kurssi – Sivu 2 – Riikan kirjoitusnurkka

Jälleen Jyväskylässä

Saavuin viime perjantaina toista kertaa tänä vuonna Jyväskylään. Meillä oli proosakurssin toinen lähijakso Agorassa. Kurssitapaaminen oli tällä kertaa vain lauantaipäivän mittainen, joten perjantaina minulle jäi hieman aikaa tutustua Jyväskylän yliopiston kampusalueisiin.

Ruusupuisto, Seminaarinmäki ja Lähde

Kävin ensin Ruusupuistossa, jossa sijaitsee Avoimen yliopiston tiloja. Oli jo myöhäinen iltapäivä, joten saatoin vain tutustua rakennukseen, joka vaikutti modernilta. Aulassa oli mielestäni hauska ratkaisu, että siellä oli seuraavaan kerrokseen asti ulottuva leveä portaikko, jolle oli aseteltu istuintyynyjä, joilla opiskelijat saattoivat istua hieman kuten amfiteatterissa. Oleskelutilana käytössä olevan portaikon viereltä kulki varsinainen ylöspäin johtava kulkuportaikko. Sain vaikutelman, että varmaankin tätä avointa porrastettua tilaa käytetään myös tilaisuuksiin, koska alempana näkyi koroke ja mikrofoni. Sen vierellä oli suuri henkilönmuotoiseksi leikattu valokuva Minna Canthista (kuvan aikaan vielä Johnson) varustettuna tiedolla, että hän opiskeli Jyväskylän seminaarissa vuosina 1863–1864.

Ruusupuisto, Jyväskylä, 2023 (Kuva: RJV)

Ruusupuistosta jatkoin matkaa Seminaarinmäelle. Kiertelin tovin siellä, koska ei ollut aivan helppoa löytää rakennusta B. Etsin kirjastoa, jota kutsutaan Lähteeksi. Kysäisin viimein eräältä ohikulkeneelta henkilöltä, ja kirjasto olikin näköetäisyydellä oleva punaisista tiilistä ja sinisistä elementeistä koostuva melko moderni rakennus. Tämä henkilö myös kiinnitti huomiotani siihen, kuinka eri aikakausilta Seminaarinmäellä sijaitsevat rakennukset ovat: on vanhoja rakennuksia, Alvar Aallon suunnittelema päärakennus ja moderneja tiloja. Laskeuduin portaat alaspäin ja kävelin sisään kirjastorakennukseen. Katselin siellä paikkoja ja tutustuin kokoelmiin rauhallisessa kokoelmatilassa. Kirjastossa oli myös tiloja, joissa opiskelijat saattoivat opiskella ja tietokoneita heidän käyttöönsä. Sisätilojen yleisilmeestä jäi mieleen voimakkaan keltainen väritys sisustuksessa ja kaiteissa. Palasin aulaan, jossa olin huomannut kahvilan. Siellä oli vitriinissä ilahduttavan paljon vegaanille sopivia kahvilatuotteita kuten mehevän näköistä suklaakakkua ja muffinsseja. Istuin jonkin aikaa teellä kahvilassa ja nautin muffinssia ja tuorepuuroa.

Mäki, männyn runkoja ja taaempana rakennuksia. — Seminaarinmäellä, Jyväskylä, 2023 (Kuva: RJV)

Lauantain lähitapaaminen Agorassa

Lauantaina oli varsinainen opiskelupäivä. Proosakurssilla, jota opetti FT Emilia Karjula, aloitimme taas tutuksi tulleeseen tapaan kirjoitusharjoituksella. Sen idea oli saatu Ryhmärenki-sivustolta ja sovellettu kirjoitusharjoitukseksi. Meille näytettiin valkokankaalla kuvia erinäköisistä tuoleista erilaisissa maisemissa. Meidän tuli valita niistä yksi, jolle haluaisimme istua, ja kirjoittaa siitä. Valitsin nojatuolin, joka oli kesäisellä niityllä. Tekstissäni päädyin kuvittelemaan itseni istumassa tuolilla ja haaveilemassa erilaisista asioista. Tein siinä myös huomion, että olen jo keskellä ainakin joitain näitä asioita, joista haaveilen. Ne voivat tapahtua tässä ja nyt. Ainakin kirjoittamiseen liittyvät asiat. Vaikka olenkin elämäni aikana kirjoittanut monenlaisia tekstejä, hieman liian suuri osa ajastani on usein kulunut vain kirjoittamisesta haaveiluun eikä varsinaiseen kirjoittamiseen. Aivan opetuksen lopussa teimme saman tehtävän uudelleen ja saimme joko istua samalla tuolilla tai valita jonkin toisen. Valitsin tuolin, joka oli sijoitettu rantahietikolle meren rannalle. Se toi mieleeni raikkaan meri-ilman hengittämisen syvään ja rauhallisesti, rentoutumisen ja Hangon hiekkarannat ja merimaisemat. Rupesin myös pohtimaan sitä, kuinka minulla on itse asiassa täysi vapaus valita millä tuoleista istun. Tavallaan tämä rinnastui mielessäni siihen, kuinka voimme valita itse, millaisia rooleja tässä elämässä otamme.

Suuren osan aikaa lähitapaamisessa käytimme pienryhmässä keskusteluun. Olimme etukäteen jättäneet välitehtävänä kirjoittamamme novellin ja toisen lyhytproosatekstin Moodleen. Toisten saman ryhmän jäsenten tuli lukea etukäteen muiden ryhmäläisten tekstit ja valmistautua kommentoimaan niitä. Kävimme läpi vuorotellen jokaisen tekstit ja juttelimme niistä. Tämä oli hyvin mielenkiintoista. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa eikä useinkaan saa kuulla, mitä muut teksteistä ajattelevat. Tekstini aihe liittyi graffitimaalaukseen.

Yritin kirjoitustani varten oppia graffitimaalauksesta. En päässyt kuitenkaan kuin alkuun tässä. Kävin havainnoimassa Suvilahdessa ja luin Juho Toiskallion kirjan Graffiti: Wraitterin käsikirja (Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava 2020). Katsoin myös pari graffitiaiheista videota. Graffitiaiheeseen liittyvän novellin kirjoittaminen tuntui kuitenkin hyvin epävarmalta puuhalta. Pelkäsin käyttäväni vääriä sanoja tai kuvaavani työvaiheita ja tekniikoita jotenkin väärin. Sain ryhmältä kuitenkin noin yleensä ottaen mielestäni hyvää palautetta. Tekstini oli siis ilmeisesti ainakin tavalliselle lukijalle sangen ymmärrettävää. Juuri ennen kurssitapaamista pyysin myös erästä katutaiteeseen erikoistunutta taiteilijaa, Jesse Pasasta, katsomaan näitä tekstejäni, koska toivoin palautetta myös alaa tuntevalta henkilöltä. Jesse suostui ystävällisesti lukemaan tekstini ja kommentoimaan niitä. Sain häneltä palautteen lähitapaamisen jälkeen ja huomasin, että novellissa on kyllä paljon parannettavaa maalaamiseen liittyvissä asioissa ja sanastossa. Yritän seuraavaksi parantaa tekstejäni sekä muilta opiskelijoilta että Jesseltä saamieni kommenttien pohjalta. Palattuani Helsinkiin, minulla oli ilo myös kokeilla maalaamista hetken Jessen opastuksella.

Lähi- ja verkko-opiskelusta

Tähän saakka kirjoituksen perusopintojen opiskelu Jyväskylän yliopiston Avoimessa yliopistossa on ollut ihanan innostavaa. On ollut sopivassa suhteessa sekä lähitapaamisia että verkko-osuuksia Moodlessa. Sain kuitenkin kuulla, että ensi lukuvuodeksi ei olisi tarjolla ollenkaan lähiopetusta. Tämä kuulostaa mielestäni harmilliselta, ja toivonkin, että lähijaksolliset kurssit palaisivat takaisin opintotarjontaan mahdollisimman pian. Vaikka kotonaan voi hyvin kirjoittaa yksin, on jokaiselle lähijaksokerralle osallistuminen ollut hauska ja avartava kokemus ja olen nauttinut myös Jyväskylässä käynneistä. Kurssiin osallistuminen on antanut syyn lähteä lyhyelle matkalle jonnekin Helsingin ulkopuolelle. Lähijaksoilla olen myös tutustunut joihinkin toisiin kirjoittajiin ja saanut keskustella heidän kanssaan. Tällä viikolla on minulla ilokseni tilaisuus tavata Oodissa kirjoittajia, jotka osallistuivat samaan aikaan itseni kanssa ensimmäiseen perusopintojen kurssiin alkuvuodesta. Ehkä olen jossain mielessä vanhanaikainen, mutta minusta tuntuu tärkeältä nähdä kurssien opettajia ja muita opiskelijoita livenä ihan “oikeasti”. Korona-aika oli pitkä ja silloin oli hienoa, että joitain luentoja pidettiin verkossa (en vielä silloin opiskellut Jyväskylän Avoimessa yliopistossa, mutta kuuntelin erilaisia luentoja Zoom-videoviestintäpalvelun kautta). Nyt kuitenkin, kun pahin korona-aika on toivottavasti ohi, niin on ollut mukavaa käydä paikan päällä kurssien lähijaksoilla. On toki totta, että sellaisille henkilöille, jotka asuvat pitemmän matkan päässä, verkko-opiskelu mahdollistaa opintojen tekemisen. Olisi kuitenkin mukavaa, jos kurssitarjonnassa säilyisi valittavaa myös sellaisille ihmisille, jotka tuntevat oppivansa paremmin, kun ainakin välillä näkevät oikeita ihmisiä opintojensa aikana.

Punatiilinen rakennus, jossa on sininen katto-osa. — Jyväskylän yliopiston kirjasto Lähde, 2023 (Kuva: RJV)

Lähijaksolla Jyväskylässä

Nyt maaliskuussa pääsin ensimmäistä kertaa käymään Jyväskylän yliopistossa. Osallistuin siellä proosakurssin lähijaksoon, joka on yhteinen sekä Avoimen yliopiston että Jyväskylän yliopiston opiskelijoille. Myös tätä kurssia luotsaa sama opettaja, FT Emilia Karjula, joka opetti myös ensimmäistä kirjoittamisen oppiaineen kurssiani Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Tähän meneillä olevaan proosakurssiin kuuluu kaksi lähijaksoa ja seuraava on huhtikuun loppupuolella. Vaikka paljon opintoja voi tehdä verkossa, olen erityisesti yrittänyt ilmoittautua kursseille, joihin kuuluu lähijakso. Pidän siitä, että kurssin aikana näen oikeasti ihmisiä ja voin keskustella heidän kanssaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Tällä hetkellä olen tavallaan kahden kurssin risteyksessä: palautin juuri Moodlessa ensimmäisen kurssin (“Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat”) oppimispäiväkirjan.

Proosakurssi oli Agora nimisessä rakennuksessa. Jo ennen kurssin alkamista kävin katsomassa Agoraa ja aterioimassa siellä opiskelijaruokalassa, jossa saatoin nauttia vegaanille sopivaa lounasruokaa vierailijahintaan. Ensi vaikutelman perusteella ajattelin rakennuksen olevan valoisa ja moderni. Opiskelijaruokala oli viihtyisä suurine maisemaikkunoineen. Koska kurssilla oli paljon ohjelmaa sekä perjantai-iltana että lauantaipäivänä, en tällä kertaa kerennyt vierailla muualla Jyväskylän yliopiston kampuksella tai kirjastossa, mikä siten jää ensi kertaan.

Pääoven edustaa valkoisen rakennuksen edessä. Polkupyöriä telineissä. — Agoran pääsisäänkäynti, Jyväskylä 17.3.2023 (Kuva: RJV)

Kurssin tunnelma oli huomattavan rentoutunut ja ihmiset olivat selvästi iloisia päästessään kirjoittamaan ja keskustelemaan yhdessä ja kuuntelemaan opettajan selostuksia proosan lajeista. Toki olen aiemminkin kuullut vaikkapa legendoista ja faabeleista, mutta en aiemmin ole edes tullut miettineeksi mahdollisuutta yrittää itse kirjoittaa sellaisia tai mieltänyt niitä ajankohtaisiksi mahdollisiksi genrevaihtoehdoiksi kirjoitelmien kannalta. Kurssilla pääsemme kokeilemaan novellin ja jotakin toista genreä edustavan lyhytproosatekstin kirjoittamista tehtävissä, jotka meidän on määrä tehdä maalis- ja huhtikuun tapaamisten välillä. Tietenkään sinänsä ei tarvitse olla millään kurssilla kokeillakseen tekstien kirjoittamista hyödyntäen eri lyhytproosalajien ominaispiirteitä, mutta välitehtävän deadline kuitenkin aiheuttaa tietynlaista painetta ryhtyä tuottamaan tekstiä.

Proosakurssia edelsi sen ennakkotehtävien teko, joita käsittelimme lähitapaamisessa pienryhmissä. Jyväskylässä teimme myös useita kirjoitusharjoituksia: kirjoitimme mm. raapaleen, joka on minulle uusi genre. Sillä tarkoitetaan satasanaista kirjoitusta, mutta otsikkoa ei ole laskettu mukaan sanamäärään. Kirjoittaminen 20 minuutissa toki onnistui. Syntyi satasanainen teksti, mistä en kuitenkaan ole erityisen ylpeä kielellisessä tai sisällöllisessä mielessä. On kuitenkin mielenkiintoista kokeilla, mitä syntyy rajoitetussa ajassa, kun yrittää tehdä tunnilla annettuja tehtäviä.

Kurssilla sain keskusteltua eräästä proosan kirjoittamisessa minua vaivanneesta ongelmasta ja keskustelun jälkeen olo on paljon selkeämpi. Muut henkilöt pienryhmässämme eivät pitäneet ongelmaani edes minään ongelmana vaan ihan sopivalta kuulostavana kirjoittamistapana. Yritän tällä hetkellä kirjoittaa pienoisromaania. Aloitin sen jo loppusyksystä osallistuessani Kriittisen korkeakoulun järjestämälle pienoisromaanikurssille, jota opetti kirjailija Jyri Vartiainen. Tuon kurssin aikana oivalsin, että voisin yrittää kirjoittaa nimenomaan pienoisromaanin ja hyödyntää siihen myös joitain tekstipätkiä, jotka olin jo aiemmin tallentanut koneeni syövereihin. Valitettavasti kuitenkin projekti hieman jäi odottelemaan pienoisromaanikurssin jälkeen – piti valmistautua Pariisin konferenssimatkaan ja sitten tuli kiire niiden kirjoitusten kanssa, jotka oli tarve saada aikaan ensimmäistä kirjoittamisen opintojen kurssia varten (ennakkotehtävä, kertomus, draamakohtaus ja essee). Kerroin tästä pienoisromaaniprojektistani jotain muille osallistujille proosakurssin lähitapaamisessa. Nyt tuntuu siltä, että on tärkeää kirjoittaa käsikirjoitusta eteenpäin, kun on kerran jo puhunutkin siitä muille. Olen tosin ihan tietoinen mahdollisuudesta, että käsikirjoituksesta saattaa muotoutua sellainen, että haluankin kätkeä sen laatikkoon piiloon.

Kurssilla rima pidemmän proosakirjoituksen kirjoittamiseen tavallaan laski. Juttelimme pienryhmissä sekä aloituksista että lopetuksista ja kukin oli kirjoittanut ennakkotehtävänä “Innostavan aloituksen” romaanikäsikirjoitukseen. Olen tähän asti vältellyt alkukappaletta, mutta nyt kurssia varten tekemäni alku tuntui ainakin ihan toimivalta siinä mielessä, että sen jälkeen on ruvennut syntymään tekstiä. Rupesin aloitustehtävää tehdessäni ajattelemaan, että olisi ihan ok, jos edes onnistuisin kirjoittamaan huonon pienoisromaanin. Sekin olisi parempi kuin ei mitään ja uskon kyllä pystyväni tuottamaan huonoa tekstiä – jos haluaa tuottaa laadukasta ja ansiokasta tekstiä, niin sehän on sitten jo ihan eri juttu.

Ennen paluumatkaa oli huono sää. Kun lähdin kävelemään kohti Jyväskylän keskustaa, oli aamuinen lumisade tauonnut. Kuitenkin ehdittyäni kävellä jonkin matkaa, alkoi satamaan vettä. Koska minulla oli vielä runsaasti aikaa ennen junanlähtöä, kävin vierailulla Jyväskylän taidemuseossa. Siellä oli meneillään kaksi taidenäyttelyä. Mennessäni museoon en ollut tajunnut, että siellä oli toiseksi viimeistä päivää avoinna Jyrki Markkanen nimisen taiteilijan näyttely “Kokoelmat / Alueet”, joka sisälsi eri grafiikan menetelmillä luotuja teoksia. Oli ilahduttavaa päästä katselemaan tuota näyttelyä, joka teki minuun vaikutuksen kuten esimerkiksi teos “Kokoelma: haltuunotto ja varastointi” (2020 – 2022), joka koostui suuresta määrästä vedoksia, jotka vaikuttivat esittävän erilaisia vesitorneja.

Oli mukavaa käydä Jyväskylässä. Se tuntui ikään kuin pieneltä lomamatkalta: kurssilla oli niin hauskaa, ettei se todellakaan tuntunut miltään voimia vievältä opinnoissa ponnistelulta. Seuraavalla kerralla yritän ehtiä katsella Jyväskylän yliopiston alueita ja paikkoja paremmin ja myös katsoin, että kaupungissa olisi muitakin mielenkiintoisia paikkoja kuten kasvisravintola ja grafiikan paja, joissa voisi yrittää vierailla, jos vain suinkin sattuu ehtimään. Mikäli sää suosii ensi kerralla, ajattelen, että voisi olla mukavaa tehdä kävelylenkki Jyväsjärven rantamaisemissa.

Kirjoittamisen opintojen aloittamisesta

Olen aloittanut opiskelemaan kirjoittamista. Huomasin viime vuoden puolella Facebookissa ilmoituksen Jyväskylän Avoimen yliopiston tarjoamista kirjoittamisen opinnoista. Perusopintokokonaisuuteen täytyi hakea sisään. Mitään tutkintopapereita ei tarvittu, vaan piti tehdä kirjoitustehtävä, joka lähetettiin hakulomakkeen mukana sähköisesti. Rekisteröidyin tekemään näitä opintoja tammikuun alussa ja opintoni alkoivat varsinaisesti lähiopetusjaksolla, joka oli täällä Helsingissä tammikuun loppupuolella. Sitä varten meidän piti tehdä etukäteen ennakkotehtävä, joka palautettiin Moodleen.

Kurssin “Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat” lähijakso alkoi tapaamisella perjantai-iltana 27.1. Helsingin aikuisopiston tiloissa Runeberginkadulla. Ryhmä oli melko pieni, noin kymmenen opiskelijaa. Ensimmäinen tapaaminen oli valoisan tuntuisessa luokkatilassa opiston pohjakerroksessa. Opettajanamme toimi FT Emilia Karjula. Kurssi alkoi ohjatulla rentoutusharjoituksella. Sitten meidän piti kirjoittaa n. 5 minuuttia ns. “treenikirjoitusta” vastaten kysymykseen “Miltä minusta tuntuu olla täällä nyt?”. Opettajamme selitti, että treenikirjoituksella tarkoitetaan kirjoittamista, jossa vain kirjoitetaan mitä mieleen tulee nostamatta kynää paperista ja korjailematta kirjoitusta ollenkaan. Eräänä vinkkinä hän neuvoi muuttamaan fontin valkoiseksi, mikäli kirjoittaa tietokoneella. Opettajamme kertoi myöhemmin, että treenikirjoituksen idea tulee Natalie Goldbergin teoksesta Luihin ja ytimiin (Writing Down the Bones). Olen aiemminkin tutustunut tämäntapaiseen kirjoitustyyliin käytännössä. Emmi Hakalan sanoituskurssilla viime vuonna Zoom-tapaamiset alkoivat aina 10 minuutin kirjoitusharjoituksella jostakin sanasta, jotka oli alunperin kerätty opiskelijoilta.

Kun olimme saaneet kirjoitettua noin 5 minuuttia, harjoitus jatkui. Meidän tuli valita eri kriteereillä joitakin sanoja tekstipätkästämme ja lisäksi meillä oli lupa käyttää kahta muuta annettua sanaa. Tehtävänä oli kirjoittaa runo. Minulla syntyi tällainen pikku runo:

Suoritusaktiviteetti

Jännittyneenä hengittelen

ja huolestuneena jumitan

kirjoitan mustia surullisia pisteitä

outoa on yöllä kirjoittaa

Harjoitus jatkui parikeskusteluilla ja sitten parimme tuli esitellä meidät muille. Luimme myös syntyneet runot ääneen. Opettajamme kertoi, että harjoitus oli mukailtu seuraavasta kirjasta: Hirvonen, E. & Silfverberg, A., Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja (Helsinki: Avain 2010).

Ihmettelen hieman, miksi minulla syntyi hieman ahdistuneen kuuloinen teksti. Toki helposti ahdistun ja stressaan eri asioista, mutta kirjoittamisen opintojen opiskelun alkamista olin odottanut innolla. Voi olla, että uudet asiat saavat minut hieman varautuneeksi ja huolestuneeksi siitä, miten tulee sujumaan ja istuinhan itselleni uudessa tilassa aivan minulle uusien ihmisten kanssa. En tuntenut ennestään ketään opiskelijoista. Olin etukäteen ajatellut, että olisin varmaan vanhimpia ryhmässä, mutta nähtyäni muut opiskelijat, tajusin, että heitä oli todellakin kaiken ikäisiä. Avoimet yliopisto-opinnot näyttävät tarjoavan mahdollisuuden elinikäiseen oppimiseen monille.

Lähijakso kesti perjantai-illan ja lauantaiaamun ja -päivän kello kolmeen saakka. Saimme tietoa kirjoittamisen opinnoista ja teimme useampia harjoituksia joko pienryhmissä tai parin kanssa. Oli mahtavaa tavata muita kirjoittamisesta kiinnostuneita. Kävimme lounaalla kurssiporukan kanssa läheisessä Fazer-kahvilassa, jossa saattoi tilata vegaanisen salaatin salaattitiskin aineksia yhdistelemällä. Viime vuosina on koronan takia ollut niin paljon eristyneisyyttä ja tapaamisia Zoomin kautta, että tuntui tosi virkistävältä tavata ihmisiä ihan oikeasti kurssilla, jolla puhuttiin kirjoittamisesta ja tehtiin kirjoittamisharjoitteita yhdessä.

Nyt kurssi jatkuu verkossa ja olemme kirjoittaneet jo kaksi erityyppistä tekstiä, jotka on palautettu kurssin Moodle-sivulle. Siellä samassa ryhmässä olevat opiskelijat voivat kommentoida niitä. Tähän mennessä olen kirjoittanut lyhyen proosatekstin ja draamakohtauksen. Innostuin aika lailla draamatehtävästä, koska käsikirjoittaminen on uutta minulle.

Kiinnostuin tuosta Emilia Karjulan kurssilla mainitsemasta Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin: Kirja kirjoittajalle (suomentaneet Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari. Helsinki: Kansanvalistusseura 2008.). Se löytyi onneksi SKS:n kirjaston kokoelmista. Goldberg tosiaan kirjoittaa kirjoittamisen harjoittelusta ajastetusti. Kirjassaan hän antaa ohjeita – kuten opettajamme antoi kurssilla – ettei tule nostaa kynää paperista tai pysähtyä korjailemaan tekstiä vaan vain kirjoittaa yhtä mittaa ihan mitä vain on tullakseen. (Goldberg 2008: 22–29.) Kiinnostuin siitä, minkälaisia ajatuksia on tällaisen harjoituksen takana? Goldberg puhuu ns. “alkuajatuksista”, joita hän pitää erityisen arvokkaina. Hän selittää tällaisen kirjoitusharjoittelun tähtäävän siihen, että ns. “sisäisen sensorin” valta vähenee: Kun ei mieti pitkään, mitä kirjoittaa, ja muokkaile kirjoittamisen aikana tekstien sisältöä sen mukaan, mitä arvelee muiden odottavan tai minkä ajattelee olevan käsitys hyvästä kirjoittamisesta, vaan kirjoittaa, mitä “nousee” esiin, jostain syvältä sisimmästämme voi silloin nousta omia ajatuksiamme ja mitä oikeasti ajattelemme ja tunnemme. (Goldberg 2008: 22–29.) Kirjassa on monia hyviä vinkkejä kirjoittajalle alkaen sopivan muistikirjan valinnasta. Toisaalta vaikka kirja on hyvin inspiroiva, koin sitä lukiessani, että sille, että vain ylipäätään kirjoittaa mitä tahansa mieleen sattuukaan tulemaan, annettiin hyvin paljon painoa, kun taas kirjoittamiseen liittyvistä muoto- tai rakenteellisista seikoista en muista löytäneeni kirjasta paljonkaan ainakaan yhdellä lukemisella mieleeni jääneitä neuvoja.

Tiibetiläisiä kirjaimia ja kurssitunnelmia

Kuvassa näkyy taulu, jolle on kirjoitettu tiibetiläisiä aakkosia sekä taustalla kirjahylly täynnä kirjoja. Lähellä huoneen kattoa näkyy rukouslippuja. — Elonpyörässä, 2022 (Kuva: RJV)

Viime aikoina aikaani on kulunut aika lailla hieman erilaiseen kirjoitusaktiviteettiin kuin omien tekstien kirjoitteluun. Aloitin tässä kuussa nimittäin vetämään tiibetin kielen lyhytkurssia. Sen järjestäjänä toimii Suomen Himalajan-tutkimuksen seura. Tällä kertaa opetan ihan vapaaehtoisena, koska toivoin, että seuralla voisi olla tällaistakin kielenopetustoimintaa (olen mukana kyseisen seuran hallituksessa). Kurssin otsikkona on “Opi lukemaan ja kirjoittamaan tiibetiä!” ja tarkoituksena on tutustua tiibetin kirjoitusjärjestelmään. Olenkin kurssin aikana kirjoitellut paljon tiibetiläisiä kirjaimia ja tavuja paitsi opetuskertojen aikana niin myös kotona miettiessäni aina kunkin opetuskerran opetusta. Kurssi on Elonpyörässä, joka on pieni kirjasto lähellä Sörnäisten metroasemaa. Saamani käsityksen mukaan kokoelmat sisältävät pääosin eri traditioiden hengellisyyteen liittyvää kirjallisuutta, mutta kirjastosta löytyy myös kaunokirjallisuutta kuten runoteoksia.

Tila kirjastossa on viihtyisä – katossa liehuvat tiibetiläiset rukousliput ja opiskelemme keskellä pientä tilaa, jonka kaikilla seinillä on kirjojen täyttämiä kirjahyllyjä. Sain käyttööni kurssia varten pienen lasten IKEA-taulun, johon voi kirjoittaa liiduilla ja valkotaulutussilla. Taulutila on kuitenkin sen verran pieni, että vain muutamia tiibetin sanoja mahtuu kirjoittamaan samaan aikaan tauluun ja sitten se pitää joko pyyhkiä tai sitten kääntää toisin päin, koska kummallakin puolella on kirjoituspintaa. Taulun alle telineelle voi myös laittaa paperirullan ja vetää sen taulun takaa yli niin, että etupuolelle riippuvalle paperille pystyy kirjoittamaan. Koska taulu on tarkoitettu lyhyemmille ihmisille kuin minä, nostin taulun ensimmäisen tapaamisemme aikana pöydälle ja toisella tapaamisellamme kirjoitin siihen sen sivulla jakkaralla istuen.

Ryhmä, jolle opetan, on hyvin pieni. Kurssi starttasi minimimäärällä osallistujia: vain 4 henkilöä ilmoittautui mukaan. Olemme myös jo sopineet lisäopetuskerrasta, koska muutoin jotkin kurssin tapaamisajat eivät sopineet aika monelle. Yhden perjantai-illan istuin Elonpyörässä odottelemassa, jos joku tulisi paikalle. Ei tullut, mutta vietin aikaa lukemalla Pertti Niemisen suomennoksia kiinalaisista runoista Jadepuu-nimisessä kirjassa, joka löytyi kirjaston hyllystä. Kurssia ei siis todellakaan voi kutsua yleisömenestykseksi, mutta olen tyytyväinen, jos muutama henkilö edes oppisi tiibetin kirjaimet tai parhaassa tapauksessa lukemaan sanoja. Tiibetin kielen tavurakenne ei ole aivan yksinkertainen, joten tarvitaan hieman tutustumista ja harjoittelua, jotta opiskelija pystyisi lukemaan erilaisia kielen tavuja.

Opettaessani jotakin tiibetin kieleen liittyvää, on kyllä opettamisesta aina mielestäni ollut hyötyä myös omalle tiibetin kielen osaamiselleni. Kun asuu Suomessa, tulee tiibetin kieltä käyttäneeksi vähemmän aktiivisesti kuin vaikkapa silloin, kun nuorempana oleskelin tiibetiläisten keskuudessa Pohjois-Intiassa. Kurssien aikana tulee sitten pakostakin kerratuksi kielen sanastoa, kielioppia ja myös kirjoittamista. Tällä nyt meneillään olevalla kurssilla on paljon painoa kirjoittamisessa. Harjoittelemme ihan käsin kirjoittamaan tiibetiläisiä kirjaimia ja sanoja paperille. Vaikka tietokone ja mahdollisuus käyttää projektoria helpottavatkin opettamista, on tavallaan tunnelmallista ja jotenkin konkreettisemmalta tuntuvaa opettaa tällä tavoin kirjoittamalla oikeasti opetustilanteessa asioita sen sijaan, että käynnistäisi vain jonkin aiemmin valmistelemansa Powerpointin aiheesta. Parikymmentä vuotta sitten nuorena oli luentosaleissa yleensä käytettävissä kunnon liitu- tai valkotaulut ja piirtoheittimiä, mutta opettaessani myöhemmin on pikemminkin tuntunut tärkeältä tuoda joko muistitikku- tai oma läppäri mukaan ja näyttää luentoon liittyviä asioita siltä.

Olen myös syksyllä ollut Työväenopiston verkkojulkaisemisen etävideo-opetuskurssilla ja tässä kuussa kävin myös paikan päällä Opistotalolla verkkojulkaisemisen Digiopastuksissa harjoittelemassa miten webbisivuja koodataan HTML – ja CSS -kielillä ihan käytännössä. Nuo Työväenopiston Digiopastukset ovat aivan ilmaisia ja siellä on saanut erinomaista opastusta ongelmiinsa verkkojulkaisemisen ja verkkosivujen teon harjoittelemisen kanssa. Niitä vetää sama opettaja kuin verkkojulkaisukurssia. Osaamiseni on vielä hyvin alkeistasolla ja yritän kokeilla vasta harjoitussivujen tekemistä. Nyt kun kuitenkin sekä tiibetin lyhytkurssi että Digiopastukset ajoittuivat samalle kuulle, alkoivat nämä asiat yht’äkkiä yhdistyä mielessäni. Huomasinkin viimeisimmän opastuksessa käynnin jälkeen, että rupesin miettimään, että olisi ehkä kiinnostavaa yrittää koodata eräänlaiset pienimuotoiset opetussivut perustuen tiibetin kurssilla jakamiini itse tuottamiini oppimateriaaleihin. Nuo oppimateriaalit olen tuottanut jo useita vuosia aiemmin erästä toista kurssia varten, mutta en toistaiseksi ole tullut vielä saattaneeksi niitä johonkin sellaiseen muotoon, että ne olisivat ihan avoimesti näkyvillä jossakin. Jos tämä suunnitelma toteutuu, se tulee tapahtumaan vähitellen. Pystyäkseni toteuttamaan itse koodatut sivut tarvitsee minun vielä oppia lisää ja harjoitella verkkosivujen suunnittelua ja koodaamista merkintäkielillä sekä myös onnistua jostain ottamaan selvää miten koodata webbisivuja, joissa on sekä suomen että tiibetinkieltä sekaisin.

Kuin kuusi, jonka oksanpäät työntävät esiin uutta elämää: Kirjoittamisesta ja kävelyistä II

Kirjoituskävelyitä oli tänä keväänä yhteensä viisi. Kirjoituskävelyt on Työväenopiston kurssi, josta kirjoitin edellisessä postauksessani käsitellen pääasiassa kahta ensimmäistä kävelyä. Nyt viimeisinkin kävelyistä – ihana kävely Seurasaareen – on takanapäin. Pohdiskelen tässä kirjoituksessani kävelyiden antia luoden katseeni taaksepäin ja siinä samalla kertoen myös ainakin jotain kolmesta viimeisestä kävelystä, jotka suuntautuivat Hietaniemen hautuumaalle, Töölöstä Hesperianpuiston läpi Töölönlahdelle ja viimeisin kävely Seurasaareen kuten jo yllä mainitsinkin. Hietaniemen hautuumaalla ja Töölössä kävelyiden opettajana toimi Orvokki Mäkelä ja Seurasaaressa Päivi Hytönen.

Hietaniemen hautuumaalla

Kävelyillä oli vaikutuksia sekä kirjoittamiseen että myös ihan yleisemmällä tasolla: tutustuin joihinkin reitteihin tai paikkoihin joko uusina minulle tai sitten erilaisesta näkökulmasta. Vaikka olenkin usein kävellyt reittiä, joka johtaa hautuumaan vieritse Hietaniemen rannalle ja sen läheisyyteen, en koskaan ennen muista käyneeni Hietaniemen hautuumaalla. Kävelyn aluksi kokoonnuimme Vanhan Kappelin edustalla olevalla portilla. Tällä kertaa meitä oli vain muutamia kirjoituslehtiön kanssa varustautuneita kävelijöitä. Hautuumaalla vallitsi syvä rauhan tunne ja siellä saattoi havaita myös kauniita kasveja, puita ja kuului linnunlaulua. Hautakivet tuntuivat johtavan meidät ajattelemaan ihmisiä, joista jotkut olivat eläneet täällä kauan sitten 1800-luvulla. Hautuumaa vei ajatukset ihmiselämän pysymättömyyteen ja katoavaisuuteen. Yhtenä kirjoitustehtävistämme oli etsiä jokin hautakivi, joka jotenkin herätti huomiota ja sitten kuvitella, minkälaisen viestin tuo jo edesmennyt henkilö olisi saattanut lähettää. Minulla oli vaikeuksia päättää, mitä hautakiveä tarkastelisin lähemmin ja katselin aika pitkään ympäriinsä alueella, jolla oli vanhoja hautakiviä. Huomiotani kiinnitti erityisesti se, että monet vainajista olivat kuolleet verrattain nuorina. Tämä sai miettimään, kuinka itse olen jo päälle viisikymppisenä saanut elää huomattavan pitkään heihin verrattuna ja myös sitä, kuinka haurasta ja pysymätöntä elämä onkaan. Asia, mikä on korostunut entisestään viime vuosina, kun on eletty koronan varjossa. Hautuumaalla käynti sai myös miettimään sitä, mikä elämässä on itse asiassa tärkeää ja mitä jää jäljelle lopulta. Kävely päättyi pienelle suihkulähteelle, jonka reunalla istuin kirjoittamassa viimeistä tehtävistämme.

Kävelyllä Töölössä

Mika Waltarin muistomerkki Töölössä. Tekijä: V. Hirvimäki (Kuva: RJV)

Töölön kävely alkoi Mika Waltarin puistosta Eliten vierestä. Vaikka olen aiemmin asunut täälläpäin, en koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Mika Waltarin muistomerkkiin (tekijä: V. Hirvimäki). Aluksi seisoimme muistomerkin lähistöllä ja jokainen sai kertoa suhteestaan Töölööseen ja siellä asuneisiin kirjailijoihin. Tajusin, etten ole useinkaan ajatellut sitä, mistä päin Suomea ja mistä kaupunginosasta kotimaiset kirjailijamme ovatkaan. Kysymys muistutti kuitenkin minua siitä, kuinka luin Waltarin järkälemäisiä historiallisia romaaneja lapsuudessani. Aloitin Turms kuolemattomasta, ja sitten luin Sinuhe egyptiläisen ja muitakin hänen teoksistaan. Siitä on todella pitkä aika, kun luin nuo teokset ja olen tainnut aika lailla unohtaa niiden sisällön. Välillä olen lukenut muutaman Waltarin Komisario Palmu -kirjan ja nautin hänen kielenkäytöstään ja kuvauksistaan. Orvokki luki meille Hesperianpuistossa otteen Waltarin Suuresta illusionista ja tajusin, kuinka minulta oli jäänyt tämä Waltarin nuoruudenteos lukematta ja myös joitain muita hänen teoksiaan. Ilmeisesti olin nuorena ollut kiinnostunut Waltarin historiallisista romaaneista, koska niissä oli kuvattu muita kulttuureita ja aikakausia ja niiden lukeminen oli myös ollut ilmeisesti jännittävää “seikkailullisessa” mielessä. Kävelyn jälkeen varasin kirjastosta Suuren illusionin ja luen sitä parhaillaan. Saimme kuulla myös otteen Waltarin teoksesta Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Sen jälkeen saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Naamiot ja yksinäisyys”. Aikaa oli kymmenen minuuttia. Tässä syntynyt runo. Kiitos Orvokille otsikosta!

Naamiot ja yksinäisyys

Rooleja, muureja, seiniä

polut ovat kadonneet

ja aidat nousseet välillemme

Suojassa naamion takana

kelpaamme

Suojassa naamion takana

elämä kuluu

Roolia näytellessä

oikea katoaa

ja valheellinen muuttuu todeksi

sellaiseksi kuin halutaan

Harmillista kyllä, minulla oli kurssilla vaikeuksia keskittyä aika usein, kun opettajat lukivat taidolla valitsemiaan tekstiotteita inspiraatioksi kirjoittamiseen. Merkitsin kuitenkin ne kirjoittaneet kirjailijat ja teokset muistiin muistikirjaani. Taisin useimmiten pikemminkin inspiroitua vain mainitusta aiheesta tai tehtävästä tai sitten ihan vain paikasta, jonka koin ympärilläni. Pidin kuitenkin loppujen lopuksi paljonkin siitä, että opettajat lukivat otteita eri kirjailijoilta aina välillä. Olen nyt kirjastosta lainannut useammankin teoksen, jota en ole aiemmin tullut lukeneeksi, mutta jotka alkoivat kiinnostaa minua kävelyiden johdosta. Näitä teoksia ovat mm. Joseph Brodskyn Veden peili (suom. Maija Alopaeus), Jenni Linturin Jälleenrakennus, Jyrki Vainosen Askelia: Kirjoituksia kävelemisestä sekä Mika Waltarin Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Myös Valdur Mikitan teos Lingvistinen metsä (suom. Anniina Jokkoi) rupesi kiinnostamaan ja varasin sen kirjastosta.

Tämän Töölön kävelyn aikana myös havahduin pohtimaan kävelemisen vaikutuksia yhdistettynä kirjoittamiseen. Tuntui ihan kuin paikan muuttamisella (sen sijaan että jököttäisi sisukkaasti yhdessä paikassa koneen ääressä tai lehtiön kanssa) olisi suotuista vaikutusta luovaan prosessiin – tunsin uponneeni kävelyiden loppupuolella jonnekin aika syvälle mielikuvituksen syövereihin.

Kukkiva tuomipuu Töölönlahden lähellä, 2022 (Kuva: RJV)

Inspiraatiota kävystä ja oksasta

Viimeisin kävelyistä – Seurasaareen suuntautunut – oli ihan omanlaisensa kirjoitustehtävien suhteen. Opettajamme Päivi Hytönen oli muotoillut tehtävät niin, että inspiraatiota haettiin alueelle eri puolilta Suomea siirretyistä vanhoista rakennuksista sekä luonnosta. Hän myös luki aluksi otteen Sirpa Kähkösen kirjoituksesta, jonka kertoi ilmestyneen Yhteishyvä-lehdessä. Kävelyn alkupuolella meitä kehotettiin valitsemaan jotkin kaksi objektia luonnosta. Minä valitsin sekä kävyn että oksan, jotka löysin maasta läheltä Hallan taloa. Kävellessämme eteenpäin objektit mukanamme, meitä kehotettiin pohtimaan, minkälaisia henkilöhahmoja ne voisivat edustaa. Luonnostelin vihkooni seuraavaa:

Käpy
– kuiva
– nainen
– tomera (ulkoapäin)
– pitää koristeellisista vaatteista
– Aino Venla
– sisältä herkkä

Oksa
– Agatha
– nainen
– monia käppyröitä
– murtumat kriisejä
– melkein poikki
– laiha
– kuiva iho
– sisukas
– pää heiluu
– mielenterveysongelmia jo?

Seuraavaksi istuimme pitkille puisille penkeille Antin talon edustalla lähellä pientä puista tanssilavaa. Kirjoitimme siinä seuraavan tehtävän ja toisen myös samassa ympäristössä – tosin itse kävin välillä kurkkaamassa miltä Karunan kirkko näytti aidan toisella puolen ja istuin kirjoittamaan omaan rauhaani puistonpenkille sen läheisyyteen viimeisempää näistä kahdesta tehtävistä. Tehtävien aihepiiri oli juhannusjuhlat ja häät, jossa hääparina on juhannusjuhlien yhteentuoma hääpari. Minulle kirjoittaminen aikakaudesta, jota talot Seurasaaressa edustivat tuntui vieraalta. Tekstiä toki syntyi, mutta koska vain kirjoitin enkä ollut lainkaan perehtynyt aikakauteen, josta kirjoitin (en edes tarkkaan hahmottanut mihin aikaan tekstinpätkäni sijoittuivat), minulle jäi tunne, että tuotokset eivät olleet kovinkaan esittelykelpoisia. Varmaan noissa hyvin lyhyissä kirjoitustuokioissa (usein n. 10 minuuttia) ei ole tarkoituskaan tuottaa painokelpoista tekstiä, vaan pikemminkin jotain, josta voi lähteä kehittämään jotain mieleentullutta seikkaa, teemaa tai vaikka miljöökuvausta. Koin Karunan kirkon rakennuksena kaikkein inspiroivimmaksi. Muistelen joskus vuosia sitten käyneeni tuossa kirkossa kuuntelemassa jotakin konserttia. Kurssilla emme kuitenkaan menneet sisään mihinkään rakennuksista, mutta opettajamme, joka oli hyvin perehtynyt Seurasaaren talojen historiaan, kertoi niistä meille. Häitten kuvitteleminen Karunan kirkkoon sai minut tuottamaan seuraavanlaisen tekstipätkän:

Häämusiikki soi. Kirkkoväki – häävieraat – istuivat molemmin puolin käytävää pienessä puukirkossa Sauvossa – Karunan kirkossa. Aino Venla käveli isänsä Olavin käsipuolessa kohti alttaria, missä isä luovutti hänet tulevalle sulhaselle Pekka Anselmille. Aino Venlalla oli päällään valkoinen, pitseillä koristettu hääpuku, joka kiristi hieman vyötäröltä. Hänen päässään oli valkoinen huntu. Nämä häät olivat kuin unelma. Aino Venla ja Pekka Anselmi olivat tavanneet juhannustansseissa Antin talolla ja rakastuneet päätäpahkaa. Kihlauksesta juhannuspäivänä oli nyt kulunut jo kolme kuukautta ja nuoripari odotti innolla yhteen muuttamista pieneen tupaan tänne Sauvoon.

Aino Venla ja Pekka Anselmi seisoivat alttarilla. Pappi kysyi kirkkoväeltä asiaan kuuluvan kysymyksen: “Vastustaako kukaan näiden kahden avioliittoa?” Hiljaisuuden rikkoi miehen karkea ääni: “Minä vastustan.” Kirkkoväen keskuudessa kävi kahahdus ja Aino Venlan kasvoille levisi outo ilme: sekaisin kauhistusta, ällistyneisyyttä ja iloa. Sehän oli Timo, hänen nuoruuden rakastettunsa…

En itseasiassa ole käynyt kirkkohäissä vieraana koskaan. Joten en tiedä, mitä sananmuotoa papit käyttävät ja ovatko he jossain vaiheessa historiaa kyselleet vihkiseremonian aikana vastustaako joku avioliittoa. Mietin, että tästä olisi mielenkiintoista ottaa selvää ja myös, onko todellisuudessa Suomessa häissä kukaan sanonut vastustavansa liittoa? Voihan olla todella traagista jäädä “ulkopuoliseksi” ja katsella samalla kun joku henkilö, jota rakastaa, avioituu jonkun toisen kanssa. Mieleeni muistuu Elli Haloon ja Haloo Helsingin esittämä laulu “Piilotan mun kyyneleet” (2021; sanat: Elli Haloo, Jere Marttila, Leo Hakanen ja Rauli Eskolin), jossa sanotaan jotain sellaista syvästi riipaisevaa kuin: “voiko kirkossa huutaa, että vastustan”. Rupesin Seurasaaressa käynnin jälkeen miettimään, että voisi olla kiinnostavaa yrittää kirjoittaa jotakin sellaisen “ulkopuoliseksi” jäävän henkilöhahmon näkökulmasta, joka tavallaan torjutaan, kun kaksi muuta löytävät onnensa ja avioituvat.

Karunan kirkko Seurasaaressa, 2022 (Kuva: RJV)

Kävelyn lopuksi meille annettiin “pikatehtävä”. Meidän tuli katsoa ympäriltämme luonnosta kolme objektia tai asiaa ja täydentää niitä hyödyntäen seuraava lause: “Kirjoittaminen on kuin…” Varmaankin koska olimme kesäaikaan kauniissa luonnossa, syntyi aika positiivisen kuuloisia lauseita. Kirjoitin muistivihkooni mm. seuraavan täydennyksen “… kuusi, jonka oksanpäät työntävät esiin uutta elämää.” Kävelyn jälkeen jäin vielä sillalla olevalle valkoiselle puupenkille kirjoittelemaan tunnelmia muistivihkooni.

(Tämä blogipostaus on kirjoitettu jo ennen Juhannusta, mutta sen julkaiseminen hieman viivästyi, koska minulle tuli välillä kiire valmistaa esitystäni IATS-konferenssissa Prahassa.)