Vapautumisesta ja kirjoittamisesta


Blogini liittyy aiheiltaan pääosin kirjoittamiseen. Nyt kuitenkin päätin kirjoittaa tänne toisesta aiheesta, joka on tällä hetkellä ajankohtainen elämässäni. Toki silläkin on liitoksensa kirjoittamiseen. Ajattelen myös, että juuri nyt vielä vaikealta tuntuvan asian kirjoittaminen näkyviin voi auttaa minua käsittelemään siihen liittyvää tunnemyllerrystä ja siten kirjoittamisella voi myös olla terapeuttinen funktio.


Jokin aika sitten sain tiedon puhelimitse, että minut irtisanotaan osa-aikatyöstäni Helsingin postikeskuksessa. Tieto irtisanomisesta ei tullut täysin yllätyksenä, koska olin jo tammikuussa saanut kirjeen kotiini, jossa oli maininta siitä, että myös se osasto, jolla yleensä työskentelen, oli tällä kertaa Postin muutosneuvottelujen piirissä. Seurasin myös uutisointia Postin muutosneuvotteluista Helsingin Sanomien ja Ylen nettisivuilla. Koska kuitenkin olen ollut jo pitkään opintovapaalla työstäni, koin olevani aika syrjässä neuvotteluista ja työpaikan tapahtumista. Hieman ennen neuvottelujen päättymistä minulla oli kuitenkin ilo nähdä erästä ystävääni postikeskuksesta, jolta sain jonkin verran tietoa neuvotteluihin liittyvistä asioista kuten siitä, milloin niiden tuloksista tultaisiin tiedottamaan työntekijöille.


Osasin siis olla valmistautunut asiaan maanantaina 9.2. kun tieto tuli. Päivällä olin käynyt ostoksilla ja hankkinut pienehköt pullot kuohuviiniä ja valkoviiniä sekä eräästä leipomosta Hakaniemen hallissa baklavia ja taatelipalloja, jotka olivat ilmeisesti ainoita heillä myynnissä olevia vegaanisia makeita leivonnaisia. Tehdessäni ostoksia suunnittelin, että jos todellakin tulisin irtisanotuksi, voisin yrittää herkuilla lohduttautumisen lisäksi tavallaan “juhlistaa” sitä asiantilaa, että minulla tulisi tulevaisuudessa olemaan enemmän aikaa kirjoittaa ja tehdä taidetta. Myöhään iltapäivällä puhelin soi ja sain tiedon siitä, että minut irtisanotaan. Vaikka olin valmistautunut asiaan, tunsin itseni silti järkyttyneeksi – olin kai hieman tuuminut, että opintovapaalaisena minut varmaankin olisi unohdettu eikä mitään soittoa ehkä tulisi ollenkaan. Suunnitelmani mukaisesti otin jääkaapista kuohuviinipullon esille ja katoin makeat herkut pöytään. Tunnelma ei ollut kuitenkaan mitenkään iloinen vaan pikemminkin haikean surumielinen. Illan aikana myös kyyneliä pyrki välillä silmäkulmiin. Kuohuviinin nauttiminen teki kyllä uutisen ja järkytyksen sulattelusta hieman kevyempää. Siitä huolimatta, että nyt olisi aikaa kirjoittamiselle ja taiteelle ja keskeneräisten käsikirjoitusten viimeistelylle, minulta oli kuitenkin katoamassa työpaikka. Aiemmin tieto paikasta, jonne voisi palata opintovapaan jälkeen, oli antanut tietynlaista turvallisuudentunnetta.


Noin viikko tiedon saamisen jälkeen suunnistin kohti postikeskusta, jossa minulla oli määrä olla irtisanomiskeskustelu. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan opintovapaan takia ja minua hämmästytti nähdä, miten paljon ympäristö oli muuttunut Ilmalan ympärillä. Rakennustyömaan takia jouduin kiertämään pitkän reitin pitkin Postintaivalta keskukselle. Ennen keskustelun alkua sain tavata luottamusmiehen, joka tuli tuekseni keskusteluun työnantajan edustajan kanssa. Tuossa keskustelussa allekirjoitin paperin, jossa kuittasin, että olen saanut tiedon irtisanomisesta tuotannollisin ja taloudellisin perustein. Keskustelu oli melko pitkä ja puhuttiin kaikennäköisistä työsuhteen päättymiseen liittyvistä asioista kuten työvaatteiden ja avainten palauttamisesta ennen irtisanomisajan päättymistä. Sain myös tietoa siitä, että voisi olla mahdollista yrittää hakea uudelleen Postissa avautuviin mahdollisesti soveltuviin tehtäviin sekä infoista ja mahdollisuudesta muutosvalmennukseen. Irtisanomiskeskustelu oli sinänsä rauhallinen tilaisuus, joka kyllä herätti monenlaisia tunteita, kun sen myötä tuli vielä selvemmäksi, että minun todellakin täytyy jättää taakseni pitkäaikainen työyhteisö. Vuosien varrella minulle oli selvästikin muodostunut tunnesiteitä työpaikkaan ja sen ihmisiin, joista olen tullut jopa entistä voimakkaammin tietoiseksi nyt kun joudun lähtemään sen ulkopuolelle.


Irtisanomiskeskustelun jälkeen mielialani on vaihdellut jopa synkästä mustassa kuopassa makaamista muistuttavasta tunnelmasta valoisampiin raskaasta työstä vapautumisen tunnelmiin. Työskentely kirjekoneilla tuntui välillä turhankin raskaalta, johtuen varmaankin siitä, että en enää ole nuori ja voimakas. Ei myöskään tietenkään tunnu hyvältä tulla tavallaan hylätyksi työntekijänä eikä tietenkään se, että vuosien työrupeama sai tämänlaisen päätöksen. Olen paljon yrittänyt miettiä esimerkiksi aiempia epäonnistumisiani tai vaikeuksia työtehtävissä ja sattumuksia vuosien varrelta on tullut mieleen. En kyllä tiedä, voiko niillä olla mitään tekemistä sen kanssa, että joudun nyt lähtemään. On kuitenkin aika selvää, etten aina ollut kovinkaan taitava suorittamaan joitain fyysistä tekemistä ja koordinaatiota vaativia tehtäviä.


Miettiessäni työuraani postikeskuksessa, minulle tuli mieleen se, kuinka haastavaa oli minulle opetella kääntämään rullakoita silloin kun olin vielä aloitteleva työntekijä. Rullakoita varastoidaan yleensä niin, että toinen rullakko on nostettu ylösalaisin toisen päälle. Näin säästetään tilaa. Joutuessani Niputukseksi kutsutulla osastolla (ei enää olemassa) työskentelemään alueella, jolla tuli nostaa toinen rullakko alas toisen päältä, jotta niihin voitaisiin laittaa lähetyksiä, olin pitkään hyvin hermostunut siitä, saisinko apua rullakoiden nostamisessa alas ja kääntämisessä samalla oikeinpäin. Yleensä joku hymyilevä postilainen tuli kuitenkin apuun ja nosti minulle valmiiksi alas rullakoita odottamaan, että voisin nostella lähetyskimppuja niihin. Koneella niputettiin mainoksia Postinen mainoskääreen väliin, jotka tulivat ulos isoina kimppuina koneen nielusta. Kerran kuitenkin kävi niin, että koska apua ei näkynyt, yritin itse saada rullakon alas toisen päältä. Tuloksena oli se, että en saanut rullakkoa oikein päin lattialle vaan se jysähti ylälaita alaspäin lattiaan ja jökötti sitten siinä nurinpäin käännettynä ylösalaisin. Muistan hyvin, kuinka paikalle sattunutta työkaveria hymyilytti tuo näky. Nyt vuosien jälkeen tuo muisto vaikuttaakin jopa hauskalta sattumukselta tosin ihmettelen myös, miksi jotkin myöhemmin helpoilta tuntuneet asiat olivat aluksi minulle niin vaikeita.


Vuosiin postikeskuksessa mahtui tietenkin paljon positiivista – pääsin mm. eräänä kesänä Työhyvinvointisäätiön tukemana perhelomalle Härmän kylpylään. Tutustuin myös moniin ihaniin ihmisiin, joita tulen varmasti kaipaamaan. Vaikka työurani Postilla päättyikin ikävissä merkeissä, olen silti kiitollinen Postille, että pääsin töihin sinne ja sain työskennellä siellä reippaasti yli vuosikymmenen. Nyt kuitenkin on aika lähteä eteenpäin. Elämä on rajallista ja tästä edespäin aion nykyisten opintojeni lisäksi keskittyä suuressa määrin kirjoittamiseen ja taiteeseen. Laatikossani odottaa muutamia viimeistelyä kaipaavia käsikirjoituksia.


Muutosneuvottelujen aikana sain työstettyä valmiiksi uuden luonnosversion käsikirjoituksesta, josta olen aiemmin täällä blogissa puhunut pienoisromaanina. Tuo käsikirjoitus on laajentunut aikaisemmasta ja on jo laajempi fiktiivinen kertomus tai ehkä pikemminkin jopa lyhyehkö romaani. Sen kirjoittaminen oli pitkään tauolla ennen viime syksyä. Nyt annoin sen luettavaksi parille testilukijalle ja toivon, ettei sen lukukelpoiseksi saattaminen vaatisi enää hirveästi korjaamista vaan että onnistuisin saamaan sen julkaistuksi omakustanteena lähitulevaisuudessa.


Lopuksi laitan tähän muutamia runomuotoisia rivejä, joita tulin raapustelleeksi päiväkirjaani 19.2. pari päivää irtisanomiskeskustelun jälkeen. Ensin tankaruno:

Elämä muuttuu
vuosien työ jää taakse
portti sulkeutuu
luvassa kirjoitusta
vanhaa saatan valmiiksi


Myös seuraavanlainen pätkä löytyy päiväkirjasta samalta päivältä (tässä pienin muokkauksin):

On oltava uskollinen sille kuka on
ei annettava muiden muokata ja ohjata
suuntaan johon ei halua

tämä elämä on vain yksi
ja kuuttakymmentä lähestyessä
aikaa kovin rajallisesti

Palaveri jää yhdeksi muutamista viimeisistä
käynneistäni tutulla työpaikalla

vielä vaatteiden palautusta
ja avaimet ainakin

aikaa useita kuukausia
ennen viimeistä portin sulkeutumista

kuitenkin
tämä tuntui kovin lopulliselta

pian ei enää mahdollisuutta
törmätä tuttuihin kasvoihin
heilauttaa kättä työkaverille
tai nyökätä tervehdykseksi

tulee aika
jolloin en enää pääse sisään
voin ehkä mennä ulkopuolelle
ja katsoa postikeskusta

useiden vuosien työskentely
jää taakse

(Blogiteksti kirjoitettu 22.2.2026 ja runot 19.2.2026; muokattu 26.2.2026)

Riika J. Virtanen, Lähetyksiä II (kartonkigrafiikkaa)