Retki Porvooseen ja kirjoituspaikkojen testausta

Kävimme kesäkuun lopulla päiväretkellä Porvoossa. Olen aiemmin joskus lapsena vieraillut siellä jonkin luokkaretken yhteydessä, enkä muista siitä paljoakaan. Matkasimme Porvooseen Kauppatorilta J. L. Runebergin mukaan nimetyllä aluksella. Laivamatka vie paljon enemmän aikaa kuin bussimatka ja on myös huomattavasti kalliimpi, mutta huomasin nauttivani sekä vanhan, mutta hyväkuntoisen aluksen tunnelmasta, että maisemista matkan varrella. Päivä oli kuuma, mutta merellä vallinnut kevyt tuulenvire vilvoitti matkantekoa. Vaikka olisi ollut mahdollista tehdä paluumatka myös laivalla, halusimme viettää hieman pidemmän aikaa Porvoossa ja palasimme vasta illalla bussilla Helsinkiin. Saimme näin enemmän aikaa tutustua Porvooseen, tosin huomasin, että Porvoossa sekä museot että kaupat ainakin kaupungin vanhalla puolella näyttivät menevän melko aikaisin kiinni. Meille tulikin kiire katsomaan J. L. Runebergin kotia sen jälkeen, kun olimme ensin pikaisesti nauttineet mainiota teetä ja kakkua Café Helmi nimisessä kahvilassa sen viihtyisällä sisäpihalla. Café Helmistä löytyi jopa kahta eri lajia vegaanista kakkua, joten oli mahdollista valita.

Laiva ja kesäistä merimaisemaa. — Alus m/s J. L. Runebergilla, 2023 (Kuva: RJV)

Ehdimme Runebergien kotiin noin tuntia ennen museon sulkemisaikaa. Upeat kasvit huoneissa kiinnittivät huomiotani. Museovierailijaa myös ohjattiin tarkastelemaan kasveja, sillä yhtenä vierailun aikana lainattavana museokierrosmateriaalina oli Jenny Kangasvuon kirjoittama Runebergien kodin kasveilla kuvitettu vihkonen Kasvimuotokuvia. Kävelin huoneissa, katselin kasveja ja luin niistä vihkosesta, josta vierailun päätteeksi hankin myös itselleni kappaleen museokaupasta. Osa kasveista on Fredrika Runebergin kasvien jälkeläisiä, joita on jatkettu pistokkaista, kun taas osa kasveista on saman lajisia, mitä Runebergeilla tiedetään olleen. Tuoksupelargonioita oli useita. Mahtavia peikonlehtiä olohuoneessa. Huomiotani kiinnitti lasivitriinissä olevat Runebergin ruotsiksi kirjoittamat “Maamme”-laulun sanat (“Vårt Land”) nuotteineen, joiden kuvauslappu kertoi olevan “Runebergin omalla sävelellä”. Luin juuri Panu Rajalan kirjasta Kansallisrunoilija J. L. Runebergin elämä (2020: 264), että myöhemmin runoa sävellettiin uudelleen, kunnes se esitettiin 1848 Fredrik Paciuksen säveltämänä Kumtähden kentällä lähellä Kumpulaa. En ole edes aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että “Maamme”-laulun sanat juontavat ruosinkielisestä alkutekstistä.

Taaempana keltainen talo ja edustalla vaaleanpunaisia ruusuja. — Runebergien kotimuseon talo ja puutarha, 2023 (Kuva: RJV)

Runebergien kotimuseon edustalla on kaunis puutarha. Kiertelin siellä jonkin aikaa, mutta koska sulkemisaika oli lähellä, aikaa ei jäänyt jäädä tunnelmoimaan puutarhaan tai istuskelemaan ja kirjoittelemaan sinne. Nykyisinkin mittapuin puutarha on upea ja siellä vallitsee todellinen lajien runsaus. Kotimuseon kaupassa myytiin tuoksupelargonian ja rahapuun pistokkaita, jotka juontavat juurensa Fredrika Runebergin kasvattamiin ja vaalimiin kasveihin. Tunsin itseni todella liikuttuneeksi, kun saatoin hankkia pistokkaan kummastakin kasvista kotiimme. Toivon vaan, että onnistuisin hoitamaan niitä niin hyvin, että ne viihtyisivät meillä. Vierailun aikana minua rupesi kiinnostamaan, mitä Fredrika Runeberg on kirjoittanut. Lainasin kirjastosta hänen kirjoittamansa teoksen Piirroksia ja unelmia (Porvoo: WSOY, 1982), jonka on suomentanut Tyyni Tuulio. Olen nyt lukenut osan siitä. Monet kertomuksista kertovat naisista maissa ja kulttuureissa, jotka ovat kaukana Suomesta. Lukiessani olen ihmetellen ihastellut, miten Fredrika Runeberg pystyikään 1800-luvun Porvoossa kirjoittamaan niin toisenlaisiin ympäristöihin sijoittuvia kertomuksia. Ihastusta ovat myös herättäneet hänen tarinansa erilaisista kasveista kuten “Köynnöskasvi” ja “Oleanteri”. Kaupunginkirjaston sähköisestä luettelosta löytyy useita Fredrika Runebergin teoksia ja aikomukseni on yrittää tutustua niihin vähitellen. Tutustuin kotimuseovierailun jälkeen myös kiehtovaan teokseen, joka kertoo Fredrika Runebergista ja hänen elämästään, nimittäin kirjaston lastenosastolta löytyneeseen Leena Virtasen ja Sanna Pellicionin kauniisti kuvitettuun kirjaan Fredrika!: Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha. Sen sivuilta ilmenee, että Fredrika oli innostunut kirjoittamisesta jo hyvin nuorena ja oli kirjoittanut näytelmänkin, joka tuhoutui tulipalossa Turussa, jossa hänen perheensä koti silloin sijaitsi (Virtanen & Pellicioni 2021: 2–5).

Kaksi kukkaa ruukuissaan ikkunalla. — Pelargonia ja tuoksupelargonia Runebergien kotimuseossa, 2023 (Kuva: RJV)

Viime viikkoina olen testaillut erilaisia kirjoituspaikkoja. Nykyään Varaamo nimisestä palvelusta voi varata työ- ja kokoustiloja kirjastoista Helsingissä. Innostuin kokeilemaan tilojen varaamista kirjoittamista varten sen jälkeen, kun olin tutustunut tilojen varaamiseen Oodista pienen kirjoittajaporukkamme tapaamisia varten. Olen käynyt kirjoittamassa viime aikoina pienissä kirjastojen työtiloissa, joita on sallittu varata myös vain yhden henkilön käyttöön. Myös lähikirjastossamme on kaksikin pientä työtilaa, joiden ovet saa kiinni niin, että ympäristö on rauhallinen. Olen nyt viikottain käynyt kirjoittamassa siellä ottaen mukaan oman läppärini. Olen huomannut, että se, että olen varannut jonkun tilan käyttööni samalla tarkoittaa sitä, että olen varannut kalenteristani aikaa omalle kirjoittamiselleni. Kokeilin viime viikolla Oodissa kirjoittamista pienessä työtilassa, jonka voi varata kokonaan omaan käyttöönsä enintään kolmeksi tunniksi kerrallaan. Tila tuntui levottomammalta kuin lähikirjastomme tila, koska huomioni kiinnittyi koko ajan lasin läpi liukuportaisiin ja niillä ylös ja alaspäin kulkeviin ihmisiin. Kirjoitusaikani loppupuolella jostain viereisestä tilasta rupesi myös kuulumaan puhetta jollain kielellä, jota en tunnistanut. Tila ei siten tuntunut niin rauhalliselta kuin olin toivonut. Sitä ei myöskään saanut lukkoon, joten jos joutuu poistumaan lyhyeksikin aikaa tilasta varauksen aikana, on hyvä ottaa arvokkaat esineet kuten läppäri mukaansa ja jättää vaikka villatakki tuolin nojalle merkiksi varauksesta. Vaikka en onnistunut keskittymään kovinkaan hyvin tällä kertaa, sain kuitenkin mielestäni työskennellyksi sen verran hyvin, että varasin samantapaisen työtilan myös viikon päähän uudelleen. On kerrassaan mainiota, että kuka vain voi Oodista varata tiloja käyttöönsä joko suuremmille ryhmille tai yksinäiseen työskentelyyn. Jos on vaikeaa löytää aikaa kirjoittamiseen arkielämässään, on ilmiselvästi toimiva idea varata käyttöönsä tila kirjoittamista varten joksikin tietyksi ajankohdaksi. Kirjastojen työtilojen lisäksi kävin tutustumassa erääseen Vantaalla sijaitsevaan Coworking-tilaan. Tutustuminen oli niin myönteinen kokemus, että hankin 12 kerran käyttöoikeuden kyseiseen yhteistyöskentelytilaan ja aion järjestää itselleni viikottain aikaa kokonaisen päivän kirjoittamiseen siellä. Koti on tietenkin ihan kelpo paikka kirjoittaa, mutta nyt tuntuu, että paikkojen vaihtelu ja siihen liittyvä kirjoittamisaikojen suunnittelu on auttanut minua varmistamaan sen, että työskentelen kirjoittamisen parissa ainakin tietyn vähimmäismäärän jonain päivänä tai viikkona.

Lähdeviitteet

Kangasvuo, Jenny. Kasvimuotokuvia. (Osa Suomen taiteilijakotimuseoiden verkoston Aikamatkoja-hanketta 2021–2023). Porvoo.

Rajala, Panu 2020. Kansallisrunoilija J. L. Runebergin elämä. Helsinki: Minerva Kustannus Oy.

Runeberg, Fredrika 1982. Piirroksia ja unelmia. Suomentanut Tyyni Tuulio. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Virtanen, Leena & Sanna Pellicioni 2021. Fredrika!: Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha. Helsinki: Kustannusosakeyhtyö Teos.

Essee kirjoittajan blokeista

Johdannoksi

Minulla oli touko-kesäkuussa onni osallistua FT Emilia Karjulan opettamaan Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssiin Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Kurssin lopputehtävänä kirjoitimme luovuuselämäkerran. “Elämäkerta” kuulostaa laajalta, mutta kirjoitettavan tekstin suositeltu maksimipituus oli neljä sivua ja oli mahdollista keskittyä johonkin tiettyyn aspektiin luovuudesta elämässään. Koska opiskelemme kirjoittamista, niin meidän toivottiin keskittyvän erityisesti kirjoittamiseen luovuuselämäkerroissamme. Tehtävä ja näkökulman löytäminen ei ollut helppoa minulle. Meidän toivottiin omaelämäkerrallisten ainesten lisäksi myös hyödyntävän kurssikirjallisuutta teksteissämme. Lopulta päätin keskittyä erityisen ongelmallisiin kausiin kirjoittamiseni kannalta ja syntyi alla oleva essee kirjoittamisen blokeista.

Päätin julkaista esseeni myös täällä blogissa kahdestakin syystä. Äskettäin sain nimittäin toiveen eräältä ystävältäni siitä, että hän lukisi mieluusti enemmän kursseilla tehdyistä kirjoitusharjoituksista. Elämäkertatehtävä oli yksi tämän Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssin tehtävistä. Esseessäni olen maininnut myös erään kurssin viimeisen Helsingissä olleen lähitapaamisen aikana tehdyn harjoituksen. Meidän piti luoda jokin hahmo, jonka tapaamme tulevaisuudessa. Tämän hahmon tuli olla sellainen, että hän vaikuttaisi positiivisesti luovuuteemme. Meillä oli 10 minuuttia aikaa kirjoittaa. Syntyi kustannustoimittajan hahmo, joka sai hieman myöhemmin nimekseen Katja Unelma.

Toinen syy päätökseeni julkaista tämä essee blogissani on se, että kaipasin esseetä kirjoittaessani sitä, että voisin itse lukea muiden kirjoittajien kokemuksia kohtaamistaan blokkitilanteista. Kyselin Emilialta lukuvinkkejä aiheesta ja hän suositteli Claes Anderssonin teosta Luova mieli: kirjoittamisen vimma ja vastus. Olen varannut sen kirjastosta ja aion pian tutustua kyseiseen kirjaan. Ajattelin kuitenkin, että ehkä jopa tästä omasta lyhyestä esseestäni saattaisi olla jotain apua samanlaisten ongelmien kanssa kamppaileville. Jollei muuten, niin ainakin siinä, että voi ymmärtää, että muillakin on samankaltaisia ongelmia. Joitain tässä esseessä käsiteltäviä asioita olen maininnut myös aiemmassa postauksessani (“Runovihkosen ilmestymisestä ja omakustantamisesta”) tässä blogissa, mutta esseessä syvennän niiden tarkastelua kirjoittajan blokkien näkökulmasta hyödyntäen tutkimus- ja muuta kirjallisuutta omien kokemusteni lisäksi.

Korppeja ukkosmyrskyssä vai perhosia kukkakedolla?
Sanoja kirjoittajan blokkien varjoista

Näen kustannustoimittaja Katja Unelman edessäni. Juomme kahvia ja syömme leivoksia Oodin kahvilassa. Kun kirjoitin harjoitusta Jyväskylän Avoimen yliopiston Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssin viimeisessä lähitapaamisessa, Katja Unelma oli hymyilevä ja kirjoittamiseen kannustava hahmo, joka kuljeskeli ympäriinsä etsimässä käsikirjoituksia kustantajalle. Kuitenkin harjoituksesta poiketen, tuo nainen, joka sukii vaaleita kiharoitaan korvansa taakse ja tuijottaa minua suurten, kulmikkaiden silmälasiensa läpi, ei vaikuta kovin kannustavalta. Pikemminkin sitä ärtyneemmältä, mitä enemmän kerron hänelle vaiheistani kirjoittamisen parissa. Hän katsoo minua läpitunkevasti ja sanoo: “En voi käsittää, miten joku, joka sanoo haaveilleensa vuosikymmeniä kirjoittamisesta, on saanut noin vähän aikaan? Vain käännöksiä tiibetistä englantiin, tieteellistä tekstiä ja yksi vaivainen omakustannerunovihkonen? Ja kuitenkin sanot kirjoittaneesi paljon ainakin viimeisen neljännesvuosisadan ajan…. Käsittämätöntä…?!” Hän pitelee päätään molemmin käsin ja pudistelee sitä. Istun hetken aikaa hiljaa. Niin, hän on kieltämättä oikeassa. Minua hävettää. Ainakin kun nyt tässä lusikoin suuhuni vegaanista suklaa-vadelmaleivosta kirja-alan ammattilaisen edessä. Julkaistuna on vain yksi omakustannerunokokoelma, tosin tieteellisellä puolella tilanne on toki hieman parempi. Olen jo yli viisikymppinen. Monet kirjailijat ovat jo kirjoittaneet merkkiteoksensa tässä iässä ja jotkut jo kuolleetkin huomattavasti nuorempina jättäen jälkeensä läjän vaikuttavia teoksia jälkipolville.

Selitän Katja Unelmalle, että olen kurssin aikana törmännyt sanaan “kirjoittajan blokki” (writer’s block”) esimerkiksi Jerome L. Singerin ja Michael V. Barriosin artikkelissa (2009) kirjoittajan blokeista sekä Kimmo Svinhufvudin kirjassa Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (2016). Olen alkanut ajattelemaan, että vaikeuteni saada aikaan suurempaa tuotantoa ovat todennäköisesti johtuneet kirjoittajan blokeista, joita en kuitenkaan ole itse osannut tunnistaa sellaisiksi. Aiemmin olen suhtautunut vaikeuksiini saada kirjoituksiani julkaisukuntoon ja julkaistuksi asenteella, että ongelmat johtuvat vain jonkinlaisesta huonoudestani kirjoittajana. Käsite “kirjoittajan blokki” tarjoaa kuitenkin uudenlaisen suhtautumistavan asiaan. Vaikeus näyttäytyykin eräänlaisena estävänä objektina tai konkreettisen esteen tapaisena, jota voisi käsitellä ja jopa mahdollisesti poistaa eikä suinkaan minään persoonallisuuttani määrittävänä heikkoutena.

Singer ja Barrios kertovat, että nimitys “kirjoitusblokki” (“writing block”) tulee Edmund Bergler nimiseltä psykoanalyytikolta (Bergler 1950 ks. Singer & Barrios 2009, 226). Singer ja Barrios ovat artikkelissaan jaotelleet kirjoitusblokista kärsineitä kirjoittajia eri ryhmiin sekä tutkineet miten heitä voisi auttaa erilaisilla mielikuvaharjoituksilla. He määrittelivät blokit vähintään kolmen kuukauden pituisiksi jaksoiksi, jolloin kirjoittajien kirjoitukset eivät edistyneet sekä nämä kirjoittajat kärsivät siitä, etteivät pystyneet kirjoittamaan. (Singer & Barrios 2009, 226–228.) Svinhufvud tarkastelee kirjassaan (2016, 116–124) kuutta erilaista estetyyppiä: perfektionismia, lykkäämistä ja epäonnistumisen pelkoa sekä sisäistä sensuuria, mielenterveysongelmia sekä aikaisempien negatiivisten kokemusten vaikutusta kirjoittamiseen. Olen kärsinyt kirjoitustehtävissäni kaikista näistä, mutta perfektionismi ja siihen liittyvä tarkistelu sekä aikaisempien negatiivisten kokemusten vaikutus ovat olleet kaikkein vaikeimpia kirjoitusten julkaistuiksi saamisen kannalta. Kirjoitusblokkini eivät kuitenkaan ole olleet täydellisiä kaiken kirjoittamisen estäviä blokkeja, vaan osittaisia. Ne ovat vaikuttaneet siihen, minkä tyyppisiä tekstejä olen eri aikoina kirjoittanut sekä myös aiheuttaneet huomattavaa kirjoitustöiden hidastumista, jota voisi jopa kutsua jumiutumiseksi.

Nuoruuden haaveilua ja negatiivisten kokemusten vaikutuksesta

Nuorempana, hieman alle kolmekymppisenä, elin jonkin aikaa siinä luulossa, että minulla oli kutsumus kirjoittaa. Kirjoitin paljon runoja ja haaveilin, että minusta tulisi runoilija. Asuin tuolloin Pohjois-Intiassa Himalajan alkuvuoristossa. Lähetin muutaman tekeleeni paikallisiin lehtiin ja jopa Suomeen ja muutamia julkaistiin. Ne ovat jossain syvällä laatikoston kätkössä nyt ja huomaan toivovani, että nuo lehdet olisivat jo hävinneet eikä niitä löydettäisi edes mistään arkistoista. Sen aikainen ajatukseni kutsumuksesta oli vahvasti romantisoitu. Kreetta Onkelin romaanissa Kutsumus (2010) kirjailijan työ kuvataan hyvin arkiseksi kirjoitustyöksi ilman kummempaa hohtoa. Vasta pitkän uran jälkeen sen päähenkilölle, kirjailija Sanelma Salmiselle, selviää, että hänellä on kirjailijan kutsumus (Onkeli 2010, 229–237). Tulkitsin, että Onkelin teoksen päähenkilön kutsumukseen viittasi se, että Sanelma jatkoi sitkeästi kirjoittamistaan ja kirjoitti itseään kiinnostavista aiheista riippumatta siitä, oliko niillä myyntipotentiaalia vai ei. Kirja sai pohtimaan, onko kutsumus suurimmalta osalta kovaa työtä ja toisaalta se tunne, joka minulla oli nuorena, varmaankin vain aloittelevan kirjoittajan ylenmääräistä innostusta runoutta ja taiteilijuutta kohtaan?

Niihin aikoihin asuessani Dharamsalassa kirjoitin myös ensimmäisen julkaisemattomaksi jääneen runokokoelmani “Runoja Dhauladhar vuorilta”. Lähetin kokoelman käsikirjoituksen Suomeen ystävälleni, joka toimitti sen eräälle kustantajalle. Suomeen palattuani kävin juttelemassa tuolla kustantamolla, Likellä, mutta vähitellen ymmärsin, ettei runojani julkaistaisi. Yritin lähettää ne muistaakseni kahdeksalle muullekin kustantajalle. Monilta en edes saanut vastauksia. Jotkut lähettivät kohteliaita hylkäyskirjeitä palauttaen samalla runot. Sain myös pyynnön lähettää kirjeessä tyhjä palautuskuori, jossa oli postimerkki valmiina, jollen halunnut, että käsikirjoitukseni viskattaisiin roskikseen. Vaikka tämä tuntuikin ikävältä, arvostan silti sitä, ettei kyseinen kustantaja vain heittänyt runojani suoraan roskikseen. Aloin kuitenkin masentua ja luovuttaa käsikirjoituksen suhteen. Säilöin parin kustantajan takaisin lähettämät runot kirjekuorissaan mustan laatikoston pohjalle. Sinne ne unohtuivat noin kahdeksi vuosikymmeneksi kunnes kaivoin joitain runoja esiin laatikosta osallistuessani korona-aikana Suomalaisen barokkiorkesterin ja Kansallisteatterin alueprojekteihin.

Luovuustutkimuksen piirissä on tunnettu Graham Wallasin jako neljään luovan prosessin vaiheeseen. Suomeksi Wallasin mallista löytyy tietoa Nando Malmelinin ja Petro Poutasen teoksesta Luovuuden idea. Kirjoittaessani ensimmäistä runokokoelmaani selviydyin Wallasin mallin (1926) kolmesta ensimmäisestä vaiheesta, valmistautumisesta, hautomisesta ja valaistumisesta. Valaistumisella viitataan Malmelinin ja Poutasen (2007, 51–52) mukaan oivallusten saamiseen hautumisvaiheen jälkeen. Runokokoelmani eteneminen kuitenkin tyssäsi vahvistumisvaiheeseen. Malmelin ja Poutanen (2007, 52) kuvaavat neljättä vaihetta seuraavasti: “Neljännessä eli vahvistamisen vaiheessa arvioidaan ideoita, todennetaan niiden toimivuus ja kehitetään niitä kohti konkreettisia lopputulemia.” Kehitin runokokoelman idean kyllä siinä mielessä valmiiksi, että syntyi konkreettinen käsikirjoitus. Ongelma oli kuitenkin siinä, että luovutin tietyn hylkäysmäärän jälkeen. Runokokoelmani ei nähnyt päivänvaloa ja en siten tullut saattaneeksi luovan prosessin viimeisintä vaihetta loppuun. En silloin hahmottanut, että luovuttamalla ja alkamalla itsekin pitää runojani huonoina ja hävettävinä tulin samalla tavallaan omatoimisesti hylänneeksi kokoelmani. Tuossa tilanteessa ratkaisuja olisivat saattaneet olla joko käsikirjoituksen kehittäminen edelleen, tai vielä useammalle kustantajalle lähettäminen, tai jopa ISBN-numeron hakeminen ja runokokoelmani monistaminen jaettavaksi kopiokoneella kuten minulle ehdotti Harry Halén, joka toimi silloin Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitoksen amanuenssina Helsingin yliopistolla [1]. Kadun, että en tehnyt viimeksi mainittua vaan runot jäivät vuosiksi pöytälaatikkoon.

Mielenterveysongelmia ja perfektionismia: tieteellinen kirjoittaminen tökkii

Samoihin aikoihin jatkoin opintojani yliopistolla. Graduni käsitteli tiibetiläistä kirjallisuutta ja sain siitä rohkaisevaa palautetta. Gradutyöskentelyäni ohjanneet professorit Asko Parpola ja Hannu Riikonen kannustivat minua jatkamaan jatko-opintoihin. Vähitellen rupesin ajattelemaan, että kannatti kirjoittaa pikemminkin tieteellisiä kirjoituksia kuin tuhlata aikaansa runojen väsäilyyn, jotka kuitenkin hylättäisiin. En enää ottanut itseäni vakavasti runoilijana vaikka välillä kirjoittelinkin runoja koneellani. Tuo niin sanottu kutsumuskin hautautui jonnekin papereiden ja tutkimustyön sekaan vuosina, jolloin kirjoitin väitöskirjaani.

Etenin melko nopeasti jatko-opinnoissani vaiheeseen, jossa jätin väitöskirjani esitarkastukseen. Esitarkastus kesti pitkään, koska toista lausuntoa jouduttiin odottelemaan. Ajanjakso esitarkastukseen jättämisen ja väittelyn välillä muodostui poikkeuksellisen pitkäksi, koska sekä esitarkastajien että kielentarkastajan korjausehdotusten tekeminen käsikirjoitukseen kesti kauan. Koin tarkistusten tekemisen raskaammaksi kuin itse kirjoitustyön. Jossain näiden väitösprosessin loppuvaiheiden aikana sairastuin pakko-oireiseen häiriöön (OCD), mistä olen myös kirjoittanut artikkelissa (Virtanen 2012), joka julkaistiin Lotta Aunion ja Juha Janhusen toimittamassa teoksessa Miten minusta tuli tohtori.

Olen tähän kevääseen saakka ajatellut, että vaikeuteni tehdä tarkistuksia väitöskirjaani ja myös muihin sen jälkeen kirjoittamiini artikkeleihin ovat johtuneet OCD:stä, jolle on ominaista kaikenlainen pakonomainen tarkistelu. Luin kuitenkin Barriosin ja Singerin artikkelista, että OCD-tyyppiset oireet ovat tyypillisiä myös kirjoittajille, jotka kärsivät blokeista. Tutkimuksessaan he ovat osoittaneet mielikuvaharjoittelun hyödyn blokkitilanteissa. (Singer & Barrios 2009, 228–229.) Rupesinkin miettimään, että voisinko vähentää näitä oireita, jotka ovat pahimmillaan kirjoittaessani englanniksi, yrittämällä tehdä mielikuvaharjoituksia. Harjoituksia, joita mielikuvaharjoittelua tehnyt testiryhmä teki artikkelissa kuvatuissa tutkimuksissa, ei ole kovin tarkasti kuvattu yllä mainitussa tieteellisessä artikkelissa. Barrios ja Singer ovat kuvailleet, että eräällä blokeista kärsivällä kirjoittajatyypillä on taipumusta ahdistuneisuuteen ja tämä vaikuttaa siihen, että heidän on hankalaa saada tuotettua sellaisia mielikuvia, jotka hyödyttäisivät heidän kirjoitustyötään. He ovat pikemminkin taipuvaisempia ajatustasolla mielikuviin, jotka ovat ahdistavia ja negatiivisia. (Singer & Barrios 2009, 230–231.) Tunnistan itseni tässä kirjoittajatyypissä. Ajattelen kuitenkin, että voisi olla hyödyllistä yrittää muuttaa negatiivisia kirjoittamiseen liittyviä mielikuvia positiivisemmiksi silloin kun tulen tietoiseksi niistä. Mielikuvaharjoittelu liittyy myös visualisoinnin (tai eri ilmaisukielten) ja “ulkoistamisen” tuomiin hyötyihin luovassa prosessissa, vaikka mielikuvat ovatkin abstraktimpia kuin vaikkapa piirrokset ja kaaviot muistikirjassa [2]. Osallistuessani “kirjailijat hississä” ryhmätyöhön kurssilla Runeberginkadulla, ehdotin hahmoni vuorosanoiksi “kirjoitukset hyökkäävät”. Kun kirjoittaminen on vaikeaa, saatan kokea tällaisia “sanahyökkäyksiä” kun olen epävarma oikeasta sanavalinnasta. Sanat näyttäytyvät kuin mustina korppeina, jotka lähettelevät pieniä salamoita. Voisin yrittää kuvitella korppien sijaan vaikka pehmeästi lenteleviä värikkäitä perhosia aurinkoisella kukkakedolla.

Kaivan mustien lasieni sijasta vaaleanpunaiset lasit kassistani. Kas kummaa, Katja Unelma pöydän toisella puolella hymyilee minulle. Hän kyselee kirjoittamisen opinnoista, joita teen parhaillaan. Olen tänä keväänä kokeillut proosan kirjoittamista pienimuotoisesti kirjoittamalla novellin ja lyhytproosaa. Olen saanut ainakin pikkuisen lisää varmuutta kokeilla kirjoittaa hieman pidempää proosateosta ja löytänyt myös pienen kirjoittajaryhmän, jossa on mukana ensimmäisellä kirjoittamisen opintojen kurssilla tapaamiani kirjoittajia. Silloin tällöin tilaisuus kirjoittaa yhdessä ja puhua oman kirjoittamisensa edistymisestä toivon mukaan auttaa minua jatkamaan luovaa kirjoittamista säännöllisesti. Kerron Katjalle, kuinka Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssilla minua auttoi pulmakirjeen kirjoittaminen, jossa mietin henkilöhahmojen luomiseen liittyviä ongelmiani. Pohtimisen ja myös toiselta kurssin osallistujalta, Piia Kallungilta, saamani asiantuntijakirjeen ansiosta tuntuu, että sain moniakin ajatuksia ongelmien ratkaisemiseksi tekeillä olevassa proosateoksessani ja tulin myös kokeilleeksi Chat GPT:n hyödyntämistä kirjoittamiseen liittyvässä ongelmassa. Ja täytyy kyllä myöntää, että en olisi täällä Oodissa kahvittelemassa Katja Unelman kanssa jollen olisi osallistunut Kirjoittaminen luovana prosessina -kurssille!

Viitteet

1. Nykyisin Halén toimii vierailevana tutkijana Helsingin yliopistossa ja hänen kirjoittamaansa sarjaa “Unholan aitta” on ehtinyt ilmestyä jo 59 osaa (spostikommunikaatio 26.6.2023).
2. Ks. Sawyer 2012, 134–135. Asta Raami (2016, 146) on kuvaillut hyötyjä, jotka kuvataiteessa voi saavuttaa käyttämällä hyödyksi verbaalista ilmaisua ja toteaa seuraavasti: “Luonnostellessa voi siis kokeilla lähestymistä sellaisen ilmaisukielen kautta joka ei ole itselle se luontaisin.”

Lähteet

Malmelin, Nando & Petro Poutanen 2017. Luovuuden idea: Luovuus työelämässä, yhteisöissä ja organisaatioissa. Gaudeamus.

Onkeli, Kreetta 2010. Kutsumus: Romaani. Turku: Kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Raami, Asta 2016. Älykäs intuitio ja miten käytämme sitä. Helsinki: S&S.

Sawyer, Keith R. 2012. Explaining Creativity: The Science of Human Innovation. New York: Oxford University Press. https://search-ebscohost-com.libproxy.helsinki.fi/login.aspx?direct=true&db=e000xww&AN=433909&site=ehost-live&scope=site (Katsottu 7.6.2023).

Singer, Jerome L. & Michael V. Barrios 2009. “Writer’s Block and Blocked Writers: Using Natural Imagery to Enhance Creativity”. Teoksessa Kaufman, Scott Barry & James C. Kaufman, The Psychology of Creative Writing. Cambridge: Cambridge University Press, 225–246.

Svinhufvud, Kimmo 2016. Kokonaisvaltainen kirjoittaminen. Helsinki: Art House.

Virtanen, Riika J. 2012. ”Aakkosista väitökseen: tibetologian opintojeni vaiheita”. Lotta Aunio & Juha Janhunen (toim.), Miten minusta tuli tohtori: Itämaiden tutkijat kertovat. (Suomen Itämaisen Seuran suomenkielisiä julkaisuja 40). Helsinki, 323–336.

Toukokuun lopun raapale

Aimmassa postauksessani “Lähijaksolla Jyväskylässä” kerroin, kuinka kirjoitimme proosakurssilla tuntiharjoituksena raapaleen. Nyt kokeilin kirjoittaa raapaleen kotona ja syntyi seuraavanlainen teksti:

Lahja äidille

Peuraperhe on saapunut lähelle metsälampea. Pikkupeurat kyselevät äitipeuralta:

– Saadaanko mennä leikkimään lammelle? Siellä kasvaa ihania lumpeenkukkia!

– Ei vielä, lapsukaiseni. Olette liian pieniä. Voitte mennä vasta sitten, kun olette ensin kasvaneet suuremmiksi.

Vaaleanpunainen pikkupeura kuiskuttaa violetille sisarelleen:

– Kun äiti menee syömään jäkälää ja kääntää päänsä poispäin, kadotkaamme nopeasti ja menkäämme leikkimään lammelle!

Lammella pikkupeuran tekee mieli poimia lähellä rantaa kasvava suuri, vaaleanpunainen lumme lahjaksi äitipeuralle. Se ojentaa pientä etusorkkaansa kohti lummetta. Voi ei! Pikkupeura putosi veteen! Isäpeura ilmestyy näkyviin kuusen takaa ja hyppää lampeen. Vedessä pikkupeura laittaa sorkkansa isäpeuran kaulan ympärille ja yhdessä ne uivat rantaan, jossa kasvaa ihmeellinen, keltainen kukka.

Jälleen Jyväskylässä

Saavuin viime perjantaina toista kertaa tänä vuonna Jyväskylään. Meillä oli proosakurssin toinen lähijakso Agorassa. Kurssitapaaminen oli tällä kertaa vain lauantaipäivän mittainen, joten perjantaina minulle jäi hieman aikaa tutustua Jyväskylän yliopiston kampusalueisiin.

Ruusupuisto, Seminaarinmäki ja Lähde

Kävin ensin Ruusupuistossa, jossa sijaitsee Avoimen yliopiston tiloja. Oli jo myöhäinen iltapäivä, joten saatoin vain tutustua rakennukseen, joka vaikutti modernilta. Aulassa oli mielestäni hauska ratkaisu, että siellä oli seuraavaan kerrokseen asti ulottuva leveä portaikko, jolle oli aseteltu istuintyynyjä, joilla opiskelijat saattoivat istua hieman kuten amfiteatterissa. Oleskelutilana käytössä olevan portaikon viereltä kulki varsinainen ylöspäin johtava kulkuportaikko. Sain vaikutelman, että varmaankin tätä avointa porrastettua tilaa käytetään myös tilaisuuksiin, koska alempana näkyi koroke ja mikrofoni. Sen vierellä oli suuri henkilönmuotoiseksi leikattu valokuva Minna Canthista (kuvan aikaan vielä Johnson) varustettuna tiedolla, että hän opiskeli Jyväskylän seminaarissa vuosina 1863–1864.

Ruusupuisto, Jyväskylä, 2023 (Kuva: RJV)

Ruusupuistosta jatkoin matkaa Seminaarinmäelle. Kiertelin tovin siellä, koska ei ollut aivan helppoa löytää rakennusta B. Etsin kirjastoa, jota kutsutaan Lähteeksi. Kysäisin viimein eräältä ohikulkeneelta henkilöltä, ja kirjasto olikin näköetäisyydellä oleva punaisista tiilistä ja sinisistä elementeistä koostuva melko moderni rakennus. Tämä henkilö myös kiinnitti huomiotani siihen, kuinka eri aikakausilta Seminaarinmäellä sijaitsevat rakennukset ovat: on vanhoja rakennuksia, Alvar Aallon suunnittelema päärakennus ja moderneja tiloja. Laskeuduin portaat alaspäin ja kävelin sisään kirjastorakennukseen. Katselin siellä paikkoja ja tutustuin kokoelmiin rauhallisessa kokoelmatilassa. Kirjastossa oli myös tiloja, joissa opiskelijat saattoivat opiskella ja tietokoneita heidän käyttöönsä. Sisätilojen yleisilmeestä jäi mieleen voimakkaan keltainen väritys sisustuksessa ja kaiteissa. Palasin aulaan, jossa olin huomannut kahvilan. Siellä oli vitriinissä ilahduttavan paljon vegaanille sopivia kahvilatuotteita kuten mehevän näköistä suklaakakkua ja muffinsseja. Istuin jonkin aikaa teellä kahvilassa ja nautin muffinssia ja tuorepuuroa.

Mäki, männyn runkoja ja taaempana rakennuksia. — Seminaarinmäellä, Jyväskylä, 2023 (Kuva: RJV)

Lauantain lähitapaaminen Agorassa

Lauantaina oli varsinainen opiskelupäivä. Proosakurssilla, jota opetti FT Emilia Karjula, aloitimme taas tutuksi tulleeseen tapaan kirjoitusharjoituksella. Sen idea oli saatu Ryhmärenki-sivustolta ja sovellettu kirjoitusharjoitukseksi. Meille näytettiin valkokankaalla kuvia erinäköisistä tuoleista erilaisissa maisemissa. Meidän tuli valita niistä yksi, jolle haluaisimme istua, ja kirjoittaa siitä. Valitsin nojatuolin, joka oli kesäisellä niityllä. Tekstissäni päädyin kuvittelemaan itseni istumassa tuolilla ja haaveilemassa erilaisista asioista. Tein siinä myös huomion, että olen jo keskellä ainakin joitain näitä asioita, joista haaveilen. Ne voivat tapahtua tässä ja nyt. Ainakin kirjoittamiseen liittyvät asiat. Vaikka olenkin elämäni aikana kirjoittanut monenlaisia tekstejä, hieman liian suuri osa ajastani on usein kulunut vain kirjoittamisesta haaveiluun eikä varsinaiseen kirjoittamiseen. Aivan opetuksen lopussa teimme saman tehtävän uudelleen ja saimme joko istua samalla tuolilla tai valita jonkin toisen. Valitsin tuolin, joka oli sijoitettu rantahietikolle meren rannalle. Se toi mieleeni raikkaan meri-ilman hengittämisen syvään ja rauhallisesti, rentoutumisen ja Hangon hiekkarannat ja merimaisemat. Rupesin myös pohtimaan sitä, kuinka minulla on itse asiassa täysi vapaus valita millä tuoleista istun. Tavallaan tämä rinnastui mielessäni siihen, kuinka voimme valita itse, millaisia rooleja tässä elämässä otamme.

Suuren osan aikaa lähitapaamisessa käytimme pienryhmässä keskusteluun. Olimme etukäteen jättäneet välitehtävänä kirjoittamamme novellin ja toisen lyhytproosatekstin Moodleen. Toisten saman ryhmän jäsenten tuli lukea etukäteen muiden ryhmäläisten tekstit ja valmistautua kommentoimaan niitä. Kävimme läpi vuorotellen jokaisen tekstit ja juttelimme niistä. Tämä oli hyvin mielenkiintoista. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa eikä useinkaan saa kuulla, mitä muut teksteistä ajattelevat. Tekstini aihe liittyi graffitimaalaukseen.

Yritin kirjoitustani varten oppia graffitimaalauksesta. En päässyt kuitenkaan kuin alkuun tässä. Kävin havainnoimassa Suvilahdessa ja luin Juho Toiskallion kirjan Graffiti: Wraitterin käsikirja (Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava 2020). Katsoin myös pari graffitiaiheista videota. Graffitiaiheeseen liittyvän novellin kirjoittaminen tuntui kuitenkin hyvin epävarmalta puuhalta. Pelkäsin käyttäväni vääriä sanoja tai kuvaavani työvaiheita ja tekniikoita jotenkin väärin. Sain ryhmältä kuitenkin noin yleensä ottaen mielestäni hyvää palautetta. Tekstini oli siis ilmeisesti ainakin tavalliselle lukijalle sangen ymmärrettävää. Juuri ennen kurssitapaamista pyysin myös erästä katutaiteeseen erikoistunutta taiteilijaa, Jesse Pasasta, katsomaan näitä tekstejäni, koska toivoin palautetta myös alaa tuntevalta henkilöltä. Jesse suostui ystävällisesti lukemaan tekstini ja kommentoimaan niitä. Sain häneltä palautteen lähitapaamisen jälkeen ja huomasin, että novellissa on kyllä paljon parannettavaa maalaamiseen liittyvissä asioissa ja sanastossa. Yritän seuraavaksi parantaa tekstejäni sekä muilta opiskelijoilta että Jesseltä saamieni kommenttien pohjalta. Palattuani Helsinkiin, minulla oli ilo myös kokeilla maalaamista hetken Jessen opastuksella.

Lähi- ja verkko-opiskelusta

Tähän saakka kirjoituksen perusopintojen opiskelu Jyväskylän yliopiston Avoimessa yliopistossa on ollut ihanan innostavaa. On ollut sopivassa suhteessa sekä lähitapaamisia että verkko-osuuksia Moodlessa. Sain kuitenkin kuulla, että ensi lukuvuodeksi ei olisi tarjolla ollenkaan lähiopetusta. Tämä kuulostaa mielestäni harmilliselta, ja toivonkin, että lähijaksolliset kurssit palaisivat takaisin opintotarjontaan mahdollisimman pian. Vaikka kotonaan voi hyvin kirjoittaa yksin, on jokaiselle lähijaksokerralle osallistuminen ollut hauska ja avartava kokemus ja olen nauttinut myös Jyväskylässä käynneistä. Kurssiin osallistuminen on antanut syyn lähteä lyhyelle matkalle jonnekin Helsingin ulkopuolelle. Lähijaksoilla olen myös tutustunut joihinkin toisiin kirjoittajiin ja saanut keskustella heidän kanssaan. Tällä viikolla on minulla ilokseni tilaisuus tavata Oodissa kirjoittajia, jotka osallistuivat samaan aikaan itseni kanssa ensimmäiseen perusopintojen kurssiin alkuvuodesta. Ehkä olen jossain mielessä vanhanaikainen, mutta minusta tuntuu tärkeältä nähdä kurssien opettajia ja muita opiskelijoita livenä ihan “oikeasti”. Korona-aika oli pitkä ja silloin oli hienoa, että joitain luentoja pidettiin verkossa (en vielä silloin opiskellut Jyväskylän Avoimessa yliopistossa, mutta kuuntelin erilaisia luentoja Zoom-videoviestintäpalvelun kautta). Nyt kuitenkin, kun pahin korona-aika on toivottavasti ohi, niin on ollut mukavaa käydä paikan päällä kurssien lähijaksoilla. On toki totta, että sellaisille henkilöille, jotka asuvat pitemmän matkan päässä, verkko-opiskelu mahdollistaa opintojen tekemisen. Olisi kuitenkin mukavaa, jos kurssitarjonnassa säilyisi valittavaa myös sellaisille ihmisille, jotka tuntevat oppivansa paremmin, kun ainakin välillä näkevät oikeita ihmisiä opintojensa aikana.

Punatiilinen rakennus, jossa on sininen katto-osa. — Jyväskylän yliopiston kirjasto Lähde, 2023 (Kuva: RJV)

Lähijaksolla Jyväskylässä

Nyt maaliskuussa pääsin ensimmäistä kertaa käymään Jyväskylän yliopistossa. Osallistuin siellä proosakurssin lähijaksoon, joka on yhteinen sekä Avoimen yliopiston että Jyväskylän yliopiston opiskelijoille. Myös tätä kurssia luotsaa sama opettaja, FT Emilia Karjula, joka opetti myös ensimmäistä kirjoittamisen oppiaineen kurssiani Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Tähän meneillä olevaan proosakurssiin kuuluu kaksi lähijaksoa ja seuraava on huhtikuun loppupuolella. Vaikka paljon opintoja voi tehdä verkossa, olen erityisesti yrittänyt ilmoittautua kursseille, joihin kuuluu lähijakso. Pidän siitä, että kurssin aikana näen oikeasti ihmisiä ja voin keskustella heidän kanssaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Tällä hetkellä olen tavallaan kahden kurssin risteyksessä: palautin juuri Moodlessa ensimmäisen kurssin (“Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat”) oppimispäiväkirjan.

Proosakurssi oli Agora nimisessä rakennuksessa. Jo ennen kurssin alkamista kävin katsomassa Agoraa ja aterioimassa siellä opiskelijaruokalassa, jossa saatoin nauttia vegaanille sopivaa lounasruokaa vierailijahintaan. Ensi vaikutelman perusteella ajattelin rakennuksen olevan valoisa ja moderni. Opiskelijaruokala oli viihtyisä suurine maisemaikkunoineen. Koska kurssilla oli paljon ohjelmaa sekä perjantai-iltana että lauantaipäivänä, en tällä kertaa kerennyt vierailla muualla Jyväskylän yliopiston kampuksella tai kirjastossa, mikä siten jää ensi kertaan.

Pääoven edustaa valkoisen rakennuksen edessä. Polkupyöriä telineissä. — Agoran pääsisäänkäynti, Jyväskylä 17.3.2023 (Kuva: RJV)

Kurssin tunnelma oli huomattavan rentoutunut ja ihmiset olivat selvästi iloisia päästessään kirjoittamaan ja keskustelemaan yhdessä ja kuuntelemaan opettajan selostuksia proosan lajeista. Toki olen aiemminkin kuullut vaikkapa legendoista ja faabeleista, mutta en aiemmin ole edes tullut miettineeksi mahdollisuutta yrittää itse kirjoittaa sellaisia tai mieltänyt niitä ajankohtaisiksi mahdollisiksi genrevaihtoehdoiksi kirjoitelmien kannalta. Kurssilla pääsemme kokeilemaan novellin ja jotakin toista genreä edustavan lyhytproosatekstin kirjoittamista tehtävissä, jotka meidän on määrä tehdä maalis- ja huhtikuun tapaamisten välillä. Tietenkään sinänsä ei tarvitse olla millään kurssilla kokeillakseen tekstien kirjoittamista hyödyntäen eri lyhytproosalajien ominaispiirteitä, mutta välitehtävän deadline kuitenkin aiheuttaa tietynlaista painetta ryhtyä tuottamaan tekstiä.

Proosakurssia edelsi sen ennakkotehtävien teko, joita käsittelimme lähitapaamisessa pienryhmissä. Jyväskylässä teimme myös useita kirjoitusharjoituksia: kirjoitimme mm. raapaleen, joka on minulle uusi genre. Sillä tarkoitetaan satasanaista kirjoitusta, mutta otsikkoa ei ole laskettu mukaan sanamäärään. Kirjoittaminen 20 minuutissa toki onnistui. Syntyi satasanainen teksti, mistä en kuitenkaan ole erityisen ylpeä kielellisessä tai sisällöllisessä mielessä. On kuitenkin mielenkiintoista kokeilla, mitä syntyy rajoitetussa ajassa, kun yrittää tehdä tunnilla annettuja tehtäviä.

Kurssilla sain keskusteltua eräästä proosan kirjoittamisessa minua vaivanneesta ongelmasta ja keskustelun jälkeen olo on paljon selkeämpi. Muut henkilöt pienryhmässämme eivät pitäneet ongelmaani edes minään ongelmana vaan ihan sopivalta kuulostavana kirjoittamistapana. Yritän tällä hetkellä kirjoittaa pienoisromaania. Aloitin sen jo loppusyksystä osallistuessani Kriittisen korkeakoulun järjestämälle pienoisromaanikurssille, jota opetti kirjailija Jyri Vartiainen. Tuon kurssin aikana oivalsin, että voisin yrittää kirjoittaa nimenomaan pienoisromaanin ja hyödyntää siihen myös joitain tekstipätkiä, jotka olin jo aiemmin tallentanut koneeni syövereihin. Valitettavasti kuitenkin projekti hieman jäi odottelemaan pienoisromaanikurssin jälkeen – piti valmistautua Pariisin konferenssimatkaan ja sitten tuli kiire niiden kirjoitusten kanssa, jotka oli tarve saada aikaan ensimmäistä kirjoittamisen opintojen kurssia varten (ennakkotehtävä, kertomus, draamakohtaus ja essee). Kerroin tästä pienoisromaaniprojektistani jotain muille osallistujille proosakurssin lähitapaamisessa. Nyt tuntuu siltä, että on tärkeää kirjoittaa käsikirjoitusta eteenpäin, kun on kerran jo puhunutkin siitä muille. Olen tosin ihan tietoinen mahdollisuudesta, että käsikirjoituksesta saattaa muotoutua sellainen, että haluankin kätkeä sen laatikkoon piiloon.

Kurssilla rima pidemmän proosakirjoituksen kirjoittamiseen tavallaan laski. Juttelimme pienryhmissä sekä aloituksista että lopetuksista ja kukin oli kirjoittanut ennakkotehtävänä “Innostavan aloituksen” romaanikäsikirjoitukseen. Olen tähän asti vältellyt alkukappaletta, mutta nyt kurssia varten tekemäni alku tuntui ainakin ihan toimivalta siinä mielessä, että sen jälkeen on ruvennut syntymään tekstiä. Rupesin aloitustehtävää tehdessäni ajattelemaan, että olisi ihan ok, jos edes onnistuisin kirjoittamaan huonon pienoisromaanin. Sekin olisi parempi kuin ei mitään ja uskon kyllä pystyväni tuottamaan huonoa tekstiä – jos haluaa tuottaa laadukasta ja ansiokasta tekstiä, niin sehän on sitten jo ihan eri juttu.

Ennen paluumatkaa oli huono sää. Kun lähdin kävelemään kohti Jyväskylän keskustaa, oli aamuinen lumisade tauonnut. Kuitenkin ehdittyäni kävellä jonkin matkaa, alkoi satamaan vettä. Koska minulla oli vielä runsaasti aikaa ennen junanlähtöä, kävin vierailulla Jyväskylän taidemuseossa. Siellä oli meneillään kaksi taidenäyttelyä. Mennessäni museoon en ollut tajunnut, että siellä oli toiseksi viimeistä päivää avoinna Jyrki Markkanen nimisen taiteilijan näyttely “Kokoelmat / Alueet”, joka sisälsi eri grafiikan menetelmillä luotuja teoksia. Oli ilahduttavaa päästä katselemaan tuota näyttelyä, joka teki minuun vaikutuksen kuten esimerkiksi teos “Kokoelma: haltuunotto ja varastointi” (2020 – 2022), joka koostui suuresta määrästä vedoksia, jotka vaikuttivat esittävän erilaisia vesitorneja.

Oli mukavaa käydä Jyväskylässä. Se tuntui ikään kuin pieneltä lomamatkalta: kurssilla oli niin hauskaa, ettei se todellakaan tuntunut miltään voimia vievältä opinnoissa ponnistelulta. Seuraavalla kerralla yritän ehtiä katsella Jyväskylän yliopiston alueita ja paikkoja paremmin ja myös katsoin, että kaupungissa olisi muitakin mielenkiintoisia paikkoja kuten kasvisravintola ja grafiikan paja, joissa voisi yrittää vierailla, jos vain suinkin sattuu ehtimään. Mikäli sää suosii ensi kerralla, ajattelen, että voisi olla mukavaa tehdä kävelylenkki Jyväsjärven rantamaisemissa.