Nyt marraskuussa suurin osa siitä ajasta, mitä olen onnistunut käyttämään kirjoittamiseen, on kulunut pienoisromaanin toisen version työstämiseen. Välillä on ollut työlästä saada kirjoitettua ja olen käyttänyt aika paljon Pomodoro-tekniikkaa saadakseni aikaan edes lyhyitä pätkiä, jotka ovat usein kyllä venyneet hieman pidemmiksi kirjoitusrupeamiksi. Laitan tänne blogiin tällä kertaa lyhyen jo aiemmin kirjoittamani tekstin.
Alakulttuuripäivänä tapahtumassa “Kellarista aurinkoon? – Tekstit ja underground” luin runojen jälkeen vielä yhden raapaleen. Kirjoitin sen myöhään illalla Karjalohjalla elokuussa 2023 luettuani juuri ennen Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kirjasta Valonkantajat: Välähdyksiä suomalaisesta salatieteestä (Helsinki: Like, 2015) lukua “’Me tulemme kaikkialta’ – Suomalaisen ufologian esoteerinen historia”. Raapale on selvästikin saanut vaikutteita suomalaisista ufokuvauksista tuossa kirjassa. Myöhemmin intouduin Työväenopiston metalligrafiikan kurssilla vielä tekemään aiheensa puolesta tekstiin liittyvän grafiikanteoksen “Ufo I”, josta lisään kuvitukseksi kuvan monivärisestä vedoksesta.
Saniaisenkeli
Olimme taivaltaneet läpi kanervikon ja varpujen pienellä metsäpolulla loppukesän metsässä. Edessämme häämötti korkeammalla oleva laakea kallioalue. Näimme siellä peuroja, jotka katselivat kaula ojossa ylöspäin. Mitä ne oikein katselivat? Taivas oli värjäytynyt punertavan, oranssin ja valkoisen raidalliseksi. Kallion toisella puolella kuusten latvojen päällä välkkyi valkoisia palloja. Yksi niistä laskeutui puiden edustalle ja liisi kallion uloimmalle kielekkeelle kaukana oikealla. Pallon sivussa oleva soikion muotoinen ovi avautui ja violettia suurta ameebaa muistuttava geelimäinen hahmo tuli näkyviin väristen kevyesti tuulenvireessä. Olento leijaili kohti jyrkänteen vierellä kasvavaa saniaispuskaa ja pian yksi kasveista oli imeytynyt sen sisään. Muututtuaan levämäisen vihreäksi, olento palasi palloon, joka kohosi taivaalle.
Riika J. Virtanen, Ufo I, 2023 (etsaus ja akvatinta)
Kesä on kulunut kirjoitellessa ja myös kotimaassa matkatessa. Minulla oli suunnitelmana saada pienoisromaanikäsikirjoituksen ensimmäinen luonnosversio valmiiksi 31.8.2023 mennessä. Yritin elokuun puoliväliin saakka pysyä tässä itse asettamassani aikataulussa, mutta nyt päätin antaa itselleni hieman enemmän aikaa luonnosversion kirjoittamiseen, joten siirsin aikarajaa Syyspäivän tasaukseen saakka. Syynä tähän ei ole laiskuus kirjoittamisessa, vaan minulle tuli kiire kirjoittaa uusia runoja ensi lauantaina olevaa tapahtumaa varten. Palasin joitakin päiviä sitten maaseudulta, jossa vietin viikon metsän keskellä. Poimin paljon mustikoita ja samoilin lähimetsässä. Kuljetin lehtiötä mukanani, mutta enemmän kyllä kirjoittelin mökin ja saunan terasseilla ja laiturin portailla kuin metsämättäillä. Sain maalla aikaan runoja, jotka olen printannut. Seuraavaksi aion harjoitella niiden lukemista ääneen ja samalla tehdä korjauksia niihin, jos olisi tarvetta. Tunnen itseni hieman jännittyneeksi siitä, tuntuvatko runot muutamia päiviä kirjoittamisen jälkeen ihan yhtä toimivilta kuin kirjoittaessani niitä? Olen huomannut, että aina ei kirjoittaessaan välttämättä tunnista sitä, mitkä runot tulevat tuntumaan kelvollisilta myös jonkin ajan kuluttua, ja mitkä taas eivät. Tilaisuus, jossa aion lukea nämä uudet runot, on nimeltään “Kellarista aurinkoon? – Tekstit ja underground” ja se järjestetään Töölön kirjastossa Alakulttuuripäivänä 2.9.2023. Voit lukea lisää tilaisuudesta tästä linkistä. Olette tietenkin kaikki blogini lukijat lämpimästi tervetulleita tilaisuuteen!
Muutama päivä sitten (25.8.2023) vierailin Loimaalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Syynä tuohon reissuun oli Suomen Himalajan-tutkimuksen seuran ryhmän vierailu Tiibetin taiteen keskukseen Alastarossa, joka sijaitsee Loimaan alueella. Osallistujat saapuivat omatoimisesti paikalle. Minä ja Rikey matkasimme Helsingistä junalla Loimaalle. Junaa piti menomatkalla vaihtaa Toijalassa ja paluumatkalla Tampereella. Toijalassa vaihtoaika vaikutti ensin hermostuttavan lyhyeltä, mutta juna, johon vaihdoimme, tuli vastapäiselle raiteelle samalle laituriseisakkeelle. Siten ehdimme hyvin Turun junaan, josta jäimme pois Loimaan rautatieasemalla. Alastaroon piti matkaa jatkaa vielä taksilla, mutta koska seuran ryhmän vierailun oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, meillä oli muutamia tunteja aikaa tutustua Loimaaseen.
Loimaan Taidetalo, 2023 (Kuva: RJV)
Tapasimme Loimaalla erään toisen seuran jäsenen ja hänen ystävänsä, jolla oli auto käytössään. Olin edellisenä iltana ennen reissua googlaamalla saanut selville, että Loimaalla on museo nimeltä Loimaan Taidetalo. Sinne pääsi sisään Museokortilla. Saimme kuulla, että pääsylippu Taidetaloon oikeutti myös vierailuun Alpo Jaakolan Patsaspuistossa. Päätimme katsastaa molemmat paikat. Taidetalon yläkerrassa oli esillä kaksi näyttelyä: vakituisesta kokoelmasta koottu “Pihapiirissä” ja Pirkko Siivonen-Takun näyttely “Matkan varrella”. “Pihapiirissä” näyttelyssä oli esillä maalauksia, joissa useissa näkyi jonkinlainen talo. Kokoelmanäyttelyn infolappu sisälsi tiedon, että teosvalinnat oli tehnyt museossa TET-harjoittelussa ollut nuori nimeltä Katariina Mäkinen. Erilaisia toteutuksia asuinrakennuksista ja niiden ympäristöistä oli mielenkiintoista tarkastella. Aika tosin jäi lyhyeksi, koska halusimme ehtiä vielä Alpo Jaakolan Patsaspuistoon ennen taksimatkaa Alastaroon.
Alpo Jaakolan teos Alkueläin Jaakolan Patsaspuistossa Loimaalla, 2023 (Kuva: RJV)
Patsaspuisto on auki vain kesällä ja sulkeutuu talven ajaksi. Oli mahtavaa päästä näkemään tällainen täynnä taidetta oleva alue metsän keskellä. Ajomatka sinne kesti ehkä noin kymmenisen minuuttia Loimaan keskustasta. Joka puolella alueella oli jo edesmenneen taiteilija Alpo Jaakolan tekemiä patsaita eri materiaaleista: puusta, kivestä ja metallista ja vanhoista putkista ja hevosenkengistä. Rakennukset alueella olivat myös nähtävyys. Ovissa ja seinillä näkyi taiteilijan kädenjälki ja myös huonekaluissa. Paikka, jossa oli infopiste, kahvio ja lipunmyynti oli museo-oppaan mukaan aiemmin toiminut ruumishuoneena, mutta taiteilija oli hankkinut sen ja siirtänyt sen nykyiselle paikalleen. Samassa paikassa sijaitsi myös museokauppa, josta hankin Alpo Jaakolan sarjakuvateoksen Ruusuruoska (Helsinki: NTAMO, 2019), joka etusivuilla olevan tiedon mukaan on näköispainos alunperin 1967 ilmestyneestä teoksesta. Minulla on nyt pino luettavaa Loimaan reissulta. Loimaan Taidetalon museokaupassa oli myös mielenkiintoa herättävä kirjavalikoima, josta löytyi useita runokirjoja. Kaikkia en voinut ostaa, joten tulin hankkineeksi teokset Helin, K., Hyvönen, P., Kastio, A., Lukka, S., Pakkanen, V. ja Vihava K., Runotuulen mankeloimaa: Antologia Saviseudulta (2017) ja Heiduškan runoteoksen 150 sekuntia elämästäni (Joensuu, Lasermedia Oy, 2021).
Tiibetin taiteen keskus Alastarossa, 2023 (Kuva: RJV)
Tiibetin taiteen keskukseen oli hieman yli parinkymmenen minuutin ajomatka taksilla Loimaan asemalta. Olin tilannut taksit sekä meno- että paluumatkaa varten Menevän sovelluksella. Molemmat taksit saapuivat tismalleen sovittuihin paikkoihin. Jännitin tätä erityisesti paluumatkan osalta, sillä olin ymmärtänyt, että alueella oli samaan aikaan käytössä useampikin postinumero sekä paikannimitykset Alastaro, Ylhäinen ja Loimaa. Tiibetin taiteen keskus sijaitsee vanhassa kansakoulussa. Siellä oli näytteillä sen jo edesmenneen perustajan Pekka Airaksisen, joka tunnettiin myös nimellä Maitreya, kokoama tiibetiläisen taiteen kokoelma, joka sisälsi sekä thangkoja, patsaita että muuta tiibetiläistä esineistöä. Keskuksen ideoinnissa mukana ollut Maarit Vainio toimii nykyään keskuksen johtajana. Käsitin, että suuri osa esineistöä olisi hankittu Nepalista, mutta mistä mikäkin teos oli alun perin tullut ja ketkä ne olivat maalanneet tai luoneet ei ollut selvillä. Tämä onkin tavallista tiibetiläisessä taiteessa, koska maalarit eivät perinteisesti signeeraa teoksiaan toisin kuin on tapana länsimaisessa taiteessa. Osa kokoelman patsaista oli valtavia ja tuntui erityiseltä, että näin suuret taide-esineet olivat matkanneet Aasiasta Alastaroon. Ilahduttavaa oli nähdä esillä myös Maitreyan omaa taidetta: suuria abstrakteilta vaikuttavia maalauksia. Keskuksen kaupassa oli myynnissä muiden esineiden ja korujen lisäksi kirjoja. Hankin sieltä Maitreyan muistelukirjan nimeltä Maitreya (Ylhäinen: Dharmakustannus. 2020). Siihen ovat kirjoittaneet monet Maitreyan ystävät ja oppilaat ja tätä värikästä monia valokuvia sisältävää kirjaa oli mukavaa selailla ja lueskella jo junassa paluumatkalla Loimaalta.
Vierailtuani sekä Alpo Jaakolan Patsaspuiston taloissa sekä Tiibetin taiteen keskuksessa, rupesin pohtimaan, kuinka tällaiset taiteilijoiden (sekä myös keräilijän) elinympäristöt kielivät heidän antautumisestaan taiteelle: taidetta oli kummassakin kohteessa joka puolella. Erityisesti Jaakolan Patsaspuiston rakennuksista sai vaikutelman, että taiteilija oli ruvennut tekemään taidettaan kuten maalaamaan seiniä, kirjoittamaan niille tai kaivertamaan rakennusten puuosia ihan missä vain oli sattunut oleilemaan alueellaan olevissa rakennuksissa tai sitten luonut patsaita luontoon rakennusten ulkopuolella.
Nyt maaliskuussa pääsin ensimmäistä kertaa käymään Jyväskylän yliopistossa. Osallistuin siellä proosakurssin lähijaksoon, joka on yhteinen sekä Avoimen yliopiston että Jyväskylän yliopiston opiskelijoille. Myös tätä kurssia luotsaa sama opettaja, FT Emilia Karjula, joka opetti myös ensimmäistä kirjoittamisen oppiaineen kurssiani Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Tähän meneillä olevaan proosakurssiin kuuluu kaksi lähijaksoa ja seuraava on huhtikuun loppupuolella. Vaikka paljon opintoja voi tehdä verkossa, olen erityisesti yrittänyt ilmoittautua kursseille, joihin kuuluu lähijakso. Pidän siitä, että kurssin aikana näen oikeasti ihmisiä ja voin keskustella heidän kanssaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Tällä hetkellä olen tavallaan kahden kurssin risteyksessä: palautin juuri Moodlessa ensimmäisen kurssin (“Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat”) oppimispäiväkirjan.
Proosakurssi oli Agora nimisessä rakennuksessa. Jo ennen kurssin alkamista kävin katsomassa Agoraa ja aterioimassa siellä opiskelijaruokalassa, jossa saatoin nauttia vegaanille sopivaa lounasruokaa vierailijahintaan. Ensi vaikutelman perusteella ajattelin rakennuksen olevan valoisa ja moderni. Opiskelijaruokala oli viihtyisä suurine maisemaikkunoineen. Koska kurssilla oli paljon ohjelmaa sekä perjantai-iltana että lauantaipäivänä, en tällä kertaa kerennyt vierailla muualla Jyväskylän yliopiston kampuksella tai kirjastossa, mikä siten jää ensi kertaan.
Kurssin tunnelma oli huomattavan rentoutunut ja ihmiset olivat selvästi iloisia päästessään kirjoittamaan ja keskustelemaan yhdessä ja kuuntelemaan opettajan selostuksia proosan lajeista. Toki olen aiemminkin kuullut vaikkapa legendoista ja faabeleista, mutta en aiemmin ole edes tullut miettineeksi mahdollisuutta yrittää itse kirjoittaa sellaisia tai mieltänyt niitä ajankohtaisiksi mahdollisiksi genrevaihtoehdoiksi kirjoitelmien kannalta. Kurssilla pääsemme kokeilemaan novellin ja jotakin toista genreä edustavan lyhytproosatekstin kirjoittamista tehtävissä, jotka meidän on määrä tehdä maalis- ja huhtikuun tapaamisten välillä. Tietenkään sinänsä ei tarvitse olla millään kurssilla kokeillakseen tekstien kirjoittamista hyödyntäen eri lyhytproosalajien ominaispiirteitä, mutta välitehtävän deadline kuitenkin aiheuttaa tietynlaista painetta ryhtyä tuottamaan tekstiä.
Proosakurssia edelsi sen ennakkotehtävien teko, joita käsittelimme lähitapaamisessa pienryhmissä. Jyväskylässä teimme myös useita kirjoitusharjoituksia: kirjoitimme mm. raapaleen, joka on minulle uusi genre. Sillä tarkoitetaan satasanaista kirjoitusta, mutta otsikkoa ei ole laskettu mukaan sanamäärään. Kirjoittaminen 20 minuutissa toki onnistui. Syntyi satasanainen teksti, mistä en kuitenkaan ole erityisen ylpeä kielellisessä tai sisällöllisessä mielessä. On kuitenkin mielenkiintoista kokeilla, mitä syntyy rajoitetussa ajassa, kun yrittää tehdä tunnilla annettuja tehtäviä.
Kurssilla sain keskusteltua eräästä proosan kirjoittamisessa minua vaivanneesta ongelmasta ja keskustelun jälkeen olo on paljon selkeämpi. Muut henkilöt pienryhmässämme eivät pitäneet ongelmaani edes minään ongelmana vaan ihan sopivalta kuulostavana kirjoittamistapana. Yritän tällä hetkellä kirjoittaa pienoisromaania. Aloitin sen jo loppusyksystä osallistuessani Kriittisen korkeakoulun järjestämälle pienoisromaanikurssille, jota opetti kirjailija Jyri Vartiainen. Tuon kurssin aikana oivalsin, että voisin yrittää kirjoittaa nimenomaan pienoisromaanin ja hyödyntää siihen myös joitain tekstipätkiä, jotka olin jo aiemmin tallentanut koneeni syövereihin. Valitettavasti kuitenkin projekti hieman jäi odottelemaan pienoisromaanikurssin jälkeen – piti valmistautua Pariisin konferenssimatkaan ja sitten tuli kiire niiden kirjoitusten kanssa, jotka oli tarve saada aikaan ensimmäistä kirjoittamisen opintojen kurssia varten (ennakkotehtävä, kertomus, draamakohtaus ja essee). Kerroin tästä pienoisromaaniprojektistani jotain muille osallistujille proosakurssin lähitapaamisessa. Nyt tuntuu siltä, että on tärkeää kirjoittaa käsikirjoitusta eteenpäin, kun on kerran jo puhunutkin siitä muille. Olen tosin ihan tietoinen mahdollisuudesta, että käsikirjoituksesta saattaa muotoutua sellainen, että haluankin kätkeä sen laatikkoon piiloon.
Kurssilla rima pidemmän proosakirjoituksen kirjoittamiseen tavallaan laski. Juttelimme pienryhmissä sekä aloituksista että lopetuksista ja kukin oli kirjoittanut ennakkotehtävänä “Innostavan aloituksen” romaanikäsikirjoitukseen. Olen tähän asti vältellyt alkukappaletta, mutta nyt kurssia varten tekemäni alku tuntui ainakin ihan toimivalta siinä mielessä, että sen jälkeen on ruvennut syntymään tekstiä. Rupesin aloitustehtävää tehdessäni ajattelemaan, että olisi ihan ok, jos edes onnistuisin kirjoittamaan huonon pienoisromaanin. Sekin olisi parempi kuin ei mitään ja uskon kyllä pystyväni tuottamaan huonoa tekstiä – jos haluaa tuottaa laadukasta ja ansiokasta tekstiä, niin sehän on sitten jo ihan eri juttu.
Ennen paluumatkaa oli huono sää. Kun lähdin kävelemään kohti Jyväskylän keskustaa, oli aamuinen lumisade tauonnut. Kuitenkin ehdittyäni kävellä jonkin matkaa, alkoi satamaan vettä. Koska minulla oli vielä runsaasti aikaa ennen junanlähtöä, kävin vierailulla Jyväskylän taidemuseossa. Siellä oli meneillään kaksi taidenäyttelyä. Mennessäni museoon en ollut tajunnut, että siellä oli toiseksi viimeistä päivää avoinna Jyrki Markkanen nimisen taiteilijan näyttely “Kokoelmat / Alueet”, joka sisälsi eri grafiikan menetelmillä luotuja teoksia. Oli ilahduttavaa päästä katselemaan tuota näyttelyä, joka teki minuun vaikutuksen kuten esimerkiksi teos “Kokoelma: haltuunotto ja varastointi” (2020 – 2022), joka koostui suuresta määrästä vedoksia, jotka vaikuttivat esittävän erilaisia vesitorneja.
Oli mukavaa käydä Jyväskylässä. Se tuntui ikään kuin pieneltä lomamatkalta: kurssilla oli niin hauskaa, ettei se todellakaan tuntunut miltään voimia vievältä opinnoissa ponnistelulta. Seuraavalla kerralla yritän ehtiä katsella Jyväskylän yliopiston alueita ja paikkoja paremmin ja myös katsoin, että kaupungissa olisi muitakin mielenkiintoisia paikkoja kuten kasvisravintola ja grafiikan paja, joissa voisi yrittää vierailla, jos vain suinkin sattuu ehtimään. Mikäli sää suosii ensi kerralla, ajattelen, että voisi olla mukavaa tehdä kävelylenkki Jyväsjärven rantamaisemissa.
Edellisen blogipostaukseni kirjoittamisesta on jo päässyt kulumaan jonkin verran aikaa. En kuitenkaan ole ollut täysin kirjoittamatta mitään, vaan kirjoittaminen on ollut välillä hieman toisen tyyppistä kuin tavallisesti. Olen nimittäin kesä- ja heinäkuussa kirjoittanut kaksi puhetta. Ensimmäinen oli esitelmä, jonka kirjoitin Prahassa heinäkuun alussa ollutta IATS-seminaaria (16th Seminar of the International Association for Tibetan Studies) varten. Toinen puheista oli erästä hääjuhlaa varten kirjoittamani puhe, jota kirjoitin muistivihkooni lennoilla Prahaan ja takaisin. Pidin Prahassa seminaarissa esitelmän, jossa käsittelin tiibetiläisen runoilijan ja kirjailijan Kelsang Lhamon runoutta. Seminaarin aikana minulla oli ilo tavata Kelsang Lhamo ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti ja sain myös haastatella häntä. Tarkoitukseni onkin yrittää kirjoittaa jotakin haastattelun pohjalta ja lisäksi antaa julkaistavaksi kaksi suomennostani hänen runoistaan Suomen Himalajan-tutkimuksen seuran sivuille, jonne suunnitellaan uutta osastoa blogikirjoituksille. Mikäli postaus tapaamisestani Kelsang Lhamon kanssa Prahassa ja suomennokset tosiaan näkisivät päivänvalon, niin yritän muistaa lisätä linkin tuon tieteellisen seuran sivuille myös tänne kirjoitusnurkkaani.
Museoita ja elämyksiä Prahassa
Näkymä Prahassa läheltä paikkaa, jossa tutustuin Zen-näyttelyyn, Praha 2022 (Kuva: RJV)
Seminaari Prahassa oli niin kiireinen, etten kerennyt kirjoittaa siellä Zen-näyttelyssä kirjoittamaani haikua enemmän mitään luovaa. (Näyttelyn Studiossa oli ohjeet haikun kirjoittamiseen.) Kävin tuossa Zen-näyttelyssä yksikseni iltapäivänä, joka edelsi päivää, jona oma esitelmäni oli. Näyttelyn järjesti Prahan Kansallisgalleria, mutta se oli omana erillisnäyttelynään nimeltä “Zenga: Japanese Zen Paintings from the Kaeru-An Collection” paikassa nimeltä Salmovsky Palác. Kävelin sinne kuumana päivänä Kaarlen yliopistolta. Kävely vei ehkä noin puoli tuntia tai jopa tunnin, koska en heti hahmottanut suorinta reittiä. Museo sijaitsi jossain lähellä palatsirakennuksia (Prahan linnaa, Pražsky hrad), joissa en tämän vierailun aikana valitettavasti ehtinyt vierailemaan peläten jonoja ja turistien tungeksimista. Zen-näyttelyssä oli hyvin rauhallista. Teokset oli järjestetty eri aihepiirien mukaan ja istuskelin saleissa rauhassa nauttien taideteoksista, joista monet olivat vuosisatoja vanhoja. Minuun teki erityisen vaikutuksen auringonnousua esittävä Daikaku Seppōn teos “Sun Rising over Fuji” 1700-luvulta. Näyttelykatalogi oli museokaupassa saatavilla vain tshekin kielellä, mutta kaupassa oli onneksi myös englanninkielinen teos kokoelmasta, jonka hankin itselleni. Se on nimeltään Seeing Zen: Zenga from the Kaeru-An Collection ja John Stevensin ja Felix Hessin kirjoittama. (Kuva ja selostus mainitsemastani Daikaku Seppōn maalauksesta löytyy tämän kirjan sivuilta 200–201.) En ole aikaisemmin perehtynyt Japanin taiteeseen, mutta Zen-näyttely teki minuun todella suuren vaikutuksen.
Franz Kafka museo, Praha 2022 (Kuva: RJV)
Saavuimme Prahaan pari päivää ennen seminaarin alkua, joten kerkesimme käydä jonkin verran katsomassa kaupunkia. Olen aiemmin käynyt Prahassa pikaisesti, kun vierailin workshopissa Olomoucissa, tshekkiläisessä yliopistokaupungissa, ja paluumatkalla oli lentoni peruutettu lakon takia. Olin siis tuolloin ennen korona-aikaa yhden ylimääräisen päivän Prahassa ja tutustuin silloin Kaarlen siltaan ja Vanhaan Kaupunkiin. Tällä kertaa olin lueskellut opaskirjaa ja valinnut kohteiksi joitain reittejä, jotka johtivat puutarhoiksi kutsuttujen paikkojen läpi, Franz Kafka museon sekä Prahan kansallisgallerian toimipisteen nimeltä Veletržní Palác, joka sijaitsi lähellä hotelliamme. Ymmärrettyäni olevani matkalla kaupunkiin, jossa kirjailija Franz Kafka eli ja kirjoitti teoksiaan, olin jo ennen matkaa varannut kirjastosta Kafkan teoksia ja lueskellut Ville-Juhani Sutisen käännöstä Kafkan teoksesta Tuberkuloosifragmentit (Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, Turku-Tampere 2012). Oli hyvä valinta käydä Kafka-museossa. Näyttely oli mielestäni huolella ja myös mielikuvituksella rakennettu: kävijä saattoi nähdä sekä Kafkan kirjeitä, muita dokumentteja, kirjoja sekä kuvia Kafkan perheestä ja ystävistä. Kyseessä ei ollut käsittääkseni mikään taiteilijan kotiin rakennettu “kotimuseo”, mutta valokuvissa ja kartoissa oli tietoja rakennuksista, joissa Kafka oli asunut, käynyt koulua jne. Olisi ollut kiinnostavaa tarkemminkin perehtyä näihin reitteihin ja paikkoihin, mutta matkan aikataulu seminaareineen jätti liian vähän aikaa Prahassa vaelteluun. Museokaupassa oli myynnissä Kafkan teoksia englanniksi käännettyinä ja hankin sieltä muistoksi hänen teoksensa Meditation (saksan kielestä kääntänyt Siegfried Mortkowitz; Vitalis, 2017), jota olen juuri aloittanut lueskelemaan.
Ihana paikka Prahassa oli Letná Puutarhat (Letná Gardens). Siellä oli näköalatasanne, jolla oli puitten katveissa pitkiä pöytiä ja penkkejä. Istuimme siellä ensimmäisenä iltana Rikeyn kanssa nauttimassa viiniä ja ihailemassa maisemaa Vltava-joelle. Tuntui ihanalta olla matkalla ja nähdä Prahan rakennuksia ja kattoja päivän kallistuessa iltaan. Vaikka sää olikin hieman sateinen, onnistuimme nauttimaan viinimme ulkona ilman sadetta aikana, jolloin puutarhassa oli melko hiljaista ja vähän kävijöitä ja tuntui rauhoittavalta istua siinä viinilasi kädessä suurten puitten katveessa (ks. artikkelikuva yllä).
Vltava-joki Prahassa, 2022 (Kuva: RJV)
Inspiraatiota taiteesta: Mietteitä katsellessa Anna Retulaisen näyttelyä Sara Hildénin taidemuseossa
Matkan jälkeen ei ole syntynyt mitään kovin luovaa. Sain kuitenkin mielestäni hyvän ja kenties toteuttamiskelpoisen ajatuksen, kun vierailin Tampereella Sara Hildénin Taidemuseossa tämän viikon tiistaina. Siellä oli näytteillä Anna Retulaisen taidetta näyttelyssä “Hiljaisuus”. Tuntui hyvältä kuljeskella rauhassa ihailemassa taidetta kauniissa ja avarassa museorakennuksessa. Suurikokoisissa teoksissa näkyi asetelmia, kauniita kukkia ja puita muiden aiheiden ohella. Jossain näyttelyn tekstissä sanottiin jotakin sen tyylistä, että “teokset asettuvat vuoropuheluun muistojen kanssa” tai ainakin ymmärsin sen niin. (Tarkistin juuri näyttelyn esittelytekstistä, että ainakin siinä luki oikeasti näin: “Näyttelyssä uudet teokset asettuvat vuoropuheluun taiteilijan aiemman tuotannon kanssa.”) Tultuani näyttelyssä pöydän luo, jolla oli esillä lehtileikkeitä taiteilijasta ja hänen näyttelyistään ja näyttelykatalogeja, istuuduin selailemaan niitä. Yht’äkkiä tunsin halua kirjoittaa jotakin muistikirjaani. Mielessäni oli selkeästi näyttelyä katsellessani hahmottunut ajatus, että haluaisin ruveta kirjoittamaan ja kokoamaan eräänlaisia “fragmentteja” ajastani Intiassa: kirjaamaan muistoja kuten ne pulpahtavat mieleeni, etsimään lisää vanhoja runoja laatikoistani (jossain muistikirjassa pitäisi myös olla englanninkielisiä tekstejä, mutta en yhtään muista, kuinka monia), ehkä yrittämään löytää jostain kirjastosta opiskelijalehdessä ilmestynyttä Intiasta lähettämääni kirjettä tai muita mahdollisia vanhoja tai uusia Intiaan liittyviä tekstipätkiä. Pohdin, että “fragmentaarinen” muoto voisi olla hyvä idea, sillä muistot eivät ole usein tarkkoja ja järjestelmällisiä enkä välttämättä muista edes tapahtumavuotta aina, koska Intiassa asuessani en tehnyt kovinkaan paljon muistiinpanoja kokemuksistani siellä vaan kirjoitin pikemminkin runoja tai käänsin tekstejä tiibetin kielestä. Taiteellinen muoto teokselle antaisi vapauksia ja fragmentaarisuuden ansiosta voisin antaa vaan muistojen “pulputa” esiin ja jos jotain tarpeeksi kiinnostavan tuntuista jaettavaksi ilmestyisi, fragmentaarisuus sallisi sekä lyhyempiä että pitempiä tekstejä sekä runoja välille.
Aika näyttää tuleeko tästä jotain. Aloitin jo muistojen kirjaamiseen muistivihkooni, mutta en todellakaan itsekään tiedä tuleeko mieleeni todella tarpeeksi muistoja mahdollista teosta varten vai jääkö tämä projekti kuitenkin pelkäksi kirjoitus- ja muisteluharjoitukseksi. Sinänsä muistot oleskelustani Intiassa 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina saattavat olla ihan kiinnostavaakin luettavaa, sillä elämä tuolloin vuosikymmeniä sitten pienessä vuoristokaupungissa Intiassa oli arjeltaan aika poikkeavaa elämästä Suomessa sekä myös varmaan siitä, millaista se nykyään on samassa paikassa. Ainakin kommunikaatio on muuttunut hurjasti. Saatan nykyään katsella ystävieni päivityksiä ja videoklippejä Intiasta Facebookista heti kun he ne julkaisevat, mutta vielä 1990-luvulla kommunikaatio tapahtui kirjeitse, jotka joskus vielä hävisivät. Muistan, että jos minulle haluttiin lähettää kirje, joka varmasti tavoittaisi minut, saatettiin sellainen kirje jopa lähettää kirjattuna.
Kuljeskelu Anna Retulaisen upeassa näyttelyssä sai minussa ilmeisesti aikaan sellaisen reaktion, että sana “vuoropuhelu” ja muistot jotenkin aktivoivat minussa jotain. Ehkä tavallaan asetuin jonkinlaiseen vuoropuheluun näyttelyn teosten kanssa, mutta kun katsoja olin minä, teokset aktivoivatkin joitain omia muistojani. Katsoin näyttelyssä esillä olleen videoteoksen, jossa taitelija myös puhui jotakin vuoropuhelusta ja siitä, miten teokset voivat asettua vuoropuheluun myös katsojien muistojen kanssa (voi olla, että en muista käytettyä ajatuksen ilmaisutapaa, mutta jotain tällaista ainakin tulin tulkinneeksi merkitykseksi ja se teki vaikutuksen minuun). Ajattelin, että kuinka osuva tällainen ajatus näyttelyssä tapahtuvista erilaisista vuoropuheluista onkaan.
Unohtumaton konserttielämys Tampereella
Niin, pääsyy miksi kävimme Tampereella oli Queenin + Adam Lambertin konsertti 25.7.2022. Olin jo aiemmin ostanut liput Hartwall Arenalle (silloin kun sen nimi oli vielä Hartwall Arena), mutta konsertti oli muistaakseni kertaalleen siirretty koronatilanteen takia ja sitten vielä tänä keväänä sen paikka vaihtui Helsingistä Tampereen Nokia Arenalle. Konsertti oli mielestäni käsittämättömän upea ja koskettava sekä musiikillisesti että myös lavashownsa puolesta. Tunsin itseni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi, että olin päässyt kuuntelemaan tätä konserttia, joka oli myös Queenin + Adam Lambertin Rhapsody Tourin päätöskonsertti. Jostakin syystä katsellessani konsertin lavaa koristanutta valtavaa kruunua tai tiaraa ja kuunnellessani esityksiä ajatukseni johtuivat siihen, kuinka tärkeää onkaan olla rohkeasti oma itsensä eikä yrittää elää elämäänsä toisten odotusten mukaisesti.
Viime viikon loppupuolella kävimme mieheni Rikeyn kanssa Turussa. Reissu oli täynnä erilaisia kulttuuririentoja. Jalkani väsyivät niin paljon kaupungilla ja museoissa vaeltelemisesta, että paluupäivänä oli vaikeaa jaksaa samana päivänä olleen työvuoron aikana seistä ja kävellä työpaikalla vaan olisin mielestäni melkein tarvinnut kepin tuekseni. Reissu oli kuitenkin erittäin onnistunut ja Turussa oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa.
Museolaiva S/S Borella
Reissun aikana me tavallaan asuimmekin museossa. Minulla on nimittäin Museokortti käytössä ja olin Museokortti-palvelun asiakkailleen lähettämistä viesteistä saanut tiedon, että Museokortilla olisi mahdollista yöpyä pienellä alennuksella museolaiva S/S Borella Turun satamassa. Olimme jo päättäneet mennä käymään Turussa huhtikuun alussa, koska meillä oli liput Lauri Tähkän konserttiin lauantaina 2.4. Gatorade Centerissä. Joten tarjous osui hyvään saumaan ja kiinnostuin heti mahdollisuudesta yöpyä museolaivalla ja varasin meille hytin sieltä.
Museolaiva löytyi melko helposti kysyttyäni tietä ohikulkijalta. Kävelimme jonkin matkaa ja sitten havaitsin lähistöllä bussin nro. 1, jonka Googlen kartta oli näyttänyt kulkevan reittiä Aurajoen viertä kohti satamaa. Tästä bussireitistä ja kahden vuorokauden lipuista oli paljon hyötyä vierailumme aikana liikkuessamme Turun keskustan ja sataman välillä useampaankin kertaan. S/S Bore on laiturin vierellä lähellä Forum Marinumia, joka on museo, jossa on erilaisia merenkulkuun liittyviä esineitä ja laivoja sekä sisällä että ulkona Aurajoen viereen kiinnitettyinä. Heti saavuttuamme S/S Boreen söimme lounasta laivan ravintolassa. Keittiöstä tuotiin kasvissyöjille pyynnöstä kuumaa uunibataattia, joka oli herkullisesti maustettua. Lisäksi sai ottaa buffetista tuoreita salaatteja. Suurin osa S/S Borea näytti toimivan hostellina. Vaikutti siltä, että hytit oli pyritty säilyttämään mahdollisimman alkuperäisessä tyylissään. Meidän hyttimme seinälle oli esimerkiksi jätetty lankapuhelin, joka ei kuitenkaan ollut käytössä enää. Laivalla on myös museonäyttely sen yläkerroksissa, jossa saattoi mm. nähdä kapteenin hytin ja käydä komentosillalla, mistä aukesi hienot näkymät Aurajoelle. Kävellessäni laivalla ja katsoessani sen museona olevia hyttejä niiden sisustus ja tavarat kuten vanhanmalliset televisiot muistuttivat minua jotenkin ajasta, jolloin olin nuori. Mietin, että olenko todella jo niin vanha, että lapsuuteni ja nuoruuteni aikaiset esineet ovat jo muuttuneet museoesineinä pidettäviksi objekteiksi. Laivan hytissä oli mukavaa yöpyä: tuntui helpommalta nukahtaa, kun ajattelin nukkuvani veden päällä laivan kelluessa Aurajoen virrassa. Ensimmäisenä reissupäivänämme sää oli melko kylmä ja palelin laivassa. Tämä oli muistutus siitä, että keväälläkin olisi hyvä pakata villasukat ja lämmintä puettavaa matkalaukkuun.
Taidetta, historiaa ja merellisyyttä
Kävimme reissumme aikana laivan lisäksi seuraavissa museoissa: Turun Linna, Forum Marinumin näyttelyt ja Aboa Vetus Ars Nova. Forum Marinumissa kävimme lähinnä siksi, että se sijaitsi aivan laivahostellin vieressä. Siellä minua inspiroi saaristonäyttely. Siellä oli esillä Turun saariston kartta ja videolta saattoi kuunnella saaristolaisten kertomia tarinoita elämästään. Sain ajatuksen, että olisi kivaa yrittää toteuttaa jokin lyhyt matka Utöhön. Olen jo aiemmin suunnitellut käyväni siellä eräällä kirjoituskurssilla, mutta tuo kurssimatka valitettavasti peruuntui silloin vallinneen koronatilanteen ja rajoitusten takia. Ajattelin, että voisi olla mukavaa päästä kesälomalla käymään tuolla pienellä saarella, vaikka siellä ei silloin olisikaan mitään kirjoituskurssia. Voisinhan toki itse kirjoittaa ja luonnostella rantakallioilla niin toivoessani.
Olin jo etukäteen katsonut netistä, että Turun linnassa oli esillä Vanitas-niminen näyttely. Tässä näyttelyssä oli erityisen kiinnostavaa se, että esineiden läheisyyteen oli aseteltu muutamien suomalaisten nykyrunoilijoiden runoja kirjoitettuina suurin kirjaimin tilaville pystysuoraan katsottavaksi laitetuille taustapahveille. Runot tuntuivat sopivan näyttelyn teemoihin ja asettuivat ikään kuin vuoropuheluun näyttelyesineiden kanssa. Olen itse kerran aikaisemmin ollut mukana tekemässä runojulistetta kääntäjänä. Käänsin suomeksi vuosia sitten tiibetiläisen runoilijan Jangbun runon “Vaahteranlehtiä” ja runo oli esillä “Rakkaus Aasiassa” -runonäyttelyssä Lasipalatsin aukiolla. Olen viime aikoina tuuminut, että jos edistyisin aika äskettäin aloitetussa grafiikan harrastuksessani, niin voisi olla jokin päivä kiinnostavaa yrittää saada aikaan jokin pieni oma näyttely, jossa olisi sekä grafiikan teoksia että runoutta. Oli siten todella kiinnostavaa nähdä, miten Turun linnan näyttelyssä oli yhdistetty historiallista museonäyttelyä sekä runoutta. Voi olla, että ajatus omasta runo-taide-näyttelystä jää haaveeksi tai sitten sellaisen aikaansaamiseksi kuluu vielä paljon aikaa ja tarvitaan huomattava määrä kuvataiteen ja grafiikan opiskelua.
Aboa Vetus Ars Novassa oli Ars Nova puolella esillä Osmo Rauhalan näyttely “Muista unohtaa kaikki”. Suurikokoiset maalaukset luonto- ja eläinaiheista olivat vaikuttavia. Monissa teoksissa toistui samoja aiheita kuten esimerkiksi saman eläinlajin hahmoja kuten lintuja ja syvänmeren olentoja. Mietin, että on näköjään ihan toimivaa tehdä useitakin teoksia samoista aiheista varioiden vain jonkin verran aiheen käsittelyä. Runoja kirjoittaessani pidän sarjarakenteista, mutta näyttelyä katsellessani tulin ajatelleeksi, että yrittäessäni tehdä grafiikkaa minun ei myöskään aina tarvitsisi keksiä jotakin uutta aihetta, vaan voisin jatkaa jonkin saman minua kiinnostavan kuva-aiheen parissa pitkäänkin jos vain haluaisin. Katsoimme Ars Novan näyttelyn melko nopeasti, vaikka olisin viipynyt mielellään siellä pitempäänkin. Halusimme vielä ehtiä käydä katsastamassa museon Aboa Vetus puolen, jossa pääsee katselemaan arkeologisissa kaivauksissa paljastuneita turkulaisten rakennusten raunioita keskiajalta. Vanhat rauniot samoin kuin vanhat linnat tuovat menneisyyden tavallaan käsinkosketeltavaksi. Mielenkiintoani herätti vanhojen raunioiden katselun lisäksi näyttelyssä ollut “kirjoitusnurkkaus” tai sopukka ehkä pikemminkin, koska pieni kirjoitusalueeksi järjestetty tila ei varsinaisesti ollut nurkassa. Siellä oli vahatauluja ja puisia piirtimiä. Yleisöllä oli lupa yrittää kirjoittaa vahatauluille ja malliksi pöydälle oli jätetty vanhanaikaisia kirjaintyyppejä. Kokeilin hieman miltä tuntuu kirjoittaa vahataululle, mutta se tuntui niin vaivalloiselta, että jätin yrityksen sikseen. Miten mahtavaa onkaan elää ajassa, jossa meillä on paperia ja tietokoneita, eikä meidän tarvitse tasoitella tahmeaa savea voidaksemme kirjoittaa sille muutaman sanasen.
Testaamassa Turun kasvisruokapaikkoja
Turusta löytyi onneksi hyviä kasvisruokapaikkoja suhteellisen helposti. Käytin hyväkseni Happy Cow -sovellusta etsiessäni kasvisravintoloita, joissa olisi myös vegaanisia annoksia tarjolla. Ensimmäisenä iltana menimme syömään Aurajoen toisella puolella lähellä sen rantaa olevaan Siam Spicy Thai Vegetarian Cuisine ravintolaan. Ravintolasali oli kaunis valoisa holvimainen tila toisessa kerroksessa, josta oli näkymät ulos runsaiden lasiruutujen ansiosta. Suurin osa annoksista listalla näytti olevan vegaaniseen ruokavalioon sopivia. Tilasin tofuvartaita ja pääruoka-annoksen, joka oli jonkinlainen kasviscurry kookosmaidolla, tofupaloilla, soijasuikaleilla ja kasviksilla sekä lisänä riisiä. Ruoka oli maistuvaa ja annos täyttävä. Kaiken lisäksi siihen sisältyi teetä tai kahvia. Toisena päivänä lounastimme Hügge-nimisessä ravintolassa Aurajoen rannalla lähellä Turun Tuomiokirkkoa. Paikassa oli rento ja viihtyisä tunnelma, ruoka oli todella maukasta ja annokset myös esteettisesti kauniita. Tilasimme höyrytettyjä bao buneja ja kimchiä – annoksen sai sekä lakto-vegetaarisena että vegaanisena. Jälkiruoaksi nautin vielä listan vegaanisen jälkiruokavaihtoehdon: mustikkakeittoa ja oliiviöljykakkua, joka oli kruunattu sitruunasorbetilla. Ravintolassa saattoi tilata myös viiniä ruoan seuraksi. Hügge on paikka, jossa mielellään nauttisi illallista esimerkiksi juhlistaakseen jotakin. On hyvä, että arkisempien lounasbuffetpaikkojen ja pikaruokapaikkojen lisäksi on kasvissyöjiä varten myös tällaisia hieman hienompia ravintoloita, joihin voi tehdä pöytävarauksen ja nauttia niin halutessaan kolmen ruokalajin illallisen juomien kera viihtyisässä ympäristössä.
Musiikkia ja rakkautta: Konsertissa Gatorade Centerissä
Matkamme päätarkoitus oli käydä Lauri Tähkän konsertissa. Pääsimme bussilla keskustasta kätevästi Gatorade Centerin läheisyyteen. Tullessamme oli konserttipaikan ovilla jo melko pitkä jono. Lippuun oli merkitty, että ovet avautuvat kuudelta, mutta en tiennyt milloin varsinainen konsertti alkaisi. Päästyämme sisälle saimme kuulla, että musiikki alkaisi vasta kello kahdeksalta. Istuimme baaripöydän äärellä ja nautin siideriä. Aika kului nopeasti. Keikka alkoi vaikuttavasti valtavan kynttiläkruunun ilmestymisellä näkyviin. Kynttilät näyttivät eläviltä kynttilöiltä ja näky oli todella kaunis. Olen kuunnellut Lauri Tähkän esittämää musiikkia Spotifyista ja erityisesti hänen laulamansa “Palavaa vettä” (sanoitus: Arto Tuunela, Lauri Tähkä ja Timo Kiiskinen) on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Oli todella mieleenjäävä ja koskettava elämys päästä kuulemaan artistin esiintymistä livenä. Esitys tuntui olevan täynnä rakkautta ja tunteisiin heittäytymistä. Ihailin hänen rohkeuttaan laulaa suurista tunteista siinä lavalla tuhansien ihmisten edessä. Yleisöönkin välittyi rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Artisti heitti pari morsiuskimpun näköistä kukkakimppua keikkansa loppupuolella yleisön joukkoon. Raikuvien aplodien jälkeen Lauri Tähkä ja muusikot palasivat vielä esittämään lisäkappaleita. Kuunnellessa musiikkia ja ihaillessa artistin lavaesiintymistä kaikki muu tuntui unohtuvan ja nautin suuresti siitä, että pääsin tällaiseen kulttuuritapahtumaan pitkästä aikaa. Korona-aikana monet konserteista, johon olen ostanut lippuja ovat joko peruuntuneet tai siirtyneet vuodella tai kahdella eteenpäin. Konsertin jälkeen pohdin tapahtumaa myös suhteessa nykyiseen surulliseen ja kauhistuttavaan tilanteeseen Euroopassa Ukrainassa. Mietin, että nimenomaan konsertissa välittynyttä tunnetta rakkaudesta ihmisten välillä tarvitaan aina ja erityisesti tällaisessa tilanteessa toivoisi rakkauden voiman vaikuttavan ihmisiin ja säteilevän maailmaan tuoden rauhaa ihmisten keskuuteen. Mietin myös, paloivatko kynttilät kynttiläkruunussa ehkä Ukrainan sodan uhrien muistoksi (kuten kirkoissa sytytetään kynttilöitä) – varmaan kynttiläkruunulle lavalla voi yrittää antaa monia tulkintoja: hengellisiä, romanttisia ja esteettisiä. Yleisön joukosta heitettiin myös artistille lavalle lapaset Ukrainan väreissä: toinen lapanen oli vaaleansininen ja toinen keltainen. Artisti puki ne käsiinsä lavalla. Olen kiitollinen, että pääsin kuulemaan tämän konsertin, joka oli todella syvällinen ja koskettava taide-elämys.
Konsertin jälkeen palasimme takaisin keskustaan samalla bussilla millä olimme tulleetkin. Olin arvellut, että pääsisimme taas Aurajoen vierellä kulkevalla linja 1:llä takaisin laivalle keskustasta. Päätimme kuitenkin kävellä, koska olisimme joutuneet odottamaan miltei puoli tuntia seuraavaa bussia. Sunnuntaiaamuna ehdimme laivalta kätevästi junaan kävelyetäisyydellä olevalta Turun sataman pysäkiltä.
