Kategoria: Yleinen

Kesä on kulunut kirjoitellessa ja myös kotimaassa matkatessa. Minulla oli suunnitelmana saada pienoisromaanikäsikirjoituksen ensimmäinen luonnosversio valmiiksi 31.8.2023 mennessä. Yritin elokuun puoliväliin saakka pysyä tässä itse asettamassani aikataulussa, mutta nyt päätin antaa itselleni hieman enemmän aikaa luonnosversion kirjoittamiseen, joten siirsin aikarajaa Syyspäivän tasaukseen saakka. Syynä tähän ei ole laiskuus kirjoittamisessa, vaan minulle tuli kiire kirjoittaa uusia runoja ensi lauantaina olevaa tapahtumaa varten. Palasin joitakin päiviä sitten maaseudulta, jossa vietin viikon metsän keskellä. Poimin paljon mustikoita ja samoilin lähimetsässä. Kuljetin lehtiötä mukanani, mutta enemmän kyllä kirjoittelin mökin ja saunan terasseilla ja laiturin portailla kuin metsämättäillä. Sain maalla aikaan runoja, jotka olen printannut. Seuraavaksi aion harjoitella niiden lukemista ääneen ja samalla tehdä korjauksia niihin, jos olisi tarvetta. Tunnen itseni hieman jännittyneeksi siitä, tuntuvatko runot muutamia päiviä kirjoittamisen jälkeen ihan yhtä toimivilta kuin kirjoittaessani niitä? Olen huomannut, että aina ei kirjoittaessaan välttämättä tunnista sitä, mitkä runot tulevat tuntumaan kelvollisilta myös jonkin ajan kuluttua, ja mitkä taas eivät. Tilaisuus, jossa aion lukea nämä uudet runot, on nimeltään “Kellarista aurinkoon? – Tekstit ja underground” ja se järjestetään Töölön kirjastossa Alakulttuuripäivänä 2.9.2023. Voit lukea lisää tilaisuudesta tästä linkistä. Olette tietenkin kaikki blogini lukijat lämpimästi tervetulleita tilaisuuteen!

Muutama päivä sitten (25.8.2023) vierailin Loimaalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Syynä tuohon reissuun oli Suomen Himalajan-tutkimuksen seuran ryhmän vierailu Tiibetin taiteen keskukseen Alastarossa, joka sijaitsee Loimaan alueella. Osallistujat saapuivat omatoimisesti paikalle. Minä ja Rikey matkasimme Helsingistä junalla Loimaalle. Junaa piti menomatkalla vaihtaa Toijalassa ja paluumatkalla Tampereella. Toijalassa vaihtoaika vaikutti ensin hermostuttavan lyhyeltä, mutta juna, johon vaihdoimme, tuli vastapäiselle raiteelle samalle laituriseisakkeelle. Siten ehdimme hyvin Turun junaan, josta jäimme pois Loimaan rautatieasemalla. Alastaroon piti matkaa jatkaa vielä taksilla, mutta koska seuran ryhmän vierailun oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, meillä oli muutamia tunteja aikaa tutustua Loimaaseen.

Tapasimme Loimaalla erään toisen seuran jäsenen ja hänen ystävänsä, jolla oli auto käytössään. Olin edellisenä iltana ennen reissua googlaamalla saanut selville, että Loimaalla on museo nimeltä Loimaan Taidetalo. Sinne pääsi sisään Museokortilla. Saimme kuulla, että pääsylippu Taidetaloon oikeutti myös vierailuun Alpo Jaakolan Patsaspuistossa. Päätimme katsastaa molemmat paikat. Taidetalon yläkerrassa oli esillä kaksi näyttelyä: vakituisesta kokoelmasta koottu “Pihapiirissä” ja Pirkko Siivonen-Takun näyttely “Matkan varrella”. “Pihapiirissä” näyttelyssä oli esillä maalauksia, joissa useissa näkyi jonkinlainen talo. Kokoelmanäyttelyn infolappu sisälsi tiedon, että teosvalinnat oli tehnyt museossa TET-harjoittelussa ollut nuori nimeltä Katariina Mäkinen. Erilaisia toteutuksia asuinrakennuksista ja niiden ympäristöistä oli mielenkiintoista tarkastella. Aika tosin jäi lyhyeksi, koska halusimme ehtiä vielä Alpo Jaakolan Patsaspuistoon ennen taksimatkaa Alastaroon.

Patsaspuisto on auki vain kesällä ja sulkeutuu talven ajaksi. Oli mahtavaa päästä näkemään tällainen täynnä taidetta oleva alue metsän keskellä. Ajomatka sinne kesti ehkä noin kymmenisen minuuttia Loimaan keskustasta. Joka puolella alueella oli jo edesmenneen taiteilija Alpo Jaakolan tekemiä patsaita eri materiaaleista: puusta, kivestä ja metallista ja vanhoista putkista ja hevosenkengistä. Rakennukset alueella olivat myös nähtävyys. Ovissa ja seinillä näkyi taiteilijan kädenjälki ja myös huonekaluissa. Paikka, jossa oli infopiste, kahvio ja lipunmyynti oli museo-oppaan mukaan aiemmin toiminut ruumishuoneena, mutta taiteilija oli hankkinut sen ja siirtänyt sen nykyiselle paikalleen. Samassa paikassa sijaitsi myös museokauppa, josta hankin Alpo Jaakolan sarjakuvateoksen Ruusuruoska (Helsinki: NTAMO, 2019), joka etusivuilla olevan tiedon mukaan on näköispainos alunperin 1967 ilmestyneestä teoksesta. Minulla on nyt pino luettavaa Loimaan reissulta. Loimaan Taidetalon museokaupassa oli myös mielenkiintoa herättävä kirjavalikoima, josta löytyi useita runokirjoja. Kaikkia en voinut ostaa, joten tulin hankkineeksi teokset Helin, K., Hyvönen, P., Kastio, A., Lukka, S., Pakkanen, V. ja Vihava K., Runotuulen mankeloimaa: Antologia Saviseudulta (2017) ja Heiduškan runoteoksen 150 sekuntia elämästäni (Joensuu, Lasermedia Oy, 2021).

Tiibetin taiteen keskukseen oli hieman yli parinkymmenen minuutin ajomatka taksilla Loimaan asemalta. Olin tilannut taksit sekä meno- että paluumatkaa varten Menevän sovelluksella. Molemmat taksit saapuivat tismalleen sovittuihin paikkoihin. Jännitin tätä erityisesti paluumatkan osalta, sillä olin ymmärtänyt, että alueella oli samaan aikaan käytössä useampikin postinumero sekä paikannimitykset Alastaro, Ylhäinen ja Loimaa. Tiibetin taiteen keskus sijaitsee vanhassa kansakoulussa. Siellä oli näytteillä sen jo edesmenneen perustajan Pekka Airaksisen, joka tunnettiin myös nimellä Maitreya, kokoama tiibetiläisen taiteen kokoelma, joka sisälsi sekä thangkoja, patsaita että muuta tiibetiläistä esineistöä. Keskuksen ideoinnissa mukana ollut Maarit Vainio toimii nykyään keskuksen johtajana. Käsitin, että suuri osa esineistöä olisi hankittu Nepalista, mutta mistä mikäkin teos oli alun perin tullut ja ketkä ne olivat maalanneet tai luoneet ei ollut selvillä. Tämä onkin tavallista tiibetiläisessä taiteessa, koska maalarit eivät perinteisesti signeeraa teoksiaan toisin kuin on tapana länsimaisessa taiteessa. Osa kokoelman patsaista oli valtavia ja tuntui erityiseltä, että näin suuret taide-esineet olivat matkanneet Aasiasta Alastaroon. Ilahduttavaa oli nähdä esillä myös Maitreyan omaa taidetta: suuria abstrakteilta vaikuttavia maalauksia. Keskuksen kaupassa oli myynnissä muiden esineiden ja korujen lisäksi kirjoja. Hankin sieltä Maitreyan muistelukirjan nimeltä Maitreya (Ylhäinen: Dharmakustannus. 2020). Siihen ovat kirjoittaneet monet Maitreyan ystävät ja oppilaat ja tätä värikästä monia valokuvia sisältävää kirjaa oli mukavaa selailla ja lueskella jo junassa paluumatkalla Loimaalta.

Vierailtuani sekä Alpo Jaakolan Patsaspuiston taloissa sekä Tiibetin taiteen keskuksessa, rupesin pohtimaan, kuinka tällaiset taiteilijoiden (sekä myös keräilijän) elinympäristöt kielivät heidän antautumisestaan taiteelle: taidetta oli kummassakin kohteessa joka puolella. Erityisesti Jaakolan Patsaspuiston rakennuksista sai vaikutelman, että taiteilija oli ruvennut tekemään taidettaan kuten maalaamaan seiniä, kirjoittamaan niille tai kaivertamaan rakennusten puuosia ihan missä vain oli sattunut oleilemaan alueellaan olevissa rakennuksissa tai sitten luonut patsaita luontoon rakennusten ulkopuolella.