely vei ehkä noin puoli tuntia tai jopa tunnin, koska en heti hahmottanut suorinta reittiä. Museo sijaitsi jossain lähellä palatsirakennuksia (Prahan linnaa, Pražsky hrad), joissa en tämän vierailun aikana valitettavasti ehtinyt vierailemaan peläten jonoja ja turistien tungeksimista. Zen-näyttelyssä oli hyvin rauhallista. Teokset oli järjestetty eri aihepiirien mukaan ja istuskelin saleissa rauhassa nauttien taideteoksista, joista monet olivat vuosisatoja vanhoja. Minuun teki erityisen vaikutuksen auringonnousua esittävä Daikaku Seppōn teos “Sun Rising over Fuji” 1700-luvulta. Näyttelykatalogi oli museokaupassa saatavilla vain tshekin kielellä, mutta kaupassa oli onneksi myös englanninkielinen teos kokoelmasta, jonka hankin itselleni. Se on nimeltään Seeing Zen: Zenga from the Kaeru-An Collection ja John Stevensin ja Felix Hessin kirjoittama. (Kuva ja selostus mainitsemastani Daikaku Seppōn maalauksesta löytyy tämän kirjan sivuilta 200–201.) En ole aikaisemmin perehtynyt Japanin taiteeseen, mutta Zen-näyttely teki minuun todella suuren vaikutuksen.
Franz Kafka museo, Praha 2022 (Kuva: RJV)
Saavuimme Prahaan pari päivää ennen seminaarin alkua, joten kerkesimme käydä jonkin verran katsomassa kaupunkia. Olen aiemmin käynyt Prahassa pikaisesti, kun vierailin workshopissa Olomoucissa, tshekkiläisessä yliopistokaupungissa, ja paluumatkalla oli lentoni peruutettu lakon takia. Olin siis tuolloin ennen korona-aikaa yhden ylimääräisen päivän Prahassa ja tutustuin silloin Kaarlen siltaan ja Vanhaan Kaupunkiin. Tällä kertaa olin lueskellut opaskirjaa ja valinnut kohteiksi joitain reittejä, jotka johtivat puutarhoiksi kutsuttujen paikkojen läpi, Franz Kafka museon sekä Prahan kansallisgallerian toimipisteen nimeltä Veletržní Palác, joka sijaitsi lähellä hotelliamme. Ymmärrettyäni olevani matkalla kaupunkiin, jossa kirjailija Franz Kafka eli ja kirjoitti teoksiaan, olin jo ennen matkaa varannut kirjastosta Kafkan teoksia ja lueskellut Ville-Juhani Sutisen käännöstä Kafkan teoksesta Tuberkuloosifragmentit (Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, Turku-Tampere 2012). Oli hyvä valinta käydä Kafka-museossa. Näyttely oli mielestäni huolella ja myös mielikuvituksella rakennettu: kävijä saattoi nähdä sekä Kafkan kirjeitä, muita dokumentteja, kirjoja sekä kuvia Kafkan perheestä ja ystävistä. Kyseessä ei ollut käsittääkseni mikään taiteilijan kotiin rakennettu “kotimuseo”, mutta valokuvissa ja kartoissa oli tietoja rakennuksista, joissa Kafka oli asunut, käynyt koulua jne. Olisi ollut kiinnostavaa tarkemminkin perehtyä näihin reitteihin ja paikkoihin, mutta matkan aikataulu seminaareineen jätti liian vähän aikaa Prahassa vaelteluun. Museokaupassa oli myynnissä Kafkan teoksia englanniksi käännettyinä ja hankin sieltä muistoksi hänen teoksensa Meditation (saksan kielestä kääntänyt Siegfried Mortkowitz; Vitalis, 2017), jota olen juuri aloittanut lueskelemaan.
Ihana paikka Prahassa oli Letná Puutarhat (Letná Gardens). Siellä oli näköalatasanne, jolla oli puitten katveissa pitkiä pöytiä ja penkkejä. Istuimme siellä ensimmäisenä iltana Rikeyn kanssa nauttimassa viiniä ja ihailemassa maisemaa Vltava-joelle. Tuntui ihanalta olla matkalla ja nähdä Prahan rakennuksia ja kattoja päivän kallistuessa iltaan. Vaikka sää olikin hieman sateinen, onnistuimme nauttimaan viinimme ulkona ilman sadetta aikana, jolloin puutarhassa oli melko hiljaista ja vähän kävijöitä ja tuntui rauhoittavalta istua siinä viinilasi kädessä suurten puitten katveessa (ks. artikkelikuva yllä).
Vltava-joki Prahassa, 2022 (Kuva: RJV)
Inspiraatiota taiteesta: Mietteitä katsellessa Anna Retulaisen näyttelyä Sara Hildénin taidemuseossa
Matkan jälkeen ei ole syntynyt mitään kovin luovaa. Sain kuitenkin mielestäni hyvän ja kenties toteuttamiskelpoisen ajatuksen, kun vierailin Tampereella Sara Hildénin Taidemuseossa tämän viikon tiistaina. Siellä oli näytteillä Anna Retulaisen taidetta näyttelyssä “Hiljaisuus”. Tuntui hyvältä kuljeskella rauhassa ihailemassa taidetta kauniissa ja avarassa museorakennuksessa. Suurikokoisissa teoksissa näkyi asetelmia, kauniita kukkia ja puita muiden aiheiden ohella. Jossain näyttelyn tekstissä sanottiin jotakin sen tyylistä, että “teokset asettuvat vuoropuheluun muistojen kanssa” tai ainakin ymmärsin sen niin. (Tarkistin juuri näyttelyn esittelytekstistä, että ainakin siinä luki oikeasti näin: “Näyttelyssä uudet teokset asettuvat vuoropuheluun taiteilijan aiemman tuotannon kanssa.”) Tultuani näyttelyssä pöydän luo, jolla oli esillä lehtileikkeitä taiteilijasta ja hänen näyttelyistään ja näyttelykatalogeja, istuuduin selailemaan niitä. Yht’äkkiä tunsin halua kirjoittaa jotakin muistikirjaani. Mielessäni oli selkeästi näyttelyä katsellessani hahmottunut ajatus, että haluaisin ruveta kirjoittamaan ja kokoamaan eräänlaisia “fragmentteja” ajastani Intiassa: kirjaamaan muistoja kuten ne pulpahtavat mieleeni, etsimään lisää vanhoja runoja laatikoistani (jossain muistikirjassa pitäisi myös olla englanninkielisiä tekstejä, mutta en yhtään muista, kuinka monia), ehkä yrittämään löytää jostain kirjastosta opiskelijalehdessä ilmestynyttä Intiasta lähettämääni kirjettä tai muita mahdollisia vanhoja tai uusia Intiaan liittyviä tekstipätkiä. Pohdin, että “fragmentaarinen” muoto voisi olla hyvä idea, sillä muistot eivät ole usein tarkkoja ja järjestelmällisiä enkä välttämättä muista edes tapahtumavuotta aina, koska Intiassa asuessani en tehnyt kovinkaan paljon muistiinpanoja kokemuksistani siellä vaan kirjoitin pikemminkin runoja tai käänsin tekstejä tiibetin kielestä. Taiteellinen muoto teokselle antaisi vapauksia ja fragmentaarisuuden ansiosta voisin antaa vaan muistojen “pulputa” esiin ja jos jotain tarpeeksi kiinnostavan tuntuista jaettavaksi ilmestyisi, fragmentaarisuus sallisi sekä lyhyempiä että pitempiä tekstejä sekä runoja välille.
Aika näyttää tuleeko tästä jotain. Aloitin jo muistojen kirjaamiseen muistivihkooni, mutta en todellakaan itsekään tiedä tuleeko mieleeni todella tarpeeksi muistoja mahdollista teosta varten vai jääkö tämä projekti kuitenkin pelkäksi kirjoitus- ja muisteluharjoitukseksi. Sinänsä muistot oleskelustani Intiassa 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina saattavat olla ihan kiinnostavaakin luettavaa, sillä elämä tuolloin vuosikymmeniä sitten pienessä vuoristokaupungissa Intiassa oli arjeltaan aika poikkeavaa elämästä Suomessa sekä myös varmaan siitä, millaista se nykyään on samassa paikassa. Ainakin kommunikaatio on muuttunut hurjasti. Saatan nykyään katsella ystävieni päivityksiä ja videoklippejä Intiasta Facebookista heti kun he ne julkaisevat, mutta vielä 1990-luvulla kommunikaatio tapahtui kirjeitse, jotka joskus vielä hävisivät. Muistan, että jos minulle haluttiin lähettää kirje, joka varmasti tavoittaisi minut, saatettiin sellainen kirje jopa lähettää kirjattuna.
Kuljeskelu Anna Retulaisen upeassa näyttelyssä sai minussa ilmeisesti aikaan sellaisen reaktion, että sana “vuoropuhelu” ja muistot jotenkin aktivoivat minussa jotain. Ehkä tavallaan asetuin jonkinlaiseen vuoropuheluun näyttelyn teosten kanssa, mutta kun katsoja olin minä, teokset aktivoivatkin joitain omia muistojani. Katsoin näyttelyssä esillä olleen videoteoksen, jossa taitelija myös puhui jotakin vuoropuhelusta ja siitä, miten teokset voivat asettua vuoropuheluun myös katsojien muistojen kanssa (voi olla, että en muista käytettyä ajatuksen ilmaisutapaa, mutta jotain tällaista ainakin tulin tulkinneeksi merkitykseksi ja se teki vaikutuksen minuun). Ajattelin, että kuinka osuva tällainen ajatus näyttelyssä tapahtuvista erilaisista vuoropuheluista onkaan.
Unohtumaton konserttielämys Tampereella
Niin, pääsyy miksi kävimme Tampereella oli Queenin + Adam Lambertin konsertti 25.7.2022. Olin jo aiemmin ostanut liput Hartwall Arenalle (silloin kun sen nimi oli vielä Hartwall Arena), mutta konsertti oli muistaakseni kertaalleen siirretty koronatilanteen takia ja sitten vielä tänä keväänä sen paikka vaihtui Helsingistä Tampereen Nokia Arenalle. Konsertti oli mielestäni käsittämättömän upea ja koskettava sekä musiikillisesti että myös lavashownsa puolesta. Tunsin itseni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi, että olin päässyt kuuntelemaan tätä konserttia, joka oli myös Queenin + Adam Lambertin Rhapsody Tourin päätöskonsertti. Jostakin syystä katsellessani konsertin lavaa koristanutta valtavaa kruunua tai tiaraa ja kuunnellessani esityksiä ajatukseni johtuivat siihen, kuinka tärkeää onkaan olla rohkeasti oma itsensä eikä yrittää elää elämäänsä toisten odotusten mukaisesti.
Kirjoituskävelyitä oli tänä keväänä yhteensä viisi. Kirjoituskävelyt on Työväenopiston kurssi, josta kirjoitin edellisessä postauksessani käsitellen pääasiassa kahta ensimmäistä kävelyä. Nyt viimeisinkin kävelyistä – ihana kävely Seurasaareen – on takanapäin. Pohdiskelen tässä kirjoituksessani kävelyiden antia luoden katseeni taaksepäin ja siinä samalla kertoen myös ainakin jotain kolmesta viimeisestä kävelystä, jotka suuntautuivat Hietaniemen hautuumaalle, Töölöstä Hesperianpuiston läpi Töölönlahdelle ja viimeisin kävely Seurasaareen kuten jo yllä mainitsinkin. Hietaniemen hautuumaalla ja Töölössä kävelyiden opettajana toimi Orvokki Mäkelä ja Seurasaaressa Päivi Hytönen.
Hietaniemen hautuumaalla
Kävelyillä oli vaikutuksia sekä kirjoittamiseen että myös ihan yleisemmällä tasolla: tutustuin joihinkin reitteihin tai paikkoihin joko uusina minulle tai sitten erilaisesta näkökulmasta. Vaikka olenkin usein kävellyt reittiä, joka johtaa hautuumaan vieritse Hietaniemen rannalle ja sen läheisyyteen, en koskaan ennen muista käyneeni Hietaniemen hautuumaalla. Kävelyn aluksi kokoonnuimme Vanhan Kappelin edustalla olevalla portilla. Tällä kertaa meitä oli vain muutamia kirjoituslehtiön kanssa varustautuneita kävelijöitä. Hautuumaalla vallitsi syvä rauhan tunne ja siellä saattoi havaita myös kauniita kasveja, puita ja kuului linnunlaulua. Hautakivet tuntuivat johtavan meidät ajattelemaan ihmisiä, joista jotkut olivat eläneet täällä kauan sitten 1800-luvulla. Hautuumaa vei ajatukset ihmiselämän pysymättömyyteen ja katoavaisuuteen. Yhtenä kirjoitustehtävistämme oli etsiä jokin hautakivi, joka jotenkin herätti huomiota ja sitten kuvitella, minkälaisen viestin tuo jo edesmennyt henkilö olisi saattanut lähettää. Minulla oli vaikeuksia päättää, mitä hautakiveä tarkastelisin lähemmin ja katselin aika pitkään ympäriinsä alueella, jolla oli vanhoja hautakiviä. Huomiotani kiinnitti erityisesti se, että monet vainajista olivat kuolleet verrattain nuorina. Tämä sai miettimään, kuinka itse olen jo päälle viisikymppisenä saanut elää huomattavan pitkään heihin verrattuna ja myös sitä, kuinka haurasta ja pysymätöntä elämä onkaan. Asia, mikä on korostunut entisestään viime vuosina, kun on eletty koronan varjossa. Hautuumaalla käynti sai myös miettimään sitä, mikä elämässä on itse asiassa tärkeää ja mitä jää jäljelle lopulta. Kävely päättyi pienelle suihkulähteelle, jonka reunalla istuin kirjoittamassa viimeistä tehtävistämme.
Kävelyllä Töölössä
Mika Waltarin muistomerkki Töölössä. Tekijä: V. Hirvimäki (Kuva: RJV)
Töölön kävely alkoi Mika Waltarin puistosta Eliten vierestä. Vaikka olen aiemmin asunut täälläpäin, en koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Mika Waltarin muistomerkkiin (tekijä: V. Hirvimäki). Aluksi seisoimme muistomerkin lähistöllä ja jokainen sai kertoa suhteestaan Töölööseen ja siellä asuneisiin kirjailijoihin. Tajusin, etten ole useinkaan ajatellut sitä, mistä päin Suomea ja mistä kaupunginosasta kotimaiset kirjailijamme ovatkaan. Kysymys muistutti kuitenkin minua siitä, kuinka luin Waltarin järkälemäisiä historiallisia romaaneja lapsuudessani. Aloitin Turms kuolemattomasta, ja sitten luin Sinuhe egyptiläisen ja muitakin hänen teoksistaan. Siitä on todella pitkä aika, kun luin nuo teokset ja olen tainnut aika lailla unohtaa niiden sisällön. Välillä olen lukenut muutaman Waltarin Komisario Palmu -kirjan ja nautin hänen kielenkäytöstään ja kuvauksistaan. Orvokki luki meille Hesperianpuistossa otteen Waltarin Suuresta illusionista ja tajusin, kuinka minulta oli jäänyt tämä Waltarin nuoruudenteos lukematta ja myös joitain muita hänen teoksiaan. Ilmeisesti olin nuorena ollut kiinnostunut Waltarin historiallisista romaaneista, koska niissä oli kuvattu muita kulttuureita ja aikakausia ja niiden lukeminen oli myös ollut ilmeisesti jännittävää “seikkailullisessa” mielessä. Kävelyn jälkeen varasin kirjastosta Suuren illusionin ja luen sitä parhaillaan. Saimme kuulla myös otteen Waltarin teoksesta Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Sen jälkeen saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Naamiot ja yksinäisyys”. Aikaa oli kymmenen minuuttia. Tässä syntynyt runo. Kiitos Orvokille otsikosta!
Naamiot ja yksinäisyys
Rooleja, muureja, seiniä
polut ovat kadonneet
ja aidat nousseet välillemme
Suojassa naamion takana
kelpaamme
Suojassa naamion takana
elämä kuluu
Roolia näytellessä
oikea katoaa
ja valheellinen muuttuu todeksi
sellaiseksi kuin halutaan
Harmillista kyllä, minulla oli kurssilla vaikeuksia keskittyä aika usein, kun opettajat lukivat taidolla valitsemiaan tekstiotteita inspiraatioksi kirjoittamiseen. Merkitsin kuitenkin ne kirjoittaneet kirjailijat ja teokset muistiin muistikirjaani. Taisin useimmiten pikemminkin inspiroitua vain mainitusta aiheesta tai tehtävästä tai sitten ihan vain paikasta, jonka koin ympärilläni. Pidin kuitenkin loppujen lopuksi paljonkin siitä, että opettajat lukivat otteita eri kirjailijoilta aina välillä. Olen nyt kirjastosta lainannut useammankin teoksen, jota en ole aiemmin tullut lukeneeksi, mutta jotka alkoivat kiinnostaa minua kävelyiden johdosta. Näitä teoksia ovat mm. Joseph Brodskyn Veden peili (suom. Maija Alopaeus), Jenni Linturin Jälleenrakennus, Jyrki Vainosen Askelia: Kirjoituksia kävelemisestä sekä Mika Waltarin Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Myös Valdur Mikitan teos Lingvistinen metsä (suom. Anniina Jokkoi) rupesi kiinnostamaan ja varasin sen kirjastosta.
Tämän Töölön kävelyn aikana myös havahduin pohtimaan kävelemisen vaikutuksia yhdistettynä kirjoittamiseen. Tuntui ihan kuin paikan muuttamisella (sen sijaan että jököttäisi sisukkaasti yhdessä paikassa koneen ääressä tai lehtiön kanssa) olisi suotuista vaikutusta luovaan prosessiin – tunsin uponneeni kävelyiden loppupuolella jonnekin aika syvälle mielikuvituksen syövereihin.
Viimeisin kävelyistä – Seurasaareen suuntautunut – oli ihan omanlaisensa kirjoitustehtävien suhteen. Opettajamme Päivi Hytönen oli muotoillut tehtävät niin, että inspiraatiota haettiin alueelle eri puolilta Suomea siirretyistä vanhoista rakennuksista sekä luonnosta. Hän myös luki aluksi otteen Sirpa Kähkösen kirjoituksesta, jonka kertoi ilmestyneen Yhteishyvä-lehdessä. Kävelyn alkupuolella meitä kehotettiin valitsemaan jotkin kaksi objektia luonnosta. Minä valitsin sekä kävyn että oksan, jotka löysin maasta läheltä Hallan taloa. Kävellessämme eteenpäin objektit mukanamme, meitä kehotettiin pohtimaan, minkälaisia henkilöhahmoja ne voisivat edustaa. Luonnostelin vihkooni seuraavaa:
Käpy – kuiva – nainen – tomera (ulkoapäin) – pitää koristeellisista vaatteista – Aino Venla – sisältä herkkä
Oksa – Agatha – nainen – monia käppyröitä – murtumat kriisejä – melkein poikki – laiha – kuiva iho – sisukas – pää heiluu – mielenterveysongelmia jo?
Käpy ja oksa (Kuva: RJV)
Seuraavaksi istuimme pitkille puisille penkeille Antin talon edustalla lähellä pientä puista tanssilavaa. Kirjoitimme siinä seuraavan tehtävän ja toisen myös samassa ympäristössä – tosin itse kävin välillä kurkkaamassa miltä Karunan kirkko näytti aidan toisella puolen ja istuin kirjoittamaan omaan rauhaani puistonpenkille sen läheisyyteen viimeisempää näistä kahdesta tehtävistä. Tehtävien aihepiiri oli juhannusjuhlat ja häät, jossa hääparina on juhannusjuhlien yhteentuoma hääpari. Minulle kirjoittaminen aikakaudesta, jota talot Seurasaaressa edustivat tuntui vieraalta. Tekstiä toki syntyi, mutta koska vain kirjoitin enkä ollut lainkaan perehtynyt aikakauteen, josta kirjoitin (en edes tarkkaan hahmottanut mihin aikaan tekstinpätkäni sijoittuivat), minulle jäi tunne, että tuotokset eivät olleet kovinkaan esittelykelpoisia. Varmaan noissa hyvin lyhyissä kirjoitustuokioissa (usein n. 10 minuuttia) ei ole tarkoituskaan tuottaa painokelpoista tekstiä, vaan pikemminkin jotain, josta voi lähteä kehittämään jotain mieleentullutta seikkaa, teemaa tai vaikka miljöökuvausta. Koin Karunan kirkon rakennuksena kaikkein inspiroivimmaksi. Muistelen joskus vuosia sitten käyneeni tuossa kirkossa kuuntelemassa jotakin konserttia. Kurssilla emme kuitenkaan menneet sisään mihinkään rakennuksista, mutta opettajamme, joka oli hyvin perehtynyt Seurasaaren talojen historiaan, kertoi niistä meille. Häitten kuvitteleminen Karunan kirkkoon sai minut tuottamaan seuraavanlaisen tekstipätkän:
Häämusiikki soi. Kirkkoväki – häävieraat – istuivat molemmin puolin käytävää pienessä puukirkossa Sauvossa – Karunan kirkossa. Aino Venla käveli isänsä Olavin käsipuolessa kohti alttaria, missä isä luovutti hänet tulevalle sulhaselle Pekka Anselmille. Aino Venlalla oli päällään valkoinen, pitseillä koristettu hääpuku, joka kiristi hieman vyötäröltä. Hänen päässään oli valkoinen huntu. Nämä häät olivat kuin unelma. Aino Venla ja Pekka Anselmi olivat tavanneet juhannustansseissa Antin talolla ja rakastuneet päätäpahkaa. Kihlauksesta juhannuspäivänä oli nyt kulunut jo kolme kuukautta ja nuoripari odotti innolla yhteen muuttamista pieneen tupaan tänne Sauvoon.
Aino Venla ja Pekka Anselmi seisoivat alttarilla. Pappi kysyi kirkkoväeltä asiaan kuuluvan kysymyksen: “Vastustaako kukaan näiden kahden avioliittoa?” Hiljaisuuden rikkoi miehen karkea ääni: “Minä vastustan.” Kirkkoväen keskuudessa kävi kahahdus ja Aino Venlan kasvoille levisi outo ilme: sekaisin kauhistusta, ällistyneisyyttä ja iloa. Sehän oli Timo, hänen nuoruuden rakastettunsa…
En itseasiassa ole käynyt kirkkohäissä vieraana koskaan. Joten en tiedä, mitä sananmuotoa papit käyttävät ja ovatko he jossain vaiheessa historiaa kyselleet vihkiseremonian aikana vastustaako joku avioliittoa. Mietin, että tästä olisi mielenkiintoista ottaa selvää ja myös, onko todellisuudessa Suomessa häissä kukaan sanonut vastustavansa liittoa? Voihan olla todella traagista jäädä “ulkopuoliseksi” ja katsella samalla kun joku henkilö, jota rakastaa, avioituu jonkun toisen kanssa. Mieleeni muistuu Elli Haloon ja Haloo Helsingin esittämä laulu “Piilotan mun kyyneleet” (2021; sanat: Elli Haloo, Jere Marttila, Leo Hakanen ja Rauli Eskolin), jossa sanotaan jotain sellaista syvästi riipaisevaa kuin: “voiko kirkossa huutaa, että vastustan”. Rupesin Seurasaaressa käynnin jälkeen miettimään, että voisi olla kiinnostavaa yrittää kirjoittaa jotakin sellaisen “ulkopuoliseksi” jäävän henkilöhahmon näkökulmasta, joka tavallaan torjutaan, kun kaksi muuta löytävät onnensa ja avioituvat.
Karunan kirkko Seurasaaressa, 2022 (Kuva: RJV)
Kävelyn lopuksi meille annettiin “pikatehtävä”. Meidän tuli katsoa ympäriltämme luonnosta kolme objektia tai asiaa ja täydentää niitä hyödyntäen seuraava lause: “Kirjoittaminen on kuin…” Varmaankin koska olimme kesäaikaan kauniissa luonnossa, syntyi aika positiivisen kuuloisia lauseita. Kirjoitin muistivihkooni mm. seuraavan täydennyksen “… kuusi, jonka oksanpäät työntävät esiin uutta elämää.” Kävelyn jälkeen jäin vielä sillalla olevalle valkoiselle puupenkille kirjoittelemaan tunnelmia muistivihkooni.
(Tämä blogipostaus on kirjoitettu jo ennen Juhannusta, mutta sen julkaiseminen hieman viivästyi, koska minulle tuli välillä kiire valmistaa esitystäni IATS-konferenssissa Prahassa.)
Tänä keväänä olen ollut vähän enemmänkin erilaisilla kursseilla. Toukokuussa alkoi lyhyt Työväenopiston kurssi “Kirjoituskävelyt Lapinlahden ja Töölön maisemissa”. Tuo kurssin nimessä mainittu “kirjoituskävely” rupesi kiinnostamaan minua ja halusin ottaa selvää, mitä tällaisella kurssilla itseasiassa tapahtuu. Olen kyllä joskus kirjoittaessani runoja kuljeksinut muistivihkon kanssa ulkona ja tehnyt muistiinpanoja aina välillä. Tällä voi olla hyvinkin vaikutusta siihen, että luultavasti minulla on enemmän keväälle, syksylle ja kesälle ajallisesti sijoittuvia runoja kuin talvisiin maisemiin. Talvellahan on tietenkin liian kylmää kirjoitella ulkosalla.
Lapinlahden Lähteellä
Ensimmäinen kurssin tapaaminen oli Lapinlahden Lähteellä. Vaikka olenkin joskus vuosia sitten käynyt siellä kahvilla ja konsertissa, silti käsitykseni paikasta ja sen pääportin sijainnista oli varsin hämärä ja kiertelin ensin vilkaisemassa myös rakennuksen toiselle puolen mahtaisiko sielläkin olla jokin iso portti. Sillä välin toinen kurssin opettajista, Päivi Hytönen, oli kuitenkin tullut paikalle ja myös muita kurssilaisia alkoi kerääntymään pääportin lähistölle. Aloitimme menemällä katsomaan valokuvanäyttelyä Venetsia-rakennuksessa. Kävi ilmi, että valokuvat oli ottanut eräs samalla kurssilla mukana oleva henkilö, nimittäin Jenni Sundqvist. Tehtävämme oli valita jokin näytteillä olevista luontoaiheisista kuvista ja kirjoittaa sitten jotakin siitä inspiroituneena. Kirjoitimme näyttelyhuoneessa pöydän ympärillä ehkä noin kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen menimme ulos ja luimme jokainen tuotoksemme ääneen toisille kurssilaisille.
Ulkona saimme lisää tehtäviä. Toisen tehtävänannon kirjoitin istahtamalla penkille lähelle kukkia ja erilaisia taimia istuttavia henkilöitä ja sainkin tietoa meneillään olevasta istutustyöstä (retiisin ja keltaisten zinnioiden taimia). Minulle myös näytettiin kyltin päälle ripustettu pieni hyönteishotelli. Toukokuu ja kesäkuun alkupäivät ovat tänä vuonna vaikuttaneet säätilaltaan kylmemmiltä kuin normaalisti tähän vuodenaikaan. Vaikka sää ei kävelyn aikana ollut mitenkään erityisen huono ja välillä paistoi aurinko, oli Lapinlahden Lähteellä kuitenkin varsin kylmää. Olin myös unohtanut ottaa villatakkini mukaan, koska olin kai kuvitellut säätä lämpimämmäksi kuin se olikaan. Saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Pesä”. Kuvittelin, että rakennuksen toisella puolella olevalla kalliolla kasvavan männyn rungossa olevassa kolossa voisi olla oravan pesä. Sen jälkeen, kun olin jonkin aikaa kirjoitellut vilkuillen ylöspäin kohti koloa puun rungossa lähellä kohtaa, jossa sen oksat haarautuivat, olivat käteni jäätävän kylmät.
Ennen kurssia kävin ostamassa uuden muistivihkon Akateemisesta kirjakaupasta. Kurssilla nimittäin tarvitaan kävelyille mukaan sellainen kovapohjainen ja tukeva muistivihko, että on helppo tehdä muistiinpanoja ilman pöytää tai vaikka seisten. (Kuva: RJV)
Kävelyn lopuksi menimme kirjoittamaan sisälle vanhaan sairaalarakennukseen. Ennen kuin kävelimme sisään sairaalan portista, opettajamme neuvoi meitä tarkkailemaan tunnetilaamme ja huomioitamme kävellessämme sairaalan pihan poikki sen ovelle. Hän myös luki meille inspiraatioksi otteen Jenni Linturin romaanista Jälleenrakennus. Tehtäväksi saimme kirjoittaa kuvitellen, että olimme tulossa sairaalaan joko taiteilijana tai potilaana. Tähän kirjoitustehtävään meillä oli hieman enemmän aikaa kuin aiemmin, ehkä noin 20 minuuttia. Muistivihkooni syntyi kirjoittaessa sisällä vanhan sairaalarakennuksen käytävällä olevan pöydän päällä seuraava melko pitkä tekstipätkä:
Mietin, halusinko oikeasti tulla tänne. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan oikein ollut. En enää pärjännyt yksin kotonani. Arjesta selviytyminen oli jo kauan aikaa sitten ruvennut tuntumaan ylivoimaiselta suoritukselta. Stressasin pesulavuorojen takia ja kaupassa käynti ja ruuan valmistaminen saivat minut hikoilemaan hermostuksesta jo herätessäni aamulla. Sängystä ylösnouseminen oli siirtynyt yhä myöhempään ja myöhempään.
Astuin rautaportista sisään Lapinlahden sairaala-alueelle. Kävelin mukulakivetyllä pihalla kohti keltaista sairaalarakennusta. Tuntui kuin arki olisi putoillut pieninä lohkeilevina palasina alas maahan ja leijaillut pois. Olin tulossa kuin lomalle. Enää ei tarvinnut huolehtia roskiksen tyhjentämisestä ja tiskipöydän pyyhinnästä. Töihinkään ei tarvitsisi mennä. Saisin olla rauhassa ilman rutiineja. Voisin halutessani vain tuijottaa eteeni ja välillä nukkua.
Olin toki tuonut mukanani kirjoituslehtiön ja kyniä. Jos vain jaksaisin, voisin aina halutessani kirjoittaa tai piirtää lehtiöön. Ehkä syntyisi kuvauksia hulluudesta tai sitten vaikka romaani elämästäni sairaalassa.
Katsellessani tajunnanvirtatyylillä nopeasti kirjoitettua tekstiäni minua jäi mietityttämään se seikka, että teksti kuulosti siltä kuin sen kirjoittaja tavallaan suhtautuisi mielisairaalaan “lomapaikkana” arjestaan. Näinhän ei todellisessa maailmassa oikeasti varmaan ole. Kun ihminen kärsii vakavista mielenterveyden ongelmista, aiheuttaa se tietenkin suurta kärsimystä ja sairaalaan tuskin tullaan “lomalle”. Jotenkin fiktiivisestä tekstistä kuitenkin tuli tuollainen. Olen itsekin kärsinyt ahdistuneisuudesta, joten tekstipätkän ensimmäisessä kappaleessa kuvatut vaikeudet ovat minulle tuttuja omasta kokemuksesta. Ehkä teksti kertoo, että koen arjen kuormittavana ja haluaisin jotenkin päästä “lomalle” arjen toistuvista rutiineista.
Joka kirjoituskerran jälkeen kaikki lukivat toisilleen ääneen tuotoksensa. Nämä entisessä sairaalarakennuksessa kirjoitetut kuvaukset luimme toisillemme istuen ulkona penkeillä sairaalan pihalla.
Aallonmurtajalla
Näkymä aallonmurtajalta Ruoholahteen (Kuva: RJV)
Seuraava kirjoituskävely oli Ruoholahdessa. Tällä kertaa kävelyn opettajana toimi Orvokki Mäkelä (kuten myös seuraavalla kävelyllä Hietaniemen hautausmaalla). Olen useinkin käynyt Ruoholahdessa Kaapelitehtaalla, mutta en juuri kävelyn aloituspaikalla Ruoholahden torilla Konservatorion edessä. Reitti Ruoholahdesta Jätkäsaareen siltaa pitkin oli uusi minulle ja aallonmurtajaa, jolle päädyin istumaan ja kirjoittamaan, olin aiemmin vain ihaillut Mustasaareen menevästä veneestä. Aallonmurtajalla opettajamme luki ensin otteen Joseph Brodskyn teoksesta Veden peili ja sitten antoi meille tehtävän kirjoittaa aiheesta “Veden kannattelemana”. Muistivihkooni piirtyi seuraavanlainen tekstikatkelma:
Tästä ei kuulemma saa mennä uimaan. Mietin itseäni laskeutumassa veteen porrasmaiselta tasanteelta. Mielikuva tuntuu liian kylmältä. Pidän kuitenkin ajatuksesta olla veden kannattelemana. Kellumassa. Ei siis uppoamassa. Istun tässä kivellä aallonmurtajalla. Tuulee. Kädet tuntuvat kylmän kankeilta. Vesimoottorikelkan tapainen surraa ohi ja rikkoo aallonmurtajan rauhan. Mietin, että jos tässä olisi jokin monikulmainen satamaan ankkuroitu puinen pieni talo, niin voisi olla mukavaa olla sisällä tuulen suojassa mutta kuitenkin nauttia aaltojen keinuttelevasta liikkeestä.
Tullessani tänne kävelin suuren sillan ali. Katsoin sen mahtavia jalkoja, painavia ja betonisia. Vesi virtaa ohi raskaana ja tummana. Veden tiet alla ja ihmisten tiet yllä menevät eri suuntiin. Kaoottisuutta ja näyttelen kylmässä ns. “vapautumista”. On vaikeaa kuvitella lämpöä ja miellyttävää vedessä kellumista. Kanaalissa vesi virtaa liian suurella voimalla. Veden loisketta. En taidakaan tänään “vapautua” vaan käperryn itseeni. Olisi kivaa päästä sisälle johonkin kahvilaan ja tilata jotain lämmintä juotavaa. Lämmittelisin käsiäni pidellen kupista kiinni molemmin puolin.
Syntyneessä sangen realistisessa tekstissä ajatukseni alkoivat johdattelemaan kirjoitusta sillan suuntaan siitä syystä, että suunnatessamme kohti aallonmurtajaa oli opettajamme pyytänyt meitä kuulostelemaan tuntojamme sillan alla ja kirjaamaan lauseen niistä vihkoomme. Alitettuamme sillan teimme opettajan johdolla myös jonkinlaista liikehdintää heilutellen käsiämme – luultavasti jotta ei paleltaisi niin paljon. Aallonmurtajalla saimme sitten ohjeen sisällyttää tuo lause “Veden kannattelemana” -tekstiin. Minulla oli vihkossani muutamia vaihtoehtoisia lauseita, joista sisällytin kaksi tekstipätkääni. Tuntui vaikealta rentoutua kirjoittamaan, koska upealla paikalla aallonmurtajan nokassa oli todella kylmää ja näköjään palellessa syntyy minulta vain aika realistista kuvausta – tekstistä huomaa, että en oikein edes pystynyt kuvittelemaan mitään rentouttavaa kellumista “veden kannattelemana”.
Silta ja aallonmurtaja Ruoholahden ja Jätkäsaaren välissä. Istuimme tuolla kivenmurikoilla aivan aallonmurtajan päässä kirjoittamassa. (Kuva: RJV)
Tehtävänä puun muotokuva
Palatessamme takaisinpäin yli sillan, opettajamme näytti meille Ruoholahden puolella kasvavan kirsikkapuun, jonka luokse suunnistimme. Hän luki meille inspiraatioksi otteen Mia Kankimäen teoksesta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tehtävänämme oli kirjoittaa muotokuva kirsikkapuusta. Koska aika oli loppumassa, aloitimme kirjoittamisen, mutta emme lukeneet Ruoholahdessa tuotoksiamme, vaan sovittiin, että kirjoittaisimme tekstimme loppuun kotona ja lukisimme ne seuraavan kirjoituskävelyn aluksi Hietaniemen hautausmaalla. Muiden lähdettyä jäin vielä kirjoittamaan kallionlohkareelle lähelle puuta. Aloitin myös luonnostelemaan kirsikkapuun muotoja lyijykynällä vihkooni. Jotta olisi helpompi kirjoittaa kotona, otin myös valokuvia puusta eri suunnilta.
Kirsikkapuu Ruoholahdessa (Kuva: RJV)
Kotona minusta rupesi tuntumaan, että kirjoittamieni luonnosten pohjalta voisikin syntyä sanoitus. Laulutekstissä tuntui olevan jonkinlainen ajatus, mutta sanoja pohdiskelin aika lailla ja pyörittelin niitä mielessäni samalla myös yrittäen rytmittää niitä pianon avulla. En tiedä, onnistuinko varsinaisesti luomaan mitään musiikin kannalta laulettavaksi sopivaa tekstiä, mutta seuraavanlainen luonnos syntyi muistivihkooni. Kirjoitin sen koneelle ja luin tekstin seuraavassa muodossa kirjoituskävelyn alussa Hietaniemen hautausmaalla polulla erään suuren, viheriöivän puun lähistöllä:
Kirsikkapuu
Lähdin kävelylle Ruoholahteen ja sillalta näin kirsikkapuun Loin katseeni pilveen vaaleanpunaiseen ja tunsin kevään, toukokuun
Saavuin luokse puun yksinäisen vierellä leikkipuiston ja korkeiden talojen Ajattelin sinua alla kukkivan puun ja kätkin puunkoloon viestin salaisen
Odottelen sinua alla vaaleanpunaisten kukkien Tulethan valossa täysikuun? Saavuthan luokse kirsikkapuun?
Aikaa on mennyt ja katoa ei kaipuu haaveilin vaelluksesta kanssasi kukkien meressä alla valkoisten terälehtien kirsikkapuun käsi kädessä kaukana Japanissa
Täällä koto-Suomessa Ruoholahdessa kukkii haaveitten kirsikkapuu Aurinko maalaa kullalla lehvistössä ja kohta nousee taivaalle täysikuu
Odottelen sinua alla vaaleanpunaisten kukkien Tulethan valossa täysikuun? Saavuthan luokse kirsikkapuun?
(toukokuussa 2022)
Sain palautetta muutamalta paikalle saapuneelta kurssilaiselta ja kurssin opettajalta. Erityisen mielenkiintoiselta kuulosti Sirpalta saamani kommentti, että tekstistä tuli mieleen tango ja ehkä musiikissa voisi olla lisäksi jokin japanilaisen musiikin inspiroima ääni tai “helähdys” kohdassa, jossa puhutaan Japanista. Juteltuani myöhemmin viime viikonloppuna töissä Pasi Viinamäen (artistinimeltään Pasi Vaan) kanssa musiikista ja sanoittamisesta, rupesin myös pohtimaan, voisiko harmonikka sopia instrumentiksi tällaista laulua säestämään? Ajattelin, että voisi olla mahdollista kuvitella, että Ruoholahdessa kulkisi jokin kiertävä katusoittaja harmonikan kanssa ja säestäisi laulajaa kirsikkapuun alla! Aion esitellä tekstin ensi viikolla Zoom-tapaamisessa sanoituskurssin jälkeen syntyneen WhatsApp-ryhmän tapaamisessa ja kuulostella, mitä mieltä ryhmäläiset mahtavat olla: voisiko “Kirsikkapuu” olla sellaisenaan sopiva laulettavaksi musiikin säestyksellä vai olisiko tekstiä suotavaa yrittää muokata vielä paljonkin, jos toivoisi sen esittämistä musiikin kanssa? Pohdin kirjoittaessani tekstiä sen rakennetta: olisiko tällainen melko säännöllinen säkeistörakenne sopiva tälle laululle vai olisiko mielekästä yrittää kehittää tuosta kohdasta, jossa mainitaan Japani, ehkä jonkinlainen C-osa, jossa olisi erilainen rakenne ja rytmitys? Olen niin vasta-alkaja sanoittamisessa, että edes laulujen erilaisten osien luonne ei ole vielä lähimainkaan selvää minulle. Ja on tietenkin sangen mahdollista, että “Kirsikkapuu” jää vain tekstiksi tänne blogiin muistoksi kävelystä Ruoholahdessa.
Hietaniemen hautausmaalla syntyikin sitten ihan erilaisia tekstejä. Saatan kirjoittaa kävelystä siellä myöhemmin, mikäli innostuisin vielä kirjoittamaan tähän blogiin jotakin seuraavien kävelyiden tunnelmista ja niillä (toivottavasti) syntyvistä teksteistä.
Osallistuin tänä keväänä ensi kertaa sanoituskurssille. Oli oikeastaan sattumaa, että näin kävi. Useammalla opistolla kuten Helsingin Työväenopistolla ja Vantaan aikuisopistolla ja myös muutamalla muulla pääkaupunkiseudun oppilaitoksella on tietoja kursseista samassa verkkopalvelussa nimeltä Ilmonet, jossa myös voi ilmoittaa itsensä kursseille. Jossain vaiheessa viime vuoden loppupuolella ilmoittauduin palvelussa grafiikan kurssille. Katsellessani sen jälkeen myös mitä muita kursseja eri taideaineissa oli tarjolla, silmäni osuivat ilmoitukseen sanoituskurssista, johon vielä näytti mahtuvan mukaan. Ilmoittauduin kurssille hetken mielijohteesta ja myös sen takia, että sanoittaminen oli alkanut jollain lailla kiinnostaa minua sen jälkeen, kun sanoja joistain runoistani oli päätynyt mukaan Kansallisteatterin aluetaiteilijan Mirjami Heikkisen valitsemina laulun sanoiksi Räpätätiiviin (ks. linkkejä Oliver Vierkensin säveltämiin ja esittämiin lauluihin välilehdellä “Muuta”). Sanoituskurssi oli etäkurssi Zoomissa ja osallistujia oli pääkaupunkiseudun lisäksi muualtakin päin Suomea.
Kokoonnuimme tietokoneiden ruutujen ääriin aina maanantai-iltaisin puoleksitoista tunniksi. Opettajamme antoi meille joka kokoontumisen aluksi kirjoitustehtävän kirjoittaa vapaasti n. 10 minuuttia hänen antamastaan sanasta tai kuvasta. Ensimmäisellä kerralla hän myös pyysi sanoja kurssilaisilta, joita myös käsittääkseni käytettiin sanoina kirjoitusharjoituksissa. Huomasin, että minulla monista näistä sanoista putkahti jopa vuosikymmeniä vanhoja muistoja mieleen ja tallentui paperille. Oli kivaa, että oli joka maanantai se 10 minuuttia aikaa syventyä vain kirjoittamaan mitä tuli mieleen jostain sanasta ja antaa kirjoituksen viedä mukanaan. Näitä tekstejä ei luettu muille, mutta jotkut niistä saattoivat antaa inspiraatiota johonkin omiin laulusanoituksiin. Minulla kurssilla syntyi valmiiden laulujen sijaan suurimmilta osin pikemminkin alustavia luonnoksia, joita suunnittelen vielä työstäväni eteenpäin.
Yksi lauluista, ensimmäinen kurssilla kirjoittamani sanoitus, “Lippalakkimies”, syntyi hieman valmiimpana kuin muut sanoitusluonnokseni. Olin kirjoittanut sanoituksen kotitehtävänä ja katsoimme sitä yhdessä eräässä kurssin Zoom-tapaamisessa. Kurssilla oli todella kannustava ja hyväksyvä ilmapiiri ja sain positiivista palautetta toisilta kurssilaisilta. Lähetin sanoituksen katsottavaksi Oliverille, johon olin tutustunut Räpätätiivin aikana. Hän oli aiemmin maininnut, että hänelle voisi lähettää sanoituksia, jos vain minulla syntyisi sellaisia. Näin Oliverin myöhemmin Kannelmäessä. Koska Kanneltalon kahvila oli juuri sulkeutunut, suuntasimme Kannelkrouviin. Olimme aikaisemmin esiintyneet siellä yhdessä Räpätätiivissä, joka oli Suomalaisen barokkiorkesterin Juurilla-hankkeen ja Kansallisteatterin Kaarella-aluehankkeen projekti. Oliverilla oli kitara mukanaan ja hän kokeili soittaa melodioita ja laulaa “Lippalakkimiehestä” pätkiä samalla. Testatessa sanoitusta musiikkiin, teimme samalla joitain pieniä korjauksia tekstiin ja nauhoittelin myös hänen soittamiaan melodioita. Olin aika hämmästynyt siitä, että teksti tuntui kuitenkin aika hyvin sopivan musiikkiin ja laulettavaksi. Kotona mietin vielä yhtä riimiriviä, jonka lähetin myöhemmin Oliverille.
“Lippalakkimies” sai ensiesityksensä 15.3. kirjanilmestymisteellä kotonani Oliverin säveltämänä ja esittämänä. Huomasin ilokseni, että säveltäjä oli löytänyt vielä joitain toimivia ratkaisuja sanoitukseen muuttaen sen alkamiskohtaa ja poistanut jotain ylimääräistä toistelua kuitenkin säilyttäen sanani. Tämä oli muuten yksi asia, mikä yllätti minut kurssilla. Minulle oli uusi oivallus, että laulun sanat saattavat olla hyvinkin lyhyitä ja kertosäe saatetaan todellakin toistaa moneen kertaan. Olen ehkä tavallaan joissain alustavissa sanoituksissani yrittänyt kirjoittaa liian pitkiä tekstejä ja aionkin yrittää muokata niitä lyhyemmiksi säilyttäen olennaisen ja selkeyttäen niitä. Keskustellessamme “Lippalakkimiehestä” Oliver on tuonut esille näkemyksensä, että tällaisen laulun ideaaliesittäjä olisi joku käheä-ääninen nainen. Luulen syynä olleen sen, että laulun puhuja hahmottunee tekstistä naisena, joka laulaa “Lippalakkimiehelle”. Minuakin arvelutti ensin, miten sanoitus voisi sopia miesartistille. Mietittyäni asiaa, minusta kuitenkin laulun esittäminen ei ole mitenkään sidoksissa sukupuoleen ja tarina hahmottuu hyvin myös miesäänen esittämänä. Pidin siitä, miltä laulu kuulosti säveltäjän itsensä esittämänä ja toivon mukaan olisi jossain vaiheessa mahdollista kuulla se myös nauhoituksena.
Tajusin kurssilla, että sanoitusten laatiminen voi olla aika erilaista kuin runotekstien kirjoittaminen. Kurssilla opin, että riimittäminen voisi auttaa tekemään teksteistä laulullisempia ja rytmisempiä. Teinkin kurssin aikana riimikokeiluja. En ole aikaisemmin runoja kirjoittaessani yrittänyt etsiä riimejä vaan olen kirjoittanut hyvin vapaalla rakenteella. Sain kuitenkin kurssilla kuvan, että laulusanoituksissa olisi hyvä olla joitain musiikkiin sopivia rakenteita kuten säkeistöjä ja kertosäkeitä ja joskus jopa ns. C-osa. Analysoimme kurssin aikana joitakin tunnettujen suomalaisten artistien hittibiisejä sekä myös sellaisia sanoituksia, jotka olivat aiemmin tehneet vaikutuksen meihin. Tarkastellessani biisien sanoituksia, olin yllättynyt siitä, kuinka selkeitä rakenteita ja paljon riimejä niistä löytyikään! Yritin kurssin inspiroimana käyttää riimejä tehdessäni sanoitusyritelmiä kotitehtävinä. Ensimmäiset yritelmäni tuntuivat välillä aika kömpelöiltä ja tuntui oudolta yrittää riimitellä. En vieläkään ole ollenkaan varma, onko todellakin syytä yrittää riimitellä kirjoittaessaan laulutekstejä vai onko se pikemminkin vain yksi vaihtoehto ja apukeino kirjoittaa rytmisesti toimiva sanoitus.
Toivon mukaan saisin jossain vaiheessa valmiiksi myös muut vielä luonnosvaiheessa kurssilla kirjoittamani sanoitukset. Tässä kuitenkin ensimmäinen “oikea” varta vasten laulun sanoiksi kirjoittamani sanoitus!
Lippalakkimies
sanoitus: Riika J. Virtanen & sävellys: Oliver Vierkens
Et välittänyt musta ollenkaan kellarissa yksinäni duunii teen yltä kuuluu kolahduksii, askeleita ehkä siellä jossain trukkiajeluita sarvet eespäin pyörit ympyröitä turhaa vaan on haaveillakaan muuta sulla lippalakki, mulla musta luuta oon vanha noita en voi muuta ei voi toista tehdä musta miksi juopua näin susta?
Trukin kopis mä sut ensin näin olit komistus ja selvin päin silmäs katsoi minuun alaspäin nähdessäin sut heti tiesin sen tunsin merkit oitis rakkauden olet kolmas mieheni sä mun tai kuolen käsivärsillesi sun näin silmissäsi auringon Lippalakkimies! Lippalakkimies!
Käytävässä törmäsin mä suhun loit katseen hymyilevän muhun heti katoot kulman taakse pois Oi, kuinka ihanaa sun lähel olla ois vaik’ei tänä aikana edes sais vaan yksinään voi seistä laiturilla katoo arjen suohon unelmat synkkyyttä piristää vain vadelmat
Lähetin mä monta viestii vastauksina kylmää tekstii ikinä ei tuu meidän retkee ikinä ei tuu meidän retkee
Trukin kopis mä sut ensin näin olit komistus ja selvin päin silmäs katsoi minuun alaspäin nähdessäin sut heti tiesin sen tunsin merkit oitis rakkauden olet kolmas mieheni sä mun tai kuolen käsivärsillesi sun näin silmissäsi auringon Lippalakkimies! Lippalakkimies! Lippalakkimies!
(Kannelmäessä 7.2.2022; muokkauksia tehty keväällä 2022)
