Vapautumisesta ja kirjoittamisesta


Blogini liittyy aiheiltaan pääosin kirjoittamiseen. Nyt kuitenkin päätin kirjoittaa tänne toisesta aiheesta, joka on tällä hetkellä ajankohtainen elämässäni. Toki silläkin on liitoksensa kirjoittamiseen. Ajattelen myös, että juuri nyt vielä vaikealta tuntuvan asian kirjoittaminen näkyviin voi auttaa minua käsittelemään siihen liittyvää tunnemyllerrystä ja siten kirjoittamisella voi myös olla terapeuttinen funktio.


Jokin aika sitten sain tiedon puhelimitse, että minut irtisanotaan osa-aikatyöstäni Helsingin postikeskuksessa. Tieto irtisanomisesta ei tullut täysin yllätyksenä, koska olin jo tammikuussa saanut kirjeen kotiini, jossa oli maininta siitä, että myös se osasto, jolla yleensä työskentelen, oli tällä kertaa Postin muutosneuvottelujen piirissä. Seurasin myös uutisointia Postin muutosneuvotteluista Helsingin Sanomien ja Ylen nettisivuilla. Koska kuitenkin olen ollut jo pitkään opintovapaalla työstäni, koin olevani aika syrjässä neuvotteluista ja työpaikan tapahtumista. Hieman ennen neuvottelujen päättymistä minulla oli kuitenkin ilo nähdä erästä ystävääni postikeskuksesta, jolta sain jonkin verran tietoa neuvotteluihin liittyvistä asioista kuten siitä, milloin niiden tuloksista tultaisiin tiedottamaan työntekijöille.


Osasin siis olla valmistautunut asiaan maanantaina 9.2. kun tieto tuli. Päivällä olin käynyt ostoksilla ja hankkinut pienehköt pullot kuohuviiniä ja valkoviiniä sekä eräästä leipomosta Hakaniemen hallissa baklavia ja taatelipalloja, jotka olivat ilmeisesti ainoita heillä myynnissä olevia vegaanisia makeita leivonnaisia. Tehdessäni ostoksia suunnittelin, että jos todellakin tulisin irtisanotuksi, voisin yrittää herkuilla lohduttautumisen lisäksi tavallaan “juhlistaa” sitä asiantilaa, että minulla tulisi tulevaisuudessa olemaan enemmän aikaa kirjoittaa ja tehdä taidetta. Myöhään iltapäivällä puhelin soi ja sain tiedon siitä, että minut irtisanotaan. Vaikka olin valmistautunut asiaan, tunsin itseni silti järkyttyneeksi – olin kai hieman tuuminut, että opintovapaalaisena minut varmaankin olisi unohdettu eikä mitään soittoa ehkä tulisi ollenkaan. Suunnitelmani mukaisesti otin jääkaapista kuohuviinipullon esille ja katoin makeat herkut pöytään. Tunnelma ei ollut kuitenkaan mitenkään iloinen vaan pikemminkin haikean surumielinen. Illan aikana myös kyyneliä pyrki välillä silmäkulmiin. Kuohuviinin nauttiminen teki kyllä uutisen ja järkytyksen sulattelusta hieman kevyempää. Siitä huolimatta, että nyt olisi aikaa kirjoittamiselle ja taiteelle ja keskeneräisten käsikirjoitusten viimeistelylle, minulta oli kuitenkin katoamassa työpaikka. Aiemmin tieto paikasta, jonne voisi palata opintovapaan jälkeen, oli antanut tietynlaista turvallisuudentunnetta.


Noin viikko tiedon saamisen jälkeen suunnistin kohti postikeskusta, jossa minulla oli määrä olla irtisanomiskeskustelu. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan opintovapaan takia ja minua hämmästytti nähdä, miten paljon ympäristö oli muuttunut Ilmalan ympärillä. Rakennustyömaan takia jouduin kiertämään pitkän reitin pitkin Postintaivalta keskukselle. Ennen keskustelun alkua sain tavata luottamusmiehen, joka tuli tuekseni keskusteluun työnantajan edustajan kanssa. Tuossa keskustelussa allekirjoitin paperin, jossa kuittasin, että olen saanut tiedon irtisanomisesta tuotannollisin ja taloudellisin perustein. Keskustelu oli melko pitkä ja puhuttiin kaikennäköisistä työsuhteen päättymiseen liittyvistä asioista kuten työvaatteiden ja avainten palauttamisesta ennen irtisanomisajan päättymistä. Sain myös tietoa siitä, että voisi olla mahdollista yrittää hakea uudelleen Postissa avautuviin mahdollisesti soveltuviin tehtäviin sekä infoista ja mahdollisuudesta muutosvalmennukseen. Irtisanomiskeskustelu oli sinänsä rauhallinen tilaisuus, joka kyllä herätti monenlaisia tunteita, kun sen myötä tuli vielä selvemmäksi, että minun todellakin täytyy jättää taakseni pitkäaikainen työyhteisö. Vuosien varrella minulle oli selvästikin muodostunut tunnesiteitä työpaikkaan ja sen ihmisiin, joista olen tullut jopa entistä voimakkaammin tietoiseksi nyt kun joudun lähtemään sen ulkopuolelle.


Irtisanomiskeskustelun jälkeen mielialani on vaihdellut jopa synkästä mustassa kuopassa makaamista muistuttavasta tunnelmasta valoisampiin raskaasta työstä vapautumisen tunnelmiin. Työskentely kirjekoneilla tuntui välillä turhankin raskaalta, johtuen varmaankin siitä, että en enää ole nuori ja voimakas. Ei myöskään tietenkään tunnu hyvältä tulla tavallaan hylätyksi työntekijänä eikä tietenkään se, että vuosien työrupeama sai tämänlaisen päätöksen. Olen paljon yrittänyt miettiä esimerkiksi aiempia epäonnistumisiani tai vaikeuksia työtehtävissä ja sattumuksia vuosien varrelta on tullut mieleen. En kyllä tiedä, voiko niillä olla mitään tekemistä sen kanssa, että joudun nyt lähtemään. On kuitenkin aika selvää, etten aina ollut kovinkaan taitava suorittamaan joitain fyysistä tekemistä ja koordinaatiota vaativia tehtäviä.


Miettiessäni työuraani postikeskuksessa, minulle tuli mieleen se, kuinka haastavaa oli minulle opetella kääntämään rullakoita silloin kun olin vielä aloitteleva työntekijä. Rullakoita varastoidaan yleensä niin, että toinen rullakko on nostettu ylösalaisin toisen päälle. Näin säästetään tilaa. Joutuessani Niputukseksi kutsutulla osastolla (ei enää olemassa) työskentelemään alueella, jolla tuli nostaa toinen rullakko alas toisen päältä, jotta niihin voitaisiin laittaa lähetyksiä, olin pitkään hyvin hermostunut siitä, saisinko apua rullakoiden nostamisessa alas ja kääntämisessä samalla oikeinpäin. Yleensä joku hymyilevä postilainen tuli kuitenkin apuun ja nosti minulle valmiiksi alas rullakoita odottamaan, että voisin nostella lähetyskimppuja niihin. Koneella niputettiin mainoksia Postinen mainoskääreen väliin, jotka tulivat ulos isoina kimppuina koneen nielusta. Kerran kuitenkin kävi niin, että koska apua ei näkynyt, yritin itse saada rullakon alas toisen päältä. Tuloksena oli se, että en saanut rullakkoa oikein päin lattialle vaan se jysähti ylälaita alaspäin lattiaan ja jökötti sitten siinä nurinpäin käännettynä ylösalaisin. Muistan hyvin, kuinka paikalle sattunutta työkaveria hymyilytti tuo näky. Nyt vuosien jälkeen tuo muisto vaikuttaakin jopa hauskalta sattumukselta tosin ihmettelen myös, miksi jotkin myöhemmin helpoilta tuntuneet asiat olivat aluksi minulle niin vaikeita.


Vuosiin postikeskuksessa mahtui tietenkin paljon positiivista – pääsin mm. eräänä kesänä Työhyvinvointisäätiön tukemana perhelomalle Härmän kylpylään. Tutustuin myös moniin ihaniin ihmisiin, joita tulen varmasti kaipaamaan. Vaikka työurani Postilla päättyikin ikävissä merkeissä, olen silti kiitollinen Postille, että pääsin töihin sinne ja sain työskennellä siellä reippaasti yli vuosikymmenen. Nyt kuitenkin on aika lähteä eteenpäin. Elämä on rajallista ja tästä edespäin aion nykyisten opintojeni lisäksi keskittyä suuressa määrin kirjoittamiseen ja taiteeseen. Laatikossani odottaa muutamia viimeistelyä kaipaavia käsikirjoituksia.


Muutosneuvottelujen aikana sain työstettyä valmiiksi uuden luonnosversion käsikirjoituksesta, josta olen aiemmin täällä blogissa puhunut pienoisromaanina. Tuo käsikirjoitus on laajentunut aikaisemmasta ja on jo laajempi fiktiivinen kertomus tai ehkä pikemminkin jopa lyhyehkö romaani. Sen kirjoittaminen oli pitkään tauolla ennen viime syksyä. Nyt annoin sen luettavaksi parille testilukijalle ja toivon, ettei sen lukukelpoiseksi saattaminen vaatisi enää hirveästi korjaamista vaan että onnistuisin saamaan sen julkaistuksi omakustanteena lähitulevaisuudessa.


Lopuksi laitan tähän muutamia runomuotoisia rivejä, joita tulin raapustelleeksi päiväkirjaani 19.2. pari päivää irtisanomiskeskustelun jälkeen. Ensin tankaruno:

Elämä muuttuu
vuosien työ jää taakse
portti sulkeutuu
luvassa kirjoitusta
vanhaa saatan valmiiksi


Myös seuraavanlainen pätkä löytyy päiväkirjasta samalta päivältä (tässä pienin muokkauksin):

On oltava uskollinen sille kuka on
ei annettava muiden muokata ja ohjata
suuntaan johon ei halua

tämä elämä on vain yksi
ja kuuttakymmentä lähestyessä
aikaa kovin rajallisesti

Palaveri jää yhdeksi muutamista viimeisistä
käynneistäni tutulla työpaikalla

vielä vaatteiden palautusta
ja avaimet ainakin

aikaa useita kuukausia
ennen viimeistä portin sulkeutumista

kuitenkin
tämä tuntui kovin lopulliselta

pian ei enää mahdollisuutta
törmätä tuttuihin kasvoihin
heilauttaa kättä työkaverille
tai nyökätä tervehdykseksi

tulee aika
jolloin en enää pääse sisään
voin ehkä mennä ulkopuolelle
ja katsoa postikeskusta

useiden vuosien työskentely
jää taakse

(Blogiteksti kirjoitettu 22.2.2026 ja runot 19.2.2026; muokattu 26.2.2026)

Riika J. Virtanen, Lähetyksiä II (kartonkigrafiikkaa)

Opintoja harmauden keskellä


Katselin eilen aiempia blogikirjoituksiani ja huomasin, että on kulunut lähestulkoon vuosi siitä, kun kirjoitin tänne viimeeksi. Olen vielä opintovapaalla ja jatkanut opintojani Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Välillä elämääni ilmaantui kuitenkin monenlaisia hoidettavia asioita, joten opintokursseista suoriutumisen lisäksi ei energiaa oikein ole jäänyt tarpeeksi muuhun kirjoitteluun.


Viime kevätlukukaudella osallistuin kahteen kirjoittamisen aineopintojen kurssiin: “Draama” ja “Terapeuttinen kirjoittaminen”. “Draama” kurssilla oli ilokseni myös osana kurssia lähijakso Jyväskylässä vaikka muutoin kurssiin sisältyikin verkko-opintoja Zoomin välityksellä sekä tietenkin omaa työskentelyä tehtävien parissa. Tulin tuolla yliopistonopettaja Jarmo Lintusen ohjaamalla kurssilla kirjoittaneeksi alun kuunnelmakäsikirjoituksesta, mikä on uusi genre minulle kirjoittajana. Tuo alku on toistaiseksi luonnoksena koneellani, mutta toivon mukaan saan jatketuksi sen kehittämistä ennemmin tai myöhemmin. Näiden kirjoittamisen opintojen aikana tulee kokeilleeksi kirjoittaa kaikenlaista, mihin ei muuten todennäköisesti tulisi ryhdyttyä.


“Terapeuttisen kirjoittamisen” verkkokurssiin osallistumisen koin hyödylliseksi paitsi oppimismielessä myös siksi, että tulin kurssin tehtäviä kirjoittaessani ylläpitäneeksi kirjoittamista raskaalta tuntuneessa elämänvaiheessa. Kirjoittaminen ei myöskään tuntunut niin vaativalta kuin yleensä, sillä kuten kurssin lukumateriaaleistakin ilmeni (Holopainen, Maanmieli & Kortesoja 2021, 8; Bolton 2011, 21), terapeuttiselle kirjoittamiselle on tyypillistä, että huomio on pikemminkin itse kirjoittamisen prosessissa eikä siinä, että pyrittäisiin tuottamaan tasokas lopputulos. Oli siis ihan luvallista tuottaa jopa huonolaatuista tekstiä. Eräs kurssin tehtävistä oli kirjoittaa päiväkirjaa. Kirjoitan sitä melko satunnaisina ajankohtina muutenkin, mutta kurssilla meidän odotettiin tekevän kokeiluja kirjoittaa päiväkirjaa jollain meitä kiinnostavalla uudella tavalla. Minä tulinkin yhdistäneeksi kurssin aikana kirjoittamissani päiväkirjamerkinnöissä sekä normaalia päiväkirjatyyliä, tajunnanvirtamaista tekstiä että tankarunoja.


Terapeuttisen kirjoittamisen kurssin lopputehtävänä kirjoittamani “Oppimispäiväkirja” päättyy myös tankarunoon:

Kirjoittaessa
en soittele en hoida
yksin koneella
tekstiä naputtelen
opittua muistelen.


Aiemmin olen tullut tehneeksi vain hyvin harvalukuisiksi jääneitä kokeiluja kirjoittaa tankarunoja. Tuntuikin hyvältä kokeilla tätä runouden kirjoittamisen tapaa, kun ei ollut tarvetta tuottaa mitään erityisen laadukasta lopputulosta vaan vain jotain sen päivän tai hetken tunnelman tai tapahtumien inspiroimaa, jossa oli tankarunon rivien tavumäärän mukaisesti tavuja.


Kurssin aikana maaliskuussa kurssin opettaja Kaisla Suvanto ohjasi myös vapaaehtoisen terapeuttisen kirjoittamisen tapaamisen Zoomissa. Sen tehtävänantona oli muistaakseni kirjoittaa jostakin muutoksesta elämässä. Tehtävässä oli useampi vaihe ja viimeisenä muistiinpanoistani löytyy kohta, jonka päällä lukee videotapaamisessa ohjaajalta saamamme ohjeen tiivistyksenä: “10 min. tekstiä: Miten kuvailisit ilmiön tai maiseman kautta?” ja sen alta tällainen (luonteeltaan kuvitteellinen) tekstinpätkä, joka ilmeisesti kuvastaa jokseenkin harmaita tunnelmiani viime keväänä puettuna kaupunkimaiseman muotoon:


Minä muutin sementtisten teiden keskelle vanhaan taloon. Muutuin asioiden huolehtijaksi. Hallinnoijaksi. Tylsän harmaaksi. Vihreät pellot ja kasvit kuivuivat. Elin harmaan tylsän maiseman keskellä. Kerrostalojen keskellä. Raikas ilma katosi ja ympärillä leijaili vanhaa pölyä. Kellarissakin olen oleillut. Aurinko hävisi ja harmaus oli kaikkialla. En jaksanut nousta ylös kiviseltä penkiltä jolla makasin. Kehoni painoi kuin sementti ja vanhenin ainakin 15 vuotta. Puutkin olivat menettäneet lehtensä ja kuivuneet pystyyn vanhoiksi kuiviksi tikuiksi. Ratikat ajoivat edestakaisin vanhoilla kiskoilla (huminaa).

Viitteet


Bolton, G. 2011. Write yourself: Creative writing and personal development. London: Jessica Kingsley Publishers.

Holopainen, Johanna, Karoliina Maanmieli & Sari Kortesoja 2021. Kohti traumainformoidun kirjallisuusterapian käytäntöä. Scriptum, 8 (2), 1–44.


(Postaus kirjoitettu 10.8.2025; muokattu 13.8.2025.)

Kokeilemassa aseemista kirjoittamista


Lauantaina 17.8. pääsin tutustumaan itselleni uuteen runouden muotoon eli aseemiseen runouteen. Muutaman tunnin mittainen runotyöpaja järjestettiin Tekstin talossa Helsingissä. Sain tiedon työpajasta Facebookista. Sen tapahtumakuvauksessa kerrottiin, että järjestäjätahoina toimivat Outsider Art Festival ja Nihil Interit. Astuessani alakerran saliin näin heti suuren pöydän, jolle oli levitetty erilaisia tarvikkeita kuten hieman paksumpaa paperia ja kartonkia, erilaisia kyniä, leimasimia ja mustetyynyjä. Kurssin järjestäjät runoilijat Hanna Syrjämäki ja Karri Kokko olivat jo saapuneet paikalle ja toivottivat meidät osallistujat tervetulleiksi. Ensin kurssin opettajana toimiva Karri piti lyhyen johdatuksen aseemiseen kirjoitukseen ja runouteen. Hän määritteli aseemisen kirjoituksen sellaiseksi kirjoittamiseksi, jolla ei ole semanttista merkityssisältöä, ja luonnehti sitä kunkin “omaksi sisäiseksi käsialaksi”. Hän kertoi, että aseemisesti kirjoittaessa pidetään tärkeänä kirjoittamisen tekoa ja elettä itsessään. Johdantoluennossa minua kiinnosti erityisesti ajatus siitä, että sellaisia kokemuksia ja tunteita, joille ei ehkä juuri sillä hetkellä löydä sanoja, voi aseemisesti kirjoittamalla kuitenkin käsitellä ja tuoda esille.

Riika J. Virtanen, Aseeminen kirje 17.8.2024


Seuraavaksi rupesimme kokeilemaan aseemista kirjoitusta. En aluksi oikein ymmärtänyt miten ruveta kirjoittamaan ilman merkitystä. Sanoin ääneen, että joskus normaali kaunokirjoitukseni on niin epäselvää, että sitä on lähes mahdotonta lukea. Karri ehdotti, että aloittaisin kirjoittamaan paperin alalaidasta käsin, minkä sitten teinkin. Syntyi tunne kirjeen kirjoittamisesta. Ensimmäinen aseemisella kirjoituksella tuottamani teos onkin kirje, jonka laitan tänne näkyviin. Eri paksuisten mustien tussien lisäksi käytin pieniä kirjainleimasimia ja mustetta, joka paljastui punertavaksi. Nyt työpajan jälkeen miettiessäni tätä aseemista kirjettä olen ruvennut pohtimaan, miten erottaa toisistaan pelkästään aseeminen teksti ja toisaalta aseeminen runo vai onko edes tarpeen tai ylipäätään mahdollista tehdä tällaista erottelua. Kirjoitin työpajassa muutamia aseemisia runoja, joista laitan yhden tänne blogiin näkyviin yllä mainitun kirjeen lisäksi. Työpajan lopulla kokeilin myös pienemmille värillisille papereille kirjoittamista jonkinlaisilla geelikynillä ja pitäen välillä kahta kynää yhtä aikaa kädessä kuten meille oli ehdotettu jossain välissä. Kuitenkin mustat tussit ja kirjainleimasimet tuntuivat itselleni luontevimmilta välineiltä. Hanna kertoi hankkineensa pienet kirjainleimasimet Tigeristä ja mainitsi myös, että askarteluliikkeet ovat hyviä paikkoja hankkia tarvikkeita aseemisten runojen tuottamista varten. Saattaa olla, että minäkin yritän mennä ostoksille lähiaikoina ja hankkia kotiin leimasimia, mustetta ja paksuhkoa paperia. Mustia mangatusseja löytyy jo valmiiksi.

Karri Kokon yhtä aikaa kynällä ja leimasimella kirjoitettu aseeminen runo 17.8.2024

Olin etukäteen hieman jännittänyt kurssille osallistumista, koska en oikein tiennyt, mitä olisi luvassa. Pajassa oli kuitenkin rento tunnelma ja innostuin tekemään omia kokeiluja. Tuntui kiehtovalta kirjoittaa vapaasti mitä vain tuli ilman yritystä kontrolloida lopputulosta. Ennen kurssin päättymistä opettajamme Karri lahjoitti meille jokaiselle vielä itse kirjoittamansa aseemisen runon. Laitan ylle kuvan runosta liilalla paperilla. Runotyöpajassa oli niin hauskaa, että on ihan mahdollista, että saatan osallistua sellaiseen uudestaan, mikäli niitä järjestettäisiin lisää. Paja tarjoaa tavallaan tietyn tilan ja ajan antautua tutkimaan tunteitaan ja ajatuksiaan ilman sanoja mutta kuitenkin jakaen niitä muille näkyvään muotoon. Tuntui hauskalta kirjoittaa yhdessä samassa tilassa ilman painetta siitä, että tulisi löytää jotain erityisen syvällistä sanottavaa.

Riika J. Virtanen, Aseeminen runo 17.8.2024

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelua

Kuuluu jytän jumputusta. Ikkunasta näkyy parkkipaikasta ja koripallokentästä punakeltaisin varoitusnauhoin rajatulla kentällä voimistelijoita, jotka heiluttelevat käsiään ja askeltavat rytmin tahdissa. Varmaankin menossa jonkinlainen kesäjumppahetki. Olen taas Vantaalla Cowork-tilassa kirjoittamassa. Toivoin, että täällä olisi viileämpää kuin kotona, mutta yhteiskäytössä olevalla alueella on tukalan lämmintä. Helteellä ehkä viileydeltään sopivia paikkoja kirjoittaa ovat modernit ilmastoidut kirjastorakennukset. Kuitenkin, koska olen tullut tänne Cowork-tilaan, olen työskennellyt kohtalaisesti. Käytin tosin paljon aikaa yhteisessä keittiötilassa lukien siellä Hesaria, sekä päivän numeroa että sunnuntain lehteä.

Keväällä en ehtinyt päivittää tätä blogia. Oli niin paljon kirjoitettavaa ja luettavaa sekä kirjoittamisen että kirjallisuuden opintojen parissa. Talvella aloitin osittaisen opintovapaan aikuiskoulutustuen turvin. On ihanaa voida keskittyä opiskeluun, mutta olen myös joutunut ponnistelemaan, että saisin tarpeeksi opintoja tehtyä. Aikuiskoulutustuella opiskelu nimittäin edellyttää sitä, että suorittaa tietyn määrän opintopisteitä tukikuukausien aikana. Opiskelen tällä hetkellä Jyväskylän Avoimessa yliopistossa kirjoittamista ja kirjallisuutta. Maaliskuussa sain kirjoittamisen perusopinnot tehtyä ja aloitin juuri aineopinnot samassa aineessa. Kirjallisuudessa teen vielä perusopintoja.

Kirjallisuuden opiskelu on ollut siinä mielessä kiehtovaa, että olen tullut lukeneeksi useita minulle ennestään tuntemattomia teoksia. Erityisen mielenkiintoisena olen kokenut runouteen tutustumisen Kotimaisen kirjallisuuden historia -verkkokurssilla että etäluentokurssilla Kirjallisuuden analyysi. Ensin mainitulla kurssilla oli lopputehtävä, jonka puitteissa pääsin kirjoittamaan kotimaisen lyriikan historiasta, johon minun tietenkin täytyi ensin yrittää tutustua siinä määrin, että olisi mahdollista kirjoittaa siitä. Eräässä toisessa kurssin tehtävistä perehdyin Katri Valan runouteen ja luin suurella mielenkiinnolla hänen Kootut runonsa (Vala 1977). FM Anniina Merosen opettamalla kirjallisuusanalyysikurssilla tuli tehdä runoanalyysitehtävä, jossa tarkastelun kohteiksi oli valittavana kiinnostavaa suomalaista nykyrunoutta. Runoanalyysitehtävän tein eräästä runosta Satu Erran runokokoelmassa Hetkenä minä (Helsinki: Osuuskunta Poesia, 2021). Kokoelmassa oli erityisen mielenkiintoista se, mitä luonnehtisin häilyväksi puhujaksi. Erran runojen puhuja vaikuttaa tarkastelevan olemistaan välillä kokevan subjektin ja välillä muista näkökulmista (ks. Erra 2021, 13, 19, 26, 49). Lukiessani Erran kokoelmaa tajusin paremmin, mitä tarkoitetaan sillä, että runojen puhuja postmodernissa ja uudemmassa runoudessa ei välttämättä ole enää keskeislyyrinen puhuja vaan puhujapositiossa saattaa esiintyä jonkinlaista hajautumista (ks. Haapala & Seutu 2013, 236–240, 246–251).

Kirjoittamisen perusopintojeni viimeisenä kurssina oli runoilija AP Kivisen opettama Runous kurssi. Julkaisinkin jo edellisessä postauksessa yhden sen aikana kirjoittamani runon. Kurssilla oli tehtäviä, joiden aikana tuli kirjoittaa runoja erilaisten tehtävänantojen mukaan ja postata ne sitten muiden kurssilaisten nähtäviksi Moodle alueelle. Meidät jaettiin pienryhmiin ja kommentoimme toinen toistemme tekstejä. Tehtävänannoista erityisen kiinnostavina pidin soinnullisuuteen liittynyttä tehtävää ja myös luettelorunotehtävää. Ensin mainitun aikana kokeilin alkusointuisuutta, jota en muista aiemmin käyttäneeni tietoisesti. Luettelorunotehtävän aikana kirjoittamani runo taas johdatti ajatukseni aihepiiriin, josta aion kirjoittaa lisää aineopintojen Tekstikokonaisuus-kurssien aikana. Ne ovat nimeltään “Tekstikokonaisuus – Genreen harjaantuminen A ja B” ja niitä koordinoi FT Nora Ekström.  Aloitin niistä juuri ensimmäisen laatimalla suunnitelman runoteoksen kirjoittamisesta. Jätin sen muutamia päiviä sitten Moodleen tarkastettavaksi. Aion siis kesällä kirjoittaa runoja. Mietin, että se olisi tervetullutta vaihtelua, koska viime vuoden aikana olen tullut keskittyneeksi aika lailla proosan kirjoittamiseen.

Täällä blogissa olen välillä kertonut pienoisromaanikäsikirjoituksen etenemisestä. Sain siitä keväällä jonkinlaisen luonnosversion kirjoitettua. Se on vielä kahdella testilukijalla katsottavana ja odottelen kovin jännittyneenä, josko saisin siitä palautetta lähiaikoina. Sen jälkeen aion vielä käydä läpi koko käsikirjoituksen ja tuottaa samalla toivottavasti valmiimman ja luettavamman version pienoisromaanista.

Tässä vielä runo “Muusa”, jonka kirjoitin yllä mainitun runouskurssin Oodi-tehtävän aikana. Alkuperäisessä tekstissä on loppupuolella joitain asemointeja, joita en onnistunut saamaan näkymään nettisivulla. Se ei kuitenkaan haitanne sisällön ymmärrettävyyden kannalta.

Muusa

Olet herkkä ja karkea
arjen piiloutunut taiteilija
lämmin turvallinen torjuva kivi
kaipuun ja särkyvän rotkonrinne

Tämä side ja jännite ei ole suhde
ei ole mitään ja kuitenkin niin paljon

Lähetän viestejä kiviselle seinälle
kuiskaan sanoja kallioiden koloon
hautaan hellyyttä lumikinokseen
paiskaan kirjaimia internetiin

Virkkaan sanoja
punon virkkeitä rihmastoiksi
solmin merirosvosolmuiksi
teen sananäyttelyn
mainostan kirjainkoruja
jaan tiedon Facebookissa
lähetän kutsuja

sinulla on muuta
olet toisaalla
ylhäällä temppelissä
aina on muuta
tai et vastaa

Olet kaunis katsella
kylmä kuin antiikin marmoripatsas

Et ymmärrä tarvetta keskustella
toivetta tavata
halua tulla kuulluksi

ajatukseni
ei mustia vaan vaaleanpunaisia
ei harmaita vaan vaaleansinisiä
törmäävät kylmään rautaan

Vuosien jälkeen
se iskee tajuntaani
tajuan olemuksesi

olet itsepäinen muusa
kaukainen välinpitämätön
kuitenkin olet
iloitsen että olet

(Runo kirjoitettu Kannelmäessä 8.2.2024; blogikirjoitus kirjoitettu Myyrmäessä 5.6.2024; muokattu 17.6.2024)

Viitteet blogitekstissä mainittuihin teoksiin

Erra, Satu 2021. Hetkenä minä. Helsinki: Osuuskunta Poesia.

Haapala, Vesa & Katja Seutu 2013. Runon puhuja ja puhetilanne. Teoksessa Mäkikalli, Aino & Liisa Steinby (toim.), Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Tietolipas 238. Helsinki: SKS, 236–251.

Vala, Katri 1977. Kootut runot. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Kirjoittamisen merkityksestä

Olen äskettäin aloittanut hieman erityyppisen kirjoittamisen perusopintojen kurssin kuin aiemmat kurssit, joille olen osallistunut. Kyseessä on kurssi “Kirjoittaja lukijana ja tutkijana”. Kurssin pääasiallinen suoritusmuoto on verkkotentti. Suoritusmuotona verkossa tenttiminen on uutta minulle ja saa nähdä, miten tulen onnistumaan siinä. Verkkotentin aikana saa pitää lukumateriaaleja ulottuvillaan ja katsella niitä, mutta aika on rajattu neljään tuntiin kirjoittaa vastaukset kysymyksiin. Pelkään hieman sitä, mikäli verkkoyhteys yht’äkkiä hyytyisi ja vastausten lähettäminen ei onnistuisikaan. Tenttimistilaisuuksia on kuitenkin enemmän kuin yksi kevään mittaan.

Moodlessa kurssin opiskelijoita kannustettiin muodostamaan lukupiirejä. Meillä on tarkoitus olla lukupiiri Oodin kahvilassa, joka kokoontuu kolme kertaa tammikuussa. Suurinta osaa siihen osallistuvista kirjoittajista en ole koskaan tavannut, joten tulee olemaan jännittävää nähdä, keitä ilmaantuu paikalle. Lukupiirissä keskustelemme kurssin lukumateriaaleista, mutta voimme tehdä valintoja, kuinka monia niistä käsitellään kussakin tapaamisessa.

Ensimmäisellä kokoontumiskerralla on tarkoitus keskustella Antti Röngän ja Petri Tammisen teoksesta Silloin tällöin onnellinen (Helsinki: Gummerus, 2020) ja mahdollisesti muutamasta muusta artikkelista. Kirja sisältää kahden kirjailijan, jotka ovat isä ja poika, kirjeenvaihtoa toisilleen. Kirjeet ovat ajanjaksolta, jolloin poika – Antti Rönkä – vielä kirjoitti ja viimeisteli esikoisromaaniaan siihen saakka kunnes teos nimeltä Jalat ilmassa vihdoin ilmestyi. On ihailtavaa, että teoksen Silloin tällöin onnellinen tekijät ovat olleet niin avoimia, että ovat pystyneet saattamaan julkisuuteen yksityistä kirjeenvaihtoaan. Nykyään viestittely ihmisten välillä käydään usein pikaviesteillä ja tällaisen kirjeenvaihtoa sisältävän teoksen lukeminen tuo myös mieleen ajatuksen, kuinka harvinaiseksi tällainen perinteinen kirjeitten kirjoittelu on nykyään käynytkään. Vaikka myös spostiviesteillä voi hyvin vaihtaa ajatuksia, saattaa käydä niin, että ne jäävät piiloon sähköisiin kansioihin bittiavaruuteen. Teoksessa Silloin tällöin onnellinen kirjeissä käyty keskustelu liittyy suurelta osin kirjoittamiseen ja on siten kiinnostavaa tästä aihepiiristä kiinnostuneille. Kirjoittajat pohtivat kirjoittamisen merkitystä itselleen ja se saa lukijan pohtimaan kysymystä myös omakohtaisesti. Kirjassa kirjoittaminen saa useitakin merkityksiä.

Erityisesti Antin kirjeitä lukiessa ainakin tälle lukijalle välittyi ajatus, että kirjoittamalla voi käsitellä vaikeita ja tuskaa aiheuttaneita asioita (Rönkä & Tamminen 2020: 24, 206). Olen itse huomannut saman aspektin luovassa kirjoittamisessa: mahdollisuuden käsitellä asioita, joille ei ehkä muutoin löytäisi ymmärtäväistä kuulijaa tai sitten sellaisia asioita, joita itsestä tuntuisi vaikealta käsitellä suorasanaisesti ja dokumentaarisella otteella. Asioita voi verhota piiloon fiktioon ja lukijan on todennäköisesti mahdotonta luotettavasti erottaa, mikä on oikeasti tapahtunutta ja mikä keksittyä.

Kirjoittamisen merkitys ei ole itselleni helppoa tai yksiselitteistä hahmottaa. Se on jotakin, mitä haluaa tehdä, mutta jota usein silti tuntuu vaikealta tehdä. Ajastan usein kirjoittamistani Pomodoro-tekniikalla, jotta saisin ainakin kirjoitetuksi edes muutaman 25 minuutin jakson. Tämä kertoo siitä, että usein joutuu tavallaan patistamaan itseään kirjoittamisen ääreen. Luova toiminta tuntuu tärkeältä ja siitä toivoo myös jonkinlaista tulosta eli valmiita pienempiä tai suurempia teoksia. Minulle kirjoittaminen on myös tapa tallentaa muistoja. Teen päiväkirjamerkintöjä, mutta en valitettavasti täsmällisesti vaan silloin tällöin. Nykyään minua harmittaa se, etten nuorempana tullut tehneeksi ja tallentaneeksi kunnollisia päiväkirjamerkintöjä Intiassa asuessani. Kirjoittamalla voi myös kommunikoida, mikä lienee yksi sen tärkeimpiä funktioita. Kirjoitamme kirjeitä ja viestejä ja kirjoittamalla jonkin kaunokirjallisen teoksen kuten runon kommunikoimme ja jaamme myös jotakin, vaikka emme välttämättä tiedäkään tuleeko teos saamaan lukijoita ja keitä he ovat. 

Tänään on viimeinen päivä tätä vuotta ja toivon rauhaa maailmaan ja kaikille rakkaudellista vuotta 2024!