Konferenssissa
Saavuimme eilen takaisin lumiseen Suomeen. Kontrasti Pariisin kevyeen tihkusateeseen ja huomattavasti lämpimämpään säähän on suuri. Matkamme Pariisiin oli hieman alle viikon mittainen. Olin saanut kutsun ranskalaisen yliopiston Inalcon tiibetin kielen ja kirjallisuuden professorilta Françoise Robinilta osallistua konferenssiin, jonka aihe liittyi tiibetiläisiin naiskirjailijoihin ja heidän kirjoituksiinsa. Sen otsikkona oli: “Charting the Uncharted World of Tibetan Women Writers Today. An Ongoing Conversation”. Osallistujina oli sekä tutkijoita että muutamia kirjailijoita tai runoilijoita.
Koska lentomme oli saapunut Pariisiin jo aamulla, meillä oli aikaa tutkia kaupunkia ennen konferenssin alkua. Menimme metrolla Chateletin asemalle ja kävelimme sieltä Seine-joessa oleville saarille. Kävimme katsomassa Notre Damea, jota kunnostettiin. Rakennukseen ei päässyt sisään, mutta yhdeltä vähemmän tulipalossa vaurioituneelta sivustalta kirkko näytti hienolta. Kiersimme sen toiselle puolelle ja matkalla oli kylttejä, jossa kerrottiin tulipalosta ja siitä, miten rakennusta restauroitiin. Tuli oli tuhonnut sen korkean tornin. Toiselta puolelta saattoi nähdä paremmin tuhon jäljet ja palossa mustuneet seinät.
Ensimmäisenä iltanamme Pariisissa oli Ranskan Tiibetin tutkimuksen yhdistyksen (SFEMT, Société Française d’Etudes du Monde Tibétain) tervetuliaistilaisuus Dupont Cafessa lähellä hotelliamme ja sen jälkeen lauantaikeskipäivään saakka oli konferenssin ohjelmaa. Suurin osa ohjelmasta oli osallistujien esitelmiä Inalcon auditoriossa. Erityisen vaikuttunut olin japanilaisen tutkijan Shiho Ebiharan esityksestä, jossa hän käsitteli japaniksi käännettyä tiibetiläistä kirjallisuutta. Käännösten määrä vaikutti sangen suurelta, ja Shiho itse oli kääntänyt tai ollut mukana kääntämässä useita teoksista. Minäkin pidin esityksen tiibetiläisen kirjailijan Kelsang Lhamon runoudesta yhdessä Kelsang Lhamon kanssa, joka osallistui Zoomin kautta Bodhgayasta käsin. Esityksen aikana Kelsang Lhamo luki kaksi runoaan tiibetiksi. Esitelmän pitäminen tuntui tavallista jännittävämmältä juuri sen takia, että se näytettiin Zoomin kautta niin, että sitä saattoi seurata, vaikka ei ollut fyysisesti paikalla Inalcossa.
Konferenssin ohjelmassa oli myös perinteisempien esitelmien lisäksi tiibetiläisen runoilijan Karma Tshon runoesitys. Matkasimme metrolla tiibetiläiseen ravintolaan nimeltä Pays des Neiges. Siellä saimme nähdä hänen juuri ilmestyneen runokokoelmansa A ma’i spyan (“Äidin silmät”). Meille jaettiin monisteena kolme runoa kokoelmasta, jotka Françoisen kollega Prof. Camille Simon ja opiskelija Coralie Dordone olivat kääntäneet englanniksi. Karma Tsho kertoi elämästään ja runoistaan ja luki ääneen nuo kolme runoa tiibetiksi. Oli myös mukavaa vierailla tuossa tiibetiläisessä ravintolassa, jossa oli tarjolla erinomaista kasvisruokaa ja maukkaita ilmeisesti pinaattia sisältäviä kasvismomoja. Illallisen jälkeen saimme nauttia hienosta musiikkiesityksestä: ravintolan kokki Pema Tashi lauloi meille tiibetiläisiä lauluja. Konferenssien aikana myös tällaiset epämuodollisemmat tilaisuudet vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia eri puolilta maailmaa olevien kollegojen ja ystävien kanssa ovat tärkeitä. Eräs syistä, miksi joskus matkustan konferensseihin on se, että tapaan siellä ystäviä, joita en muuten varmaankaan näkisi.
Eiffel-tornin portaikosta ja valoista
Konferenssin päättymisen jälkeen jäimme vielä kahdeksi päiväksi Pariisiin. Lauantai iltapäivänä vierailimme Eiffel-tornissa. Pont de l’Alma nimiseltä juna-asemalta oli lyhyt kävelymatka Eiffel-tornille. Saavuimme sinne valoisan aikaan. Ulkona ennen portteja oli jonoa, mutta pääsimme ilman etukäteen ostettuja lippuja kuitenkin melko nopeasti portista sisään Eiffel-tornin ympärillä ja alapuolella olevalle alueelle. Kiiruhdimme siellä toiseen jonoon, joka vaikutti lipunmyyntipisteeltä. Se tosiaan olikin sellainen, mutta vähitellen minulle valkeni, että olimme jo tovin jonottaneet lippupisteeseen, jonka yläpuolella luki “Chairs”. Lippupiste, jossa myytiin hissilippuja, oli toisella puolella. Koska olimme jo jonottaneet aika lailla, ajattelimme, että yritämme sitten kavuta torniin portaikkoa pitkin. Tämä hieman hermostutti minua odotellessamme, koska en aina ole tuntenut oloani hyväksi korkeissa paikoissa ja erityisesti laskeutuminen on joskus osoittautunut haastavaksi. Ennen tornin portaikkoon pääsyä laukkumme taas tarkastettiin. Koska ulkona satoi, odotin kuitenkin, että pääsisin sateelta suojaan portaikkoon. Paljastui kuitenkin, että tornin rakenteet ovat sellaisia, että portaikko ei suuremmilta osin ole sateelta suojassa. Sen ympärillä oli kuitenkin turvaverkot, joten kipuaminen ei tuntunutkaan kovin vaaralliselta.
Pääsimme Eiffel-tornin 1. tasanteelle ongelmitta. Kävin siellä tornin virallisessa matkamuistomyymälässä hankkimassa tuliaisiksi Eiffel-torni avainrenkaita. Sitten jatkoimme kipuamista 2. tasanteelle. Jossain vaiheessa, kun sateen lisäksi alkoi tuulla melkoisesti, minua rupesi epäilyttämään, että mitä tästä mahtaakaan tulla ja olenko edes ihan järkevä, kun haluan kivuta torniin. Tuumiessani näin, saavuimme kuitenkin pian 2. tasanteelle, jossa olo oli sen laajuuden ja reunoilla olevien turvaverkkojen ansiosta ihan turvallinen.
2. tasanteelta avautuivat upeat näkymät Pariisin ylle. Kaupunki näytti ulottuvan silmänkantamattomiin. Ihaillessamme näkymiä tasanteelta ja hieman sen yläpuolella olevalta toiselta näköalatasanteelta, aurinko laski ja tuli pimeää. Metropolin valot loistivat kauniisti jokapuolella. Yht’äkkiä huomasin valon välähdyksiä ja tuntui kuin kultaista valosadetta olisi ruvennut virtaamaan hiuksiini ja hartioilleni takaa ylhäältä päin. Käännyin katsomaan, mistä sädehdintä johtui, ja huomasin, että Eiffel-torni välkkyi valoissa. Se näytti aivan ihmeellisen upealta!
Laskeuduimme jonkin ajan päästä 1. tasanteelle, jossa olin huomannut kahvilan muovisessa kupoliteltassa. Istuimme siellä kaikessa rauhassa ja nautimme lasillisen juomia. Läpinäkyvän muovikupolin läpi näkyi valoissa hohtava Eiffel-torni. Tunnelma tuntui suorastaan maagiselta. Olin todella iloinen, että olin jaksanut jonottaa ja kiivetä portaat torniin. Tornissa Pariisin yllä juomien nauttiminen tuntui suorastaan satumaiselta kokemukselta.
Tiibetiläistä tunnelmaa La Chapellen aseman lähellä
Françoise oli suositellut meille vierailua siinä osassa Pariisia, jossa oli alue, jolla oli paljon tiibetiläisiä ja intialaisia ravintoloita ja liikkeitä. Se sijaitsi lähellä La Chapelle metroasemaa. Jostain syystä kuitenkin Google Maps ei suostunut näyttämään minulle reittiä kyseiselle asemalle, vaan läheiselle toiselle Stalingrad-nimiselle asemalle, jonne suuntasimme konsultoituani ensin Françoisea sijainnista. Hän neuvoi meitä vierailemaan Le Petit Tibet -ravintolassa ja Jardins d’Éole nimisessä puistossa. Ravintola oli sisustettu tiibetiläisellä tyylillä ja siellä kaikui musiikki, jossa laulaja toisteli mani-mantraa – buddhalaisen jumaluuden Avalokiteśvaran mantraa. Saatoimme tehdä tilauksemme tiibetiksi ja kyselimme myös alueesta ravintolassa. Söimme ravintolassa erinomaiset kasvismomokeitot. Hintataso oli noin puolet halvempaa kuin ravintoloissa, joissa olimme aiemmin matkallamme vierailleet. Kävimme myös ravintolan vieressä olevassa tiibetiläisessä kaupassa.
Sitten suuntasimme Jardins d’Éole puistoon. Puisto oli suuri suorakulmion muotoinen alue, jossa oli vihreä nurmikko ja leikkikenttä. Puitakin oli jonkin verran, mutta ne olivat paljaita lehdistä tähän aikaan vuodesta. Puistossa näkyi useita tiibetiläisten ryhmiä ja myös jonkinverran muualta päin maailmaa ilmeisesti tulleita ihmisiä. Osa tiibetiläisistä miehistä istui maassa ja pelasi noppaa. Puistossa käyskennellessämme yritimme kysellä siellä mahdollisesti tapahtuvasta tiibetiläisestä tanssista. Emme kuitenkaan saaneet mitään selkeää vastausta siihen, olisiko tänään tanssia vai ei. Sitten näimme muutamia nuoria naisia, joista yksi näytti kantavan tiibetiläiseltä luutulta vaikuttavaa instrumenttia selässään suojakotelossa. Ajattelimme, että hän varmaan säestäisi tanssia instrumentillaan. Paikalle kerääntyi enemmän tiibetiläisiä, mutta jossain vaiheessa luuttua kantanut nainen poistui paikalta. Silloin mekin päättelimme, että tanssia ei varmaankaan olisi juuri tänään ja päätimme lähteä kohti Centre Pompidouta, jotta ehtisimme vielä tutustua sen näyttelyihin. En tiedä tanssittiinko puistossa mahdollisesti lähtömme jälkeen. Oli kuitenkin kiinnostavaa nähdä niin paljon pääasiassa nuoria tiibetiläisiä kokoontumassa puistoon Pariisissa ja kuulla ympärillään pitkästä aikaa tiibetiläistä puheensorinaa.
Metrolla matkustusta ja kassin etsintää
Pariisissa kuljimme koko ajan junalla tai metrolla. Se oli tehokasta, koska metrolla tuntui pääsevän nopeasti joka puolelle, mutta ei aina aivan ongelmatonta. Välillä tarvittiin useita yrityksiä päästä metron porteista läpi ja kerran jopa lippuni jäi jumiin portin lippulaitteen sisään. Usein ei riittänyt, että pääsi yksistä metron porteista sisään vaan välillä kuten vaihtaessa junaa piti lippu kaivaa uudelleen esille ja joskus myös uloskäynnillä lippu piti syöttää lippulaitteeseen, jotta portit ulos avautuivat. Jotkut asemat, kuten Chatelet, olivat huomattavan suuria ja maan alla tuntui kulkevan laaja kulkureittien labyrintti. Tullessamme takaisin Eiffel-tornilta kävi niin, että kiirehdin junaan ja ovet sulkeutuivat takanani niin nopeasti, että Rikey ei ehtinyt mukaan. Ajelimme sitten kumpikin eri junissa seuraavalle asemalle ja jatkoimme sitten yhdessä matkaa sieltä.
Hermostuttavin Pariisissa sattunut juttu minulle kävi, kun unohdin kankaisen tyttäreltäni Leenalta lahjaksi saamani kassin erääseen kahvilaan lähellä Chateletin metroasemaa. Olimme pysähtyneet sinne juomaan teetä ennen Pompidou Centressä vierailua. Tajusin vasta tuon modernin taiteen keskuksen laukkujen tarkistuspisteellä, että minulla ei ollutkaan mukanani kukallista Vallilan “Omenapuu”-malliston olkakassiani. Ei auttanut muuta kuin palata takaisin kahvilaan. Paitsi, että lahjaksi saadulla kassilla oli tunnearvoa, oli sen sisällä myös muistiinpanolehtiöni ja kirjastosta lainaamani Pariisin opaskirja. Kahvilassa ollessani olin ajatellut, että kahvilan nimi oli varmaankin “Cafe Richard”, koska valkoisessa suuressa kupissa, josta siemailin teetäni, oli lukenut niin. Cafe Richardia ei kuitenkaan löytynyt Google Mapsistä tai kyselemällä.
Kiertelimme Chateletin ympärillä mutta kahvilaa ei vain löytynyt. Viimein kyselin Cafe Richardia eräästä toisesta kahvilasta. Siellä eräs herrasmies pyysi minua kuvailemaan paikkaa. Kun hän kuuli, että se oli Chateletin aseman uloskäynnin lähellä, hän kertoi, että uloskäyntejä oli ainakin 15. Kuvailin lisää kahvilaa, ja hän ehdotti paikkaa ihan kulman takana. Helpotus oli suuri, kun tuo kahvila todellakin vaikutti tutulta – tosin sillä erotuksella, että sen nimi ei ollut Cafe Richard vaan Le Sarah Bernhardt. Etsintä päättyi onnellisesti, kun sama tarjoilija, joka oli tarjoillut meille teetä, nouti kukallisen kassini tiskin takaa! Samalla hän ohjeisti minua pyytämään paikan käyntikorttia, kun vierailen jossain kahvilassa.
Centre Pompidoussa
Koska meiltä oli mennyt noin tunti kassin etsintään, meille jäi vain 3 tuntia aikaa vierailla Centre Pompidoussa. Tämä oli mielestäni liian vähän ja tutustuimme suureen osaan kokoelmista melko hätäisesti. Museopuolen lisäksi keskuksessa oli gallerioissa Alice Neelin näyttely “An Engaged Eye” ja Christian Marclayn näyttely. Hankin meille liput, jotka oikeuttivat tutustumiseen kaikkiin näyttelyihin ja kokoelmiin. Kävi kuitenkin niin, että minua kiinnosti eräs museopuolella esillä ollut jonkinlainen runoutta ja muita taidemuotoja yhdistävä teos, mutta pienessä tilassa, jonka ulkopuolella kerrottiin teoksesta, olikin kyltti, että teokseen tutustuminen olisi edellyttänyt ennakkovarausta. Pompidou Centressä olin erityisen iloinen siitä, että sain nähdä Henri Matissen, Marc Chagallin ja Pablo Picasson maalauksia. Museossa oli esillä myös joitain talomaisia teoksia mm. museoitu pieni kaupparakennus “Le magasin de Ben”, jonka tekijä oli Ben sekä lukittu koppi – Bernard Pagèsin teos nimeltä “L’Abri de jardin”, jota oli kuvattu eri maisemissa. Tuo lukittu koppi jäi mietityttämään minua. Sitä katsellessa ajattelin, että kun on täysin keskittynyt jokapäiväisten arkirutiinien hoitamiseen ja stressaa niistä, niin voisi ajatella, että silloin olotila voi muistuttaa itse lukitussa kopissa olemista vaikka ympärillä saattaa olla vaikka mitä ihania maisemia, kiinnostavia ihmisiä ja kokemisen arvoisia asioita.
Maanantaina palasimme iltapäivällä takaisin Suomeen. Pariisin jäi vielä vaikka kuinka paljon nähtävää ja koettavaa. Olin kuitenkin iloinen, että olin onnistunut tutustumaan edes jonkin verran Pariisiin konferenssiin osallistumisen lisäksi. Vuodenaika, joka oli sateinen, oli siinä mielessä hyvä, että luultavasti turisteja oli vähemmän. Centre Pompidouhun emme joutuneet jonottamaan ollenkaan vaikka meillä ei ollut ennakkolippuja.