Kuuluu jytän jumputusta. Ikkunasta näkyy parkkipaikasta ja koripallokentästä punakeltaisin varoitusnauhoin rajatulla kentällä voimistelijoita, jotka heiluttelevat käsiään ja askeltavat rytmin tahdissa. Varmaankin menossa jonkinlainen kesäjumppahetki. Olen taas Vantaalla Cowork-tilassa kirjoittamassa. Toivoin, että täällä olisi viileämpää kuin kotona, mutta yhteiskäytössä olevalla alueella on tukalan lämmintä. Helteellä ehkä viileydeltään sopivia paikkoja kirjoittaa ovat modernit ilmastoidut kirjastorakennukset. Kuitenkin, koska olen tullut tänne Cowork-tilaan, olen työskennellyt kohtalaisesti. Käytin tosin paljon aikaa yhteisessä keittiötilassa lukien siellä Hesaria, sekä päivän numeroa että sunnuntain lehteä.
Keväällä en ehtinyt päivittää tätä blogia. Oli niin paljon kirjoitettavaa ja luettavaa sekä kirjoittamisen että kirjallisuuden opintojen parissa. Talvella aloitin osittaisen opintovapaan aikuiskoulutustuen turvin. On ihanaa voida keskittyä opiskeluun, mutta olen myös joutunut ponnistelemaan, että saisin tarpeeksi opintoja tehtyä. Aikuiskoulutustuella opiskelu nimittäin edellyttää sitä, että suorittaa tietyn määrän opintopisteitä tukikuukausien aikana. Opiskelen tällä hetkellä Jyväskylän Avoimessa yliopistossa kirjoittamista ja kirjallisuutta. Maaliskuussa sain kirjoittamisen perusopinnot tehtyä ja aloitin juuri aineopinnot samassa aineessa. Kirjallisuudessa teen vielä perusopintoja.
Kirjallisuuden opiskelu on ollut siinä mielessä kiehtovaa, että olen tullut lukeneeksi useita minulle ennestään tuntemattomia teoksia. Erityisen mielenkiintoisena olen kokenut runouteen tutustumisen Kotimaisen kirjallisuuden historia -verkkokurssilla että etäluentokurssilla Kirjallisuuden analyysi. Ensin mainitulla kurssilla oli lopputehtävä, jonka puitteissa pääsin kirjoittamaan kotimaisen lyriikan historiasta, johon minun tietenkin täytyi ensin yrittää tutustua siinä määrin, että olisi mahdollista kirjoittaa siitä. Eräässä toisessa kurssin tehtävistä perehdyin Katri Valan runouteen ja luin suurella mielenkiinnolla hänen Kootut runonsa (Vala 1977). FM Anniina Merosen opettamalla kirjallisuusanalyysikurssilla tuli tehdä runoanalyysitehtävä, jossa tarkastelun kohteiksi oli valittavana kiinnostavaa suomalaista nykyrunoutta. Runoanalyysitehtävän tein eräästä runosta Satu Erran runokokoelmassa Hetkenä minä (Helsinki: Osuuskunta Poesia, 2021). Kokoelmassa oli erityisen mielenkiintoista se, mitä luonnehtisin häilyväksi puhujaksi. Erran runojen puhuja vaikuttaa tarkastelevan olemistaan välillä kokevan subjektin ja välillä muista näkökulmista (ks. Erra 2021, 13, 19, 26, 49). Lukiessani Erran kokoelmaa tajusin paremmin, mitä tarkoitetaan sillä, että runojen puhuja postmodernissa ja uudemmassa runoudessa ei välttämättä ole enää keskeislyyrinen puhuja vaan puhujapositiossa saattaa esiintyä jonkinlaista hajautumista (ks. Haapala & Seutu 2013, 236–240, 246–251).
Kirjoittamisen perusopintojeni viimeisenä kurssina oli runoilija AP Kivisen opettama Runous kurssi. Julkaisinkin jo edellisessä postauksessa yhden sen aikana kirjoittamani runon. Kurssilla oli tehtäviä, joiden aikana tuli kirjoittaa runoja erilaisten tehtävänantojen mukaan ja postata ne sitten muiden kurssilaisten nähtäviksi Moodle alueelle. Meidät jaettiin pienryhmiin ja kommentoimme toinen toistemme tekstejä. Tehtävänannoista erityisen kiinnostavina pidin soinnullisuuteen liittynyttä tehtävää ja myös luettelorunotehtävää. Ensin mainitun aikana kokeilin alkusointuisuutta, jota en muista aiemmin käyttäneeni tietoisesti. Luettelorunotehtävän aikana kirjoittamani runo taas johdatti ajatukseni aihepiiriin, josta aion kirjoittaa lisää aineopintojen Tekstikokonaisuus-kurssien aikana. Ne ovat nimeltään “Tekstikokonaisuus – Genreen harjaantuminen A ja B” ja niitä koordinoi FT Nora Ekström. Aloitin niistä juuri ensimmäisen laatimalla suunnitelman runoteoksen kirjoittamisesta. Jätin sen muutamia päiviä sitten Moodleen tarkastettavaksi. Aion siis kesällä kirjoittaa runoja. Mietin, että se olisi tervetullutta vaihtelua, koska viime vuoden aikana olen tullut keskittyneeksi aika lailla proosan kirjoittamiseen.
Täällä blogissa olen välillä kertonut pienoisromaanikäsikirjoituksen etenemisestä. Sain siitä keväällä jonkinlaisen luonnosversion kirjoitettua. Se on vielä kahdella testilukijalla katsottavana ja odottelen kovin jännittyneenä, josko saisin siitä palautetta lähiaikoina. Sen jälkeen aion vielä käydä läpi koko käsikirjoituksen ja tuottaa samalla toivottavasti valmiimman ja luettavamman version pienoisromaanista.
Tässä vielä runo “Muusa”, jonka kirjoitin yllä mainitun runouskurssin Oodi-tehtävän aikana. Alkuperäisessä tekstissä on loppupuolella joitain asemointeja, joita en onnistunut saamaan näkymään nettisivulla. Se ei kuitenkaan haitanne sisällön ymmärrettävyyden kannalta.
Muusa
Olet herkkä ja karkea arjen piiloutunut taiteilija lämmin turvallinen torjuva kivi kaipuun ja särkyvän rotkonrinne
Tämä side ja jännite ei ole suhde ei ole mitään ja kuitenkin niin paljon
Virkkaan sanoja punon virkkeitä rihmastoiksi solmin merirosvosolmuiksi teen sananäyttelyn mainostan kirjainkoruja jaan tiedon Facebookissa lähetän kutsuja
sinulla on muuta olet toisaalla ylhäällä temppelissä aina on muuta tai et vastaa
Olet kaunis katsella kylmä kuin antiikin marmoripatsas
Et ymmärrä tarvetta keskustella toivetta tavata halua tulla kuulluksi
ajatukseni ei mustia vaan vaaleanpunaisia ei harmaita vaan vaaleansinisiä törmäävät kylmään rautaan
Vuosien jälkeen se iskee tajuntaani tajuan olemuksesi
olet itsepäinen muusa kaukainen välinpitämätön kuitenkin olet iloitsen että olet
(Runo kirjoitettu Kannelmäessä 8.2.2024; blogikirjoitus kirjoitettu Myyrmäessä 5.6.2024; muokattu 17.6.2024)
Viitteet blogitekstissä mainittuihin teoksiin
Erra, Satu 2021. Hetkenä minä. Helsinki: Osuuskunta Poesia.
Haapala, Vesa & Katja Seutu 2013. Runon puhuja ja puhetilanne. Teoksessa Mäkikalli, Aino & Liisa Steinby (toim.), Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Tietolipas 238. Helsinki: SKS, 236–251.
Vala, Katri 1977. Kootut runot. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Olen äskettäin aloittanut hieman erityyppisen kirjoittamisen perusopintojen kurssin kuin aiemmat kurssit, joille olen osallistunut. Kyseessä on kurssi “Kirjoittaja lukijana ja tutkijana”. Kurssin pääasiallinen suoritusmuoto on verkkotentti. Suoritusmuotona verkossa tenttiminen on uutta minulle ja saa nähdä, miten tulen onnistumaan siinä. Verkkotentin aikana saa pitää lukumateriaaleja ulottuvillaan ja katsella niitä, mutta aika on rajattu neljään tuntiin kirjoittaa vastaukset kysymyksiin. Pelkään hieman sitä, mikäli verkkoyhteys yht’äkkiä hyytyisi ja vastausten lähettäminen ei onnistuisikaan. Tenttimistilaisuuksia on kuitenkin enemmän kuin yksi kevään mittaan.
Moodlessa kurssin opiskelijoita kannustettiin muodostamaan lukupiirejä. Meillä on tarkoitus olla lukupiiri Oodin kahvilassa, joka kokoontuu kolme kertaa tammikuussa. Suurinta osaa siihen osallistuvista kirjoittajista en ole koskaan tavannut, joten tulee olemaan jännittävää nähdä, keitä ilmaantuu paikalle. Lukupiirissä keskustelemme kurssin lukumateriaaleista, mutta voimme tehdä valintoja, kuinka monia niistä käsitellään kussakin tapaamisessa.
Ensimmäisellä kokoontumiskerralla on tarkoitus keskustella Antti Röngän ja Petri Tammisen teoksesta Silloin tällöin onnellinen (Helsinki: Gummerus, 2020) ja mahdollisesti muutamasta muusta artikkelista. Kirja sisältää kahden kirjailijan, jotka ovat isä ja poika, kirjeenvaihtoa toisilleen. Kirjeet ovat ajanjaksolta, jolloin poika – Antti Rönkä – vielä kirjoitti ja viimeisteli esikoisromaaniaan siihen saakka kunnes teos nimeltä Jalat ilmassa vihdoin ilmestyi. On ihailtavaa, että teoksen Silloin tällöin onnellinen tekijät ovat olleet niin avoimia, että ovat pystyneet saattamaan julkisuuteen yksityistä kirjeenvaihtoaan. Nykyään viestittely ihmisten välillä käydään usein pikaviesteillä ja tällaisen kirjeenvaihtoa sisältävän teoksen lukeminen tuo myös mieleen ajatuksen, kuinka harvinaiseksi tällainen perinteinen kirjeitten kirjoittelu on nykyään käynytkään. Vaikka myös spostiviesteillä voi hyvin vaihtaa ajatuksia, saattaa käydä niin, että ne jäävät piiloon sähköisiin kansioihin bittiavaruuteen. Teoksessa Silloin tällöin onnellinen kirjeissä käyty keskustelu liittyy suurelta osin kirjoittamiseen ja on siten kiinnostavaa tästä aihepiiristä kiinnostuneille. Kirjoittajat pohtivat kirjoittamisen merkitystä itselleen ja se saa lukijan pohtimaan kysymystä myös omakohtaisesti. Kirjassa kirjoittaminen saa useitakin merkityksiä.
Erityisesti Antin kirjeitä lukiessa ainakin tälle lukijalle välittyi ajatus, että kirjoittamalla voi käsitellä vaikeita ja tuskaa aiheuttaneita asioita (Rönkä & Tamminen 2020: 24, 206). Olen itse huomannut saman aspektin luovassa kirjoittamisessa: mahdollisuuden käsitellä asioita, joille ei ehkä muutoin löytäisi ymmärtäväistä kuulijaa tai sitten sellaisia asioita, joita itsestä tuntuisi vaikealta käsitellä suorasanaisesti ja dokumentaarisella otteella. Asioita voi verhota piiloon fiktioon ja lukijan on todennäköisesti mahdotonta luotettavasti erottaa, mikä on oikeasti tapahtunutta ja mikä keksittyä.
Kirjoittamisen merkitys ei ole itselleni helppoa tai yksiselitteistä hahmottaa. Se on jotakin, mitä haluaa tehdä, mutta jota usein silti tuntuu vaikealta tehdä. Ajastan usein kirjoittamistani Pomodoro-tekniikalla, jotta saisin ainakin kirjoitetuksi edes muutaman 25 minuutin jakson. Tämä kertoo siitä, että usein joutuu tavallaan patistamaan itseään kirjoittamisen ääreen. Luova toiminta tuntuu tärkeältä ja siitä toivoo myös jonkinlaista tulosta eli valmiita pienempiä tai suurempia teoksia. Minulle kirjoittaminen on myös tapa tallentaa muistoja. Teen päiväkirjamerkintöjä, mutta en valitettavasti täsmällisesti vaan silloin tällöin. Nykyään minua harmittaa se, etten nuorempana tullut tehneeksi ja tallentaneeksi kunnollisia päiväkirjamerkintöjä Intiassa asuessani. Kirjoittamalla voi myös kommunikoida, mikä lienee yksi sen tärkeimpiä funktioita. Kirjoitamme kirjeitä ja viestejä ja kirjoittamalla jonkin kaunokirjallisen teoksen kuten runon kommunikoimme ja jaamme myös jotakin, vaikka emme välttämättä tiedäkään tuleeko teos saamaan lukijoita ja keitä he ovat.
Tänään on viimeinen päivä tätä vuotta ja toivon rauhaa maailmaan ja kaikille rakkaudellista vuotta 2024!
Kävimme kesäkuun lopulla päiväretkellä Porvoossa. Olen aiemmin joskus lapsena vieraillut siellä jonkin luokkaretken yhteydessä, enkä muista siitä paljoakaan. Matkasimme Porvooseen Kauppatorilta J. L. Runebergin mukaan nimetyllä aluksella. Laivamatka vie paljon enemmän aikaa kuin bussimatka ja on myös huomattavasti kalliimpi, mutta huomasin nauttivani sekä vanhan, mutta hyväkuntoisen aluksen tunnelmasta, että maisemista matkan varrella. Päivä oli kuuma, mutta merellä vallinnut kevyt tuulenvire vilvoitti matkantekoa. Vaikka olisi ollut mahdollista tehdä paluumatka myös laivalla, halusimme viettää hieman pidemmän aikaa Porvoossa ja palasimme vasta illalla bussilla Helsinkiin. Saimme näin enemmän aikaa tutustua Porvooseen, tosin huomasin, että Porvoossa sekä museot että kaupat ainakin kaupungin vanhalla puolella näyttivät menevän melko aikaisin kiinni. Meille tulikin kiire katsomaan J. L. Runebergin kotia sen jälkeen, kun olimme ensin pikaisesti nauttineet mainiota teetä ja kakkua Café Helmi nimisessä kahvilassa sen viihtyisällä sisäpihalla. Café Helmistä löytyi jopa kahta eri lajia vegaanista kakkua, joten oli mahdollista valita.
Alus m/s J. L. Runebergilla, 2023 (Kuva: RJV)
Ehdimme Runebergien kotiin noin tuntia ennen museon sulkemisaikaa. Upeat kasvit huoneissa kiinnittivät huomiotani. Museovierailijaa myös ohjattiin tarkastelemaan kasveja, sillä yhtenä vierailun aikana lainattavana museokierrosmateriaalina oli Jenny Kangasvuon kirjoittama Runebergien kodin kasveilla kuvitettu vihkonen Kasvimuotokuvia. Kävelin huoneissa, katselin kasveja ja luin niistä vihkosesta, josta vierailun päätteeksi hankin myös itselleni kappaleen museokaupasta. Osa kasveista on Fredrika Runebergin kasvien jälkeläisiä, joita on jatkettu pistokkaista, kun taas osa kasveista on saman lajisia, mitä Runebergeilla tiedetään olleen. Tuoksupelargonioita oli useita. Mahtavia peikonlehtiä olohuoneessa. Huomiotani kiinnitti lasivitriinissä olevat Runebergin ruotsiksi kirjoittamat “Maamme”-laulun sanat (“Vårt Land”) nuotteineen, joiden kuvauslappu kertoi olevan “Runebergin omalla sävelellä”. Luin juuri Panu Rajalan kirjasta Kansallisrunoilija J. L. Runebergin elämä (2020: 264), että myöhemmin runoa sävellettiin uudelleen, kunnes se esitettiin 1848 Fredrik Paciuksen säveltämänä Kumtähden kentällä lähellä Kumpulaa. En ole edes aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että “Maamme”-laulun sanat juontavat ruosinkielisestä alkutekstistä.
Runebergien kotimuseon talo ja puutarha, 2023 (Kuva: RJV)
Runebergien kotimuseon edustalla on kaunis puutarha. Kiertelin siellä jonkin aikaa, mutta koska sulkemisaika oli lähellä, aikaa ei jäänyt jäädä tunnelmoimaan puutarhaan tai istuskelemaan ja kirjoittelemaan sinne. Nykyisinkin mittapuin puutarha on upea ja siellä vallitsee todellinen lajien runsaus. Kotimuseon kaupassa myytiin tuoksupelargonian ja rahapuun pistokkaita, jotka juontavat juurensa Fredrika Runebergin kasvattamiin ja vaalimiin kasveihin. Tunsin itseni todella liikuttuneeksi, kun saatoin hankkia pistokkaan kummastakin kasvista kotiimme. Toivon vaan, että onnistuisin hoitamaan niitä niin hyvin, että ne viihtyisivät meillä. Vierailun aikana minua rupesi kiinnostamaan, mitä Fredrika Runeberg on kirjoittanut. Lainasin kirjastosta hänen kirjoittamansa teoksen Piirroksia ja unelmia (Porvoo: WSOY, 1982), jonka on suomentanut Tyyni Tuulio. Olen nyt lukenut osan siitä. Monet kertomuksista kertovat naisista maissa ja kulttuureissa, jotka ovat kaukana Suomesta. Lukiessani olen ihmetellen ihastellut, miten Fredrika Runeberg pystyikään 1800-luvun Porvoossa kirjoittamaan niin toisenlaisiin ympäristöihin sijoittuvia kertomuksia. Ihastusta ovat myös herättäneet hänen tarinansa erilaisista kasveista kuten “Köynnöskasvi” ja “Oleanteri”. Kaupunginkirjaston sähköisestä luettelosta löytyy useita Fredrika Runebergin teoksia ja aikomukseni on yrittää tutustua niihin vähitellen. Tutustuin kotimuseovierailun jälkeen myös kiehtovaan teokseen, joka kertoo Fredrika Runebergista ja hänen elämästään, nimittäin kirjaston lastenosastolta löytyneeseen Leena Virtasen ja Sanna Pellicionin kauniisti kuvitettuun kirjaan Fredrika!: Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha. Sen sivuilta ilmenee, että Fredrika oli innostunut kirjoittamisesta jo hyvin nuorena ja oli kirjoittanut näytelmänkin, joka tuhoutui tulipalossa Turussa, jossa hänen perheensä koti silloin sijaitsi (Virtanen & Pellicioni 2021: 2–5).
Pelargonia ja tuoksupelargonia Runebergien kotimuseossa, 2023 (Kuva: RJV)
Viime viikkoina olen testaillut erilaisia kirjoituspaikkoja. Nykyään Varaamo nimisestä palvelusta voi varata työ- ja kokoustiloja kirjastoista Helsingissä. Innostuin kokeilemaan tilojen varaamista kirjoittamista varten sen jälkeen, kun olin tutustunut tilojen varaamiseen Oodista pienen kirjoittajaporukkamme tapaamisia varten. Olen käynyt kirjoittamassa viime aikoina pienissä kirjastojen työtiloissa, joita on sallittu varata myös vain yhden henkilön käyttöön. Myös lähikirjastossamme on kaksikin pientä työtilaa, joiden ovet saa kiinni niin, että ympäristö on rauhallinen. Olen nyt viikottain käynyt kirjoittamassa siellä ottaen mukaan oman läppärini. Olen huomannut, että se, että olen varannut jonkun tilan käyttööni samalla tarkoittaa sitä, että olen varannut kalenteristani aikaa omalle kirjoittamiselleni. Kokeilin viime viikolla Oodissa kirjoittamista pienessä työtilassa, jonka voi varata kokonaan omaan käyttöönsä enintään kolmeksi tunniksi kerrallaan. Tila tuntui levottomammalta kuin lähikirjastomme tila, koska huomioni kiinnittyi koko ajan lasin läpi liukuportaisiin ja niillä ylös ja alaspäin kulkeviin ihmisiin. Kirjoitusaikani loppupuolella jostain viereisestä tilasta rupesi myös kuulumaan puhetta jollain kielellä, jota en tunnistanut. Tila ei siten tuntunut niin rauhalliselta kuin olin toivonut. Sitä ei myöskään saanut lukkoon, joten jos joutuu poistumaan lyhyeksikin aikaa tilasta varauksen aikana, on hyvä ottaa arvokkaat esineet kuten läppäri mukaansa ja jättää vaikka villatakki tuolin nojalle merkiksi varauksesta. Vaikka en onnistunut keskittymään kovinkaan hyvin tällä kertaa, sain kuitenkin mielestäni työskennellyksi sen verran hyvin, että varasin samantapaisen työtilan myös viikon päähän uudelleen. On kerrassaan mainiota, että kuka vain voi Oodista varata tiloja käyttöönsä joko suuremmille ryhmille tai yksinäiseen työskentelyyn. Jos on vaikeaa löytää aikaa kirjoittamiseen arkielämässään, on ilmiselvästi toimiva idea varata käyttöönsä tila kirjoittamista varten joksikin tietyksi ajankohdaksi. Kirjastojen työtilojen lisäksi kävin tutustumassa erääseen Vantaalla sijaitsevaan Coworking-tilaan. Tutustuminen oli niin myönteinen kokemus, että hankin 12 kerran käyttöoikeuden kyseiseen yhteistyöskentelytilaan ja aion järjestää itselleni viikottain aikaa kokonaisen päivän kirjoittamiseen siellä. Koti on tietenkin ihan kelpo paikka kirjoittaa, mutta nyt tuntuu, että paikkojen vaihtelu ja siihen liittyvä kirjoittamisaikojen suunnittelu on auttanut minua varmistamaan sen, että työskentelen kirjoittamisen parissa ainakin tietyn vähimmäismäärän jonain päivänä tai viikkona.
Lähdeviitteet
Kangasvuo, Jenny. Kasvimuotokuvia. (Osa Suomen taiteilijakotimuseoiden verkoston Aikamatkoja-hanketta 2021–2023). Porvoo.
Rajala, Panu 2020. Kansallisrunoilija J. L. Runebergin elämä. Helsinki: Minerva Kustannus Oy.
Runeberg, Fredrika 1982. Piirroksia ja unelmia. Suomentanut Tyyni Tuulio. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Virtanen, Leena & Sanna Pellicioni 2021. Fredrika!: Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha. Helsinki: Kustannusosakeyhtyö Teos.
Saavuimme eilen takaisin lumiseen Suomeen. Kontrasti Pariisin kevyeen tihkusateeseen ja huomattavasti lämpimämpään säähän on suuri. Matkamme Pariisiin oli hieman alle viikon mittainen. Olin saanut kutsun ranskalaisen yliopiston Inalcon tiibetin kielen ja kirjallisuuden professorilta Françoise Robinilta osallistua konferenssiin, jonka aihe liittyi tiibetiläisiin naiskirjailijoihin ja heidän kirjoituksiinsa. Sen otsikkona oli: “Charting the Uncharted World of Tibetan Women Writers Today. An Ongoing Conversation”. Osallistujina oli sekä tutkijoita että muutamia kirjailijoita tai runoilijoita.
Koska lentomme oli saapunut Pariisiin jo aamulla, meillä oli aikaa tutkia kaupunkia ennen konferenssin alkua. Menimme metrolla Chateletin asemalle ja kävelimme sieltä Seine-joessa oleville saarille. Kävimme katsomassa Notre Damea, jota kunnostettiin. Rakennukseen ei päässyt sisään, mutta yhdeltä vähemmän tulipalossa vaurioituneelta sivustalta kirkko näytti hienolta. Kiersimme sen toiselle puolelle ja matkalla oli kylttejä, jossa kerrottiin tulipalosta ja siitä, miten rakennusta restauroitiin. Tuli oli tuhonnut sen korkean tornin. Toiselta puolelta saattoi nähdä paremmin tuhon jäljet ja palossa mustuneet seinät.
Ensimmäisenä iltanamme Pariisissa oli Ranskan Tiibetin tutkimuksen yhdistyksen (SFEMT, Société Française d’Etudes du Monde Tibétain) tervetuliaistilaisuus Dupont Cafessa lähellä hotelliamme ja sen jälkeen lauantaikeskipäivään saakka oli konferenssin ohjelmaa. Suurin osa ohjelmasta oli osallistujien esitelmiä Inalcon auditoriossa. Erityisen vaikuttunut olin japanilaisen tutkijan Shiho Ebiharan esityksestä, jossa hän käsitteli japaniksi käännettyä tiibetiläistä kirjallisuutta. Käännösten määrä vaikutti sangen suurelta, ja Shiho itse oli kääntänyt tai ollut mukana kääntämässä useita teoksista. Minäkin pidin esityksen tiibetiläisen kirjailijan Kelsang Lhamon runoudesta yhdessä Kelsang Lhamon kanssa, joka osallistui Zoomin kautta Bodhgayasta käsin. Esityksen aikana Kelsang Lhamo luki kaksi runoaan tiibetiksi. Esitelmän pitäminen tuntui tavallista jännittävämmältä juuri sen takia, että se näytettiin Zoomin kautta niin, että sitä saattoi seurata, vaikka ei ollut fyysisesti paikalla Inalcossa.
Konferenssin ohjelmassa oli myös perinteisempien esitelmien lisäksi tiibetiläisen runoilijan Karma Tshon runoesitys. Matkasimme metrolla tiibetiläiseen ravintolaan nimeltä Pays des Neiges. Siellä saimme nähdä hänen juuri ilmestyneen runokokoelmansa A ma’i spyan (“Äidin silmät”). Meille jaettiin monisteena kolme runoa kokoelmasta, jotka Françoisen kollega Prof. Camille Simon ja opiskelija Coralie Dordone olivat kääntäneet englanniksi. Karma Tsho kertoi elämästään ja runoistaan ja luki ääneen nuo kolme runoa tiibetiksi. Oli myös mukavaa vierailla tuossa tiibetiläisessä ravintolassa, jossa oli tarjolla erinomaista kasvisruokaa ja maukkaita ilmeisesti pinaattia sisältäviä kasvismomoja. Illallisen jälkeen saimme nauttia hienosta musiikkiesityksestä: ravintolan kokki Pema Tashi lauloi meille tiibetiläisiä lauluja. Konferenssien aikana myös tällaiset epämuodollisemmat tilaisuudet vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia eri puolilta maailmaa olevien kollegojen ja ystävien kanssa ovat tärkeitä. Eräs syistä, miksi joskus matkustan konferensseihin on se, että tapaan siellä ystäviä, joita en muuten varmaankaan näkisi.
Konferenssipaikka Inalco (Kuva: RJV)
Eiffel-tornin portaikosta ja valoista
Konferenssin päättymisen jälkeen jäimme vielä kahdeksi päiväksi Pariisiin. Lauantai iltapäivänä vierailimme Eiffel-tornissa. Pont de l’Alma nimiseltä juna-asemalta oli lyhyt kävelymatka Eiffel-tornille. Saavuimme sinne valoisan aikaan. Ulkona ennen portteja oli jonoa, mutta pääsimme ilman etukäteen ostettuja lippuja kuitenkin melko nopeasti portista sisään Eiffel-tornin ympärillä ja alapuolella olevalle alueelle. Kiiruhdimme siellä toiseen jonoon, joka vaikutti lipunmyyntipisteeltä. Se tosiaan olikin sellainen, mutta vähitellen minulle valkeni, että olimme jo tovin jonottaneet lippupisteeseen, jonka yläpuolella luki “Chairs”. Lippupiste, jossa myytiin hissilippuja, oli toisella puolella. Koska olimme jo jonottaneet aika lailla, ajattelimme, että yritämme sitten kavuta torniin portaikkoa pitkin. Tämä hieman hermostutti minua odotellessamme, koska en aina ole tuntenut oloani hyväksi korkeissa paikoissa ja erityisesti laskeutuminen on joskus osoittautunut haastavaksi. Ennen tornin portaikkoon pääsyä laukkumme taas tarkastettiin. Koska ulkona satoi, odotin kuitenkin, että pääsisin sateelta suojaan portaikkoon. Paljastui kuitenkin, että tornin rakenteet ovat sellaisia, että portaikko ei suuremmilta osin ole sateelta suojassa. Sen ympärillä oli kuitenkin turvaverkot, joten kipuaminen ei tuntunutkaan kovin vaaralliselta.
Pääsimme Eiffel-tornin 1. tasanteelle ongelmitta. Kävin siellä tornin virallisessa matkamuistomyymälässä hankkimassa tuliaisiksi Eiffel-torni avainrenkaita. Sitten jatkoimme kipuamista 2. tasanteelle. Jossain vaiheessa, kun sateen lisäksi alkoi tuulla melkoisesti, minua rupesi epäilyttämään, että mitä tästä mahtaakaan tulla ja olenko edes ihan järkevä, kun haluan kivuta torniin. Tuumiessani näin, saavuimme kuitenkin pian 2. tasanteelle, jossa olo oli sen laajuuden ja reunoilla olevien turvaverkkojen ansiosta ihan turvallinen.
2. tasanteelta avautuivat upeat näkymät Pariisin ylle. Kaupunki näytti ulottuvan silmänkantamattomiin. Ihaillessamme näkymiä tasanteelta ja hieman sen yläpuolella olevalta toiselta näköalatasanteelta, aurinko laski ja tuli pimeää. Metropolin valot loistivat kauniisti jokapuolella. Yht’äkkiä huomasin valon välähdyksiä ja tuntui kuin kultaista valosadetta olisi ruvennut virtaamaan hiuksiini ja hartioilleni takaa ylhäältä päin. Käännyin katsomaan, mistä sädehdintä johtui, ja huomasin, että Eiffel-torni välkkyi valoissa. Se näytti aivan ihmeellisen upealta!
Eiffel-torni välkkyy iltavaloissa (Kuva: RJV)
Laskeuduimme jonkin ajan päästä 1. tasanteelle, jossa olin huomannut kahvilan muovisessa kupoliteltassa. Istuimme siellä kaikessa rauhassa ja nautimme lasillisen juomia. Läpinäkyvän muovikupolin läpi näkyi valoissa hohtava Eiffel-torni. Tunnelma tuntui suorastaan maagiselta. Olin todella iloinen, että olin jaksanut jonottaa ja kiivetä portaat torniin. Tornissa Pariisin yllä juomien nauttiminen tuntui suorastaan satumaiselta kokemukselta.
Tiibetiläistä tunnelmaa La Chapellen aseman lähellä
Françoise oli suositellut meille vierailua siinä osassa Pariisia, jossa oli alue, jolla oli paljon tiibetiläisiä ja intialaisia ravintoloita ja liikkeitä. Se sijaitsi lähellä La Chapelle metroasemaa. Jostain syystä kuitenkin Google Maps ei suostunut näyttämään minulle reittiä kyseiselle asemalle, vaan läheiselle toiselle Stalingrad-nimiselle asemalle, jonne suuntasimme konsultoituani ensin Françoisea sijainnista. Hän neuvoi meitä vierailemaan Le Petit Tibet -ravintolassa ja Jardins d’Éole nimisessä puistossa. Ravintola oli sisustettu tiibetiläisellä tyylillä ja siellä kaikui musiikki, jossa laulaja toisteli mani-mantraa – buddhalaisen jumaluuden Avalokiteśvaran mantraa. Saatoimme tehdä tilauksemme tiibetiksi ja kyselimme myös alueesta ravintolassa. Söimme ravintolassa erinomaiset kasvismomokeitot. Hintataso oli noin puolet halvempaa kuin ravintoloissa, joissa olimme aiemmin matkallamme vierailleet. Kävimme myös ravintolan vieressä olevassa tiibetiläisessä kaupassa.
Sitten suuntasimme Jardins d’Éole puistoon. Puisto oli suuri suorakulmion muotoinen alue, jossa oli vihreä nurmikko ja leikkikenttä. Puitakin oli jonkin verran, mutta ne olivat paljaita lehdistä tähän aikaan vuodesta. Puistossa näkyi useita tiibetiläisten ryhmiä ja myös jonkinverran muualta päin maailmaa ilmeisesti tulleita ihmisiä. Osa tiibetiläisistä miehistä istui maassa ja pelasi noppaa. Puistossa käyskennellessämme yritimme kysellä siellä mahdollisesti tapahtuvasta tiibetiläisestä tanssista. Emme kuitenkaan saaneet mitään selkeää vastausta siihen, olisiko tänään tanssia vai ei. Sitten näimme muutamia nuoria naisia, joista yksi näytti kantavan tiibetiläiseltä luutulta vaikuttavaa instrumenttia selässään suojakotelossa. Ajattelimme, että hän varmaan säestäisi tanssia instrumentillaan. Paikalle kerääntyi enemmän tiibetiläisiä, mutta jossain vaiheessa luuttua kantanut nainen poistui paikalta. Silloin mekin päättelimme, että tanssia ei varmaankaan olisi juuri tänään ja päätimme lähteä kohti Centre Pompidouta, jotta ehtisimme vielä tutustua sen näyttelyihin. En tiedä tanssittiinko puistossa mahdollisesti lähtömme jälkeen. Oli kuitenkin kiinnostavaa nähdä niin paljon pääasiassa nuoria tiibetiläisiä kokoontumassa puistoon Pariisissa ja kuulla ympärillään pitkästä aikaa tiibetiläistä puheensorinaa.
Metrolla matkustusta ja kassin etsintää
Pariisissa kuljimme koko ajan junalla tai metrolla. Se oli tehokasta, koska metrolla tuntui pääsevän nopeasti joka puolelle, mutta ei aina aivan ongelmatonta. Välillä tarvittiin useita yrityksiä päästä metron porteista läpi ja kerran jopa lippuni jäi jumiin portin lippulaitteen sisään. Usein ei riittänyt, että pääsi yksistä metron porteista sisään vaan välillä kuten vaihtaessa junaa piti lippu kaivaa uudelleen esille ja joskus myös uloskäynnillä lippu piti syöttää lippulaitteeseen, jotta portit ulos avautuivat. Jotkut asemat, kuten Chatelet, olivat huomattavan suuria ja maan alla tuntui kulkevan laaja kulkureittien labyrintti. Tullessamme takaisin Eiffel-tornilta kävi niin, että kiirehdin junaan ja ovet sulkeutuivat takanani niin nopeasti, että Rikey ei ehtinyt mukaan. Ajelimme sitten kumpikin eri junissa seuraavalle asemalle ja jatkoimme sitten yhdessä matkaa sieltä.
Hermostuttavin Pariisissa sattunut juttu minulle kävi, kun unohdin kankaisen tyttäreltäni Leenalta lahjaksi saamani kassin erääseen kahvilaan lähellä Chateletin metroasemaa. Olimme pysähtyneet sinne juomaan teetä ennen Pompidou Centressä vierailua. Tajusin vasta tuon modernin taiteen keskuksen laukkujen tarkistuspisteellä, että minulla ei ollutkaan mukanani kukallista Vallilan “Omenapuu”-malliston olkakassiani. Ei auttanut muuta kuin palata takaisin kahvilaan. Paitsi, että lahjaksi saadulla kassilla oli tunnearvoa, oli sen sisällä myös muistiinpanolehtiöni ja kirjastosta lainaamani Pariisin opaskirja. Kahvilassa ollessani olin ajatellut, että kahvilan nimi oli varmaankin “Cafe Richard”, koska valkoisessa suuressa kupissa, josta siemailin teetäni, oli lukenut niin. Cafe Richardia ei kuitenkaan löytynyt Google Mapsistä tai kyselemällä.
Kiertelimme Chateletin ympärillä mutta kahvilaa ei vain löytynyt. Viimein kyselin Cafe Richardia eräästä toisesta kahvilasta. Siellä eräs herrasmies pyysi minua kuvailemaan paikkaa. Kun hän kuuli, että se oli Chateletin aseman uloskäynnin lähellä, hän kertoi, että uloskäyntejä oli ainakin 15. Kuvailin lisää kahvilaa, ja hän ehdotti paikkaa ihan kulman takana. Helpotus oli suuri, kun tuo kahvila todellakin vaikutti tutulta – tosin sillä erotuksella, että sen nimi ei ollut Cafe Richard vaan Le Sarah Bernhardt. Etsintä päättyi onnellisesti, kun sama tarjoilija, joka oli tarjoillut meille teetä, nouti kukallisen kassini tiskin takaa! Samalla hän ohjeisti minua pyytämään paikan käyntikorttia, kun vierailen jossain kahvilassa.
Centre Pompidoussa
Koska meiltä oli mennyt noin tunti kassin etsintään, meille jäi vain 3 tuntia aikaa vierailla Centre Pompidoussa. Tämä oli mielestäni liian vähän ja tutustuimme suureen osaan kokoelmista melko hätäisesti. Museopuolen lisäksi keskuksessa oli gallerioissa Alice Neelin näyttely “An Engaged Eye” ja Christian Marclayn näyttely. Hankin meille liput, jotka oikeuttivat tutustumiseen kaikkiin näyttelyihin ja kokoelmiin. Kävi kuitenkin niin, että minua kiinnosti eräs museopuolella esillä ollut jonkinlainen runoutta ja muita taidemuotoja yhdistävä teos, mutta pienessä tilassa, jonka ulkopuolella kerrottiin teoksesta, olikin kyltti, että teokseen tutustuminen olisi edellyttänyt ennakkovarausta. Pompidou Centressä olin erityisen iloinen siitä, että sain nähdä Henri Matissen, Marc Chagallin ja Pablo Picasson maalauksia. Museossa oli esillä myös joitain talomaisia teoksia mm. museoitu pieni kaupparakennus “Le magasin de Ben”, jonka tekijä oli Ben sekä lukittu koppi – Bernard Pagèsin teos nimeltä “L’Abri de jardin”, jota oli kuvattu eri maisemissa. Tuo lukittu koppi jäi mietityttämään minua. Sitä katsellessa ajattelin, että kun on täysin keskittynyt jokapäiväisten arkirutiinien hoitamiseen ja stressaa niistä, niin voisi ajatella, että silloin olotila voi muistuttaa itse lukitussa kopissa olemista vaikka ympärillä saattaa olla vaikka mitä ihania maisemia, kiinnostavia ihmisiä ja kokemisen arvoisia asioita.
Maanantaina palasimme iltapäivällä takaisin Suomeen. Pariisin jäi vielä vaikka kuinka paljon nähtävää ja koettavaa. Olin kuitenkin iloinen, että olin onnistunut tutustumaan edes jonkin verran Pariisiin konferenssiin osallistumisen lisäksi. Vuodenaika, joka oli sateinen, oli siinä mielessä hyvä, että luultavasti turisteja oli vähemmän. Centre Pompidouhun emme joutuneet jonottamaan ollenkaan vaikka meillä ei ollut ennakkolippuja.
