Tekijä: RJV

Omaa runohetkeä järjestämässä: Mietteitä Alakulttuuripäivään osallistumisesta

Osallistuin viime viikonloppuna Alakulttuuripäivään, joka oli lauantaina 3.9.2022. En ollut aiemmin tiennyt mistään kyseisenlaisesta päivästä, mutta katsellessani Helsingin Juhlaviikkojen sivuja, huomasin siellä myös kohdan, jossa oli tietoa ystäväfestivaalista, nimittäin Perttu Häkkisen säätiön järjestämästä Alakulttuuripäivästä. Päivän omilta sivuilta löytyi lisää tietoa, mitä säätiö pitää alakulttuurin kenttään kuuluvana, ohjeet miten järjestää tapahtuma ja mikä tärkeintä, tapahtuma-alusta, jossa voi ilmoittaa omasta tapahtumastaan.

Lukiessani Alakulttuuripäivän sivuja, koin jonkinlaisen Ahaa-elämyksen. En ehkä aiemmin ollut kovin tietoisesti ajatellut tai tarkemmin ymmärtänyt, mitä alakulttuurilla tai sillä, että jotain henkilöä saatetaan esim. kutsua “underground-runoilijaksi” oikein mahdetaan tarkoittaa, mutta lukiessani heidän kuvaustaan alakulttuurin piirteistä, tunsin, että omissa runo- ja taidepuuhissani on liittymäkohtia alakulttuuriin. Näitä ovat mm. omakustantaminen, johon taidetaan joskus liittää myös sana “omaehtoinen” kustantaminen. Tämä on mielestäni totta runoteokseni kohdalla: se on sen näköinen kuin toivoinkin ja valitsin itse runot siihen sekä päätin, miten haluan muokata niitä, jos koin sen jotenkin tarpeelliseksi. Toki sain apua muiltakin kuten J. K. Ihalaiselta teoksen taitossa ja painoon lähettämisessä. Kuvituksena käytin myös joitain itse tekemiäni grafiikan teoksia, jotka olin tehnyt Ateneumin aikuisten taidepajoissa.

Alakulttuuripäivän sivuilla oli mainittu myös se, että tekijät saattavat kokea itsensä ulkopuolisiksi. Jollain lailla koen tämän sopivan itseenikin. Paitsi runon kyhääjänä, olen kokenut itseni myös tieteentekijänä aika marginaaliseksi: oma erityisalani on tiibetiläinen kirjallisuus ja olen opettanut tiibetin kieltä tuntiopettajana aiemmin. Kurssit ovat aina olleet pieniä kooltaan. Vain joskus, kun osallistun seminaareihin ulkomailla, kokemus marginaalisuudesta häviää, kun tapaa muita tiibetiläisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneita tutkijoita.

Luettuani Alakulttuuripäivästä innostuin miltei hetimmiten pohtimaan oman tapahtuman järjestämistä. Minusta Alakulttuuripäivän ohjeissa oli kivaa erityisesti se, että ihmisiä rohkaistiin järjestämään itse oma tapahtumansa. Tyypillisestihän sitä kai järjestetään tapahtumia, joihin pyydetään joku toinen esiintymään tai sitten mennään itse esiintymään, kun saadaan kutsu. Alakulttuuripäivän aikana ei kuitenkaan tarvinnut jäädä odottamaan, että joku toinen lähettäisi kutsun esiintymään jossakin! Ryhtyessäni suunnittelemaan runohetkeä aikaa Alakulttuuripäivään oli jäljellä vain hieman yli viikko. Halusin järjestää runohetken ja lukea ja kertoa runoteoksestani Leijuva puu. Runohetken nimeksi tuli “Runohetki: leijuva puu ja sininen sydän”.

Tärkeää tapahtuman järjestämiselle on tietenkin löytää sille paikka, jonka täytyi olla sellainen, että sen voi merkitä näkyviin julkisesti Alakulttuuripäivän karttasovellukseen. Paikan löytäminen nopeasti oli yllättävän vaikeaa. Monissa paikoissa, jotka voi varata omaan käyttöönsä jotakin tilaisuutta varten, vaikutettiin edellytettävän, että jos järjestää yleisölle avoimen tilaisuuden, tulee olla yhteydessä ja sopia tilaisuuteen ja tilaan liittyvistä asioista jo viimeistään pari viikkoa etukäteen. Vasta keskiviikkona eli vain kolme päivää ennen runohetkeä paikka löytyi Lapinlahden Lähteeltä. Sain sieltä käyttööni Valo-tilan, joka sijaitsee Lapinlahden Lähteellä olevan vanhan sairaalarakennuksen 2. kerroksessa. Tila oli mielestäni kaunis ja sopivan kokoinen ja siinä on myös pieni keittiö, joten päätin järjestää myös teetarjoilua tilaisuuden aikana.

Paljon tilaisuuden ja sen järjestelyiden onnistumiseen vaikutti ihana Karolina Lamroth, joka oli ystävällisesti suostunut juontamaan tapahtuman ja esitti minulle muutamia haastattelukysymyksiä. Oli myös todella hyvä, että sain apua häneltä tilan järjestämisessä kuntoon: osaa huonekaluista ei olisi edes pystynyt siirtelemään yksin naarmuttamatta lattiaa. Yleisöä paikalle saapui vain vähän: kolme ystävääni ilmestyivät onneksi paikalle kuuntelemaan runojani. Vaikka yleisöä oli vähän, oli tilaisuus mielestäni tunnelmallinen ja oli mukavaa, kun saattoi rennosti keskustella heidän kanssaan. Noin tunnin mittaisen runohetken jälkeen jäimme vielä joksikin aikaa tilaan nauttimaan teetä ja makeita herkkuja. Tunsin itseni kiitolliseksi yleisölle, että he olivat vaivautuneet paikalle Lapinlahden Lähteen vanhaan sairaalamiljööseen: juuri ennen tilaisuuden alkua olin jo ehtinyt ajatella, että ehkä ketään ei tulekaan ja joutuisimme vain kääntämään huonekalut takaisin lähtöasentoon.

Tilaisuuden järjestämiseen kuuluu olennaisesti siitä tiedottaminen. Olin kyllä tiedottanut tapahtumasta mielestäni aika kiitettävästi, mutta se tapahtui melko myöhään, vasta pari päivää ennen sitä, koska en ollut varma runohetken toteutumisesta ennen kuin tila sille oli järjestynyt. Tästä varmaan osittain johtui, että monet, joille jaoin tai lähetin tiedon tapahtumasta vastasivat, että eivät pääsisi paikalle. Jos tulevaisuudessa järjestän uudelleen jotain runotapahtumaa, niin olennaista on olla liikkeellä jo tarpeeksi varhain, että mainostamisenkin voi aloittaa jo ainakin pari kolme viikkoa etukäteen. Nykyään oman tapahtuman mainostaminen on helpompaa kuin ennen. Kuka vain voi luoda Facebook-tapahtuman ja jakaa sitä. Alakulttuuripäivänä tapahtumajärjestäjät saattavat kertoa siitä Alakulttuuripäivän sivuilla rekisteröitymällä heidän sovelluksensa käyttäjäksi.

Ennen tapahtumaa harjoittelin lausumaan runoja, jotka olin valinnut esitettäväksi. Koska aikaa oli vähän, valitsin suurimmilta osin runoja, jotka olen jo aiemmin esittänyt jossain toisessa paikassa. Yritin myös valita muutaman sellaisen runon, joissa on jotenkin mielenterveysteemaan liittyviä elementtejä, koska runohetken oli määrä olla vanhassa mielisairaalarakennuksessa. Näitä ovat “Leijuva puu” ja “Laukku”. Tuntui inspiroivalta esiintyä Lapinlahden Lähteellä ja esiintymisjännityksestä, josta olen aiemmin kärsinyt, ei ollut tietoakaan. 

Minusta oli ihanaa, että tapahtuma toteutui, vaikkakin pienenä. Ainakin yritin kertoa runoistani ja tiedottaa kirjastani. Omakustanteestahan ei aika todennäköisesti kukaan muu tiedota, kuin sen tekijä itse. Kokemuksen pohjalta rupesin pohtimaan voisiko olla mahdollista seuraavana vuonna yrittää järjestää ehkä hieman suurempi runotilaisuus, johon voisi yrittää pyytää mukaan muutamia muitakin kirjoittajia, jotka jollakin tapaa tuntevat yhteyttä “underground-runouteen”.

Linkki Alakulttuuripäivän sivulle “Mikä ihmeen Alakulttuuripäivä?”:
https://www.alakulttuuripaiva.fi/wtf-on-alakulttuuripaiva/
(Vierailtu 12.9.2022)

Lapinlahden Lähteellä, 2022 (Kuva: RJV)

Kesälomalla Utössä

Teimme elokuussa lyhyen matkan Utöhön. Reitti ei ollut mitenkään maailman helpoin, joten jännitin menomatkalla onnistuvatko kaikki liikennevälineitten vaihdot aikataulussa ja ehdimmekö Utön yhteysalukseen. Olin valmistautunut huolella tutkimalla aikatauluja, olemalla yhteydessä sekä liikennöijiin että paikallistuntemusta omaaviin ihmisiin Utössä sekä pakkaamalla mukaan matkalaukkuun liinavaatteet, pikakahvia, nuudeleita, kasvisliemijauhetta sekä suolaa ja sokeria Minigrip-pusseihin.

Kohti Utötä

Lähdimme aamulla aikaisin Helsingistä junalla Turkuun. Rautatieasemalta piti kävellä jonkin matkaa linja-autoasemalle. Saaristobussi löytyi ongelmitta. Linja-autonkuljettaja selitti minulle huolella, miten tietää miten jäädä pois bussista oikeassa kohtaa, mutta pyysin häntä silti pysähtymään erikseen Pärnäisissä ja muistutin häntä vielä tästä matkan aikana. Matkalla kohti Pärnäista linja-auto meni kerran keltaiseen lauttaan, joka liikkui veden yli saarelle, käsittääkseni Nauvoon. Jäimme pois bussista Pärnäisten satamassa, mistä bussi näkyi taas jatkavan lautan kyydissä kohti seuraavaa etappiaan. Meillä oli pari tuntia ylimääräistä aikaa ennen Baldurin lähtöä ja menimme syömään Loma-Nauvon Spinkkilä nimiseen ravintolaan ihan sataman vieressä. Sieltä löytyi ruokaa myös kasvissyöjille ja sain syödäkseni herkullista vegaaniversiota kasvispyttipannusta.

Menimme sisään yhteysalukseen M/S Balduriin hyvissä ajoin ennen sen lähtöä. Mitään lippuja tai ennakkovarausta ei laivamatkalle tarvittu, vaan se oli täysin ilmaista matkustajille. Matkalaukut laitettiin laivan sisääntulokerroksessa hyllykköön, jossa luki määränpään nimi, tässä tapauksessa Utö. Suunnistimme ylimmälle aurinkokannelle ja varasimme itsellemme paikat pöydän ääressä melko keskellä kantta. Sää oli lämmin ja aurinkoinen ja kannella matkustaessa ei ainakaan tullut kylmä. Yritin suojakertoimellisen päivävoiteen lisäksi suojella kasvojani auringonpaahteelta sekä ohuella huivilla että hatulla.

M/S Baldur lähestymässä Utön laituria, 2022 (Kuva: RJV)

Näköalat merelle olivat upeat. Saatoin seurata, miten saavuimme reitin varrella oleviin saariin ja kuinka luonto muuttui yhä karummaksi sitä mukaa kun etenimme ulommas merelle kohti Utötä, mikä oli Baldurin reitin päätesatama. Reitti oli seuraavanlainen: Nötö, Aspö, Jurmo ja Utö. Katsellessani saaria, ajattelin, että olisi kiva jos olisi voinut vierailla jonkin aikaa niillä kaikilla. Erityisesti Jurmon maisemat näyttivät kiehtovilta, ikään kuin jostain toisesta maailmasta pitkine rantoineen. Lauttamatka oli mukava ja laiva ei hyvän sään takia keinunut paljon. Aluksen pohjakerroksessa oli ravintola, jossa oli tarjolla buffetia ja pientä purtavaa matkustajille. Vegaanisena ruokana oli falafelpihvit ja laivan jäätelöaltaasta löytyi myös uutta vegaanista suklaa-mantelijäätelöä. Laivamatka Utöhön Pärnäisten satamasta kesti reippaat 5 tuntia.

Tutustumista saareen ja Utön majakkaan

Maisema Utössä, 2022 (Kuva: RJV)

Majapaikkanamme Utössä toimi Kerho. Olimme vuokranneet sieltä huoneiston Hannas Horisont nimiseltä majoitus- ja muita palveluja tarjoavalta yritykseltä. Majapaikan nimi selittyi sillä, että talo oli välillä toiminut upseerikerhona. Ennen matkaa olin hieman miettinyt millaista mahtaa olla vanhalla upseerikerholla, mutta Kerho oli punainen kaunis talo, josta oli näkymät merelle ja majakalle.

Utössä kaikkein vaikuttavinta on luonto. Meren keskellä oleva saari, joka on sen verran pieni, ettei kestä kauan tutustua siihen kävellen. Utössä ei kuulemma muutoin käytetä autoja, paitsi silloin kun jokin perhe muuttaa saarelle tai pois. Autolla voi tuoda muuttokuorman. Ensimmäisenä aamunamme teimme kävelyn siihen osaan saarta, jossa on rukoushuone ja hautausmaa. Seurasimme pientä polkua ohi hautuumaan maisemaan, jossa kasvoi matalia katajia ja paljon kanervamättäitä. Ihailimme merta ja kasvullisuuden muodostamia väriläiskiä. Pian kuitenkin sää muuttui, ja kastuimme märiksi. Tuulen takia sateenvarjosta ei oikein ollut kummempaa hyötyä.

Tuona sateisena päivänä kävimme majakkakierroksella. Hannas Horisontin omistaja Hanna Kovanen näytti meille Utön majakkaa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin näkemään majakan sisältä. Oppaamme tiesi todella paljon saaren ja majakan historiasta ja kertoi meille myös alueella tapahtuneista haaksirikoista. Kiipesimme ylös majakan portaita ja saavuimme ensin pimeähköön saliin. Sieltä lankkuportaat johtivat vielä ylöspäin majakassa melko korkealla olevaan kappeliin. Minulle oli todella yllätys, että majakassa oli hieno kappeli, jossa oli kuulemma kesälläkin vihitty pari avioliittoon. Aivan kaikkein ylimmälle tasolle, jossa on majakanvartijan huone ja valokenno emme päässeet. Sinne pääsee kuulemma vain jonakin erityisenä aikana vuodesta. Olin ihan tyytyväinen siihen, ettemme päässeet korkeammalle, sillä minusta jo lankkuportaiden kiipeäminen ja sitä seuraava alaspäin laskeutuminen tuntuivat tarpeeksi vaativalta hommalta.

Utön majakka, 2022 (Kuva: RJV)

Majakkakierroksen jälkeen kävimme myös sen lähellä sijaitsevassa vanhassa majakanvartijan talossa. Käsitin, että se oli viimeistä kertaa auki tänä sesonkina. Siellä on Utön kotiseutumuseo. Näyttelyssä oli tietoa ja esineistöä liittyen mm. luotsitoimintaan ja haaksirikkoihin.

Illalla katselin majakkaa ikkunastani ja seuraavana aamuna kirjoitin muistikirjaani näin:

Ikkunastamme näkyy majakka. Katsoimme kun sen valo syttyy pimeällä. Hämärässä näkyi vain punainen valopiste. Kun ilta tummui yöksi, raotin verhoa. Saatoin nähdä kirkkaan majakan valon ja keltaiset ilmaa halkovat, ikään kuin risteilevät (mutta ei toistensa kanssa) valokiilat. Nyt on pilviseltä näyttävä päivä. En tiedä tuleeko sadetta. (Utössä 6.8.2022)

Kierroksen jälkeen majakka valoineen rupesi hahmottumaan minulle jonkinlaisena turvan symbolina. Se näyttää suuntaa ja kertoo sijainnin merellä purjehtiville. Hannas Horisontista ostin lahjaksi pienen majakkariipuksen, jonka on tehnyt paikallinen taiteilija ja veneinsinööri.

Rantakallioilla

Viikonloppuna teimme kävelyn niemelle, jossa on kalliolla muistomerkki, jossa on risti ja tähti. Majakkakierroksella olimme saaneet tietää, että se on pystytetty muistoksi sen lähellä tapahtuneelle haaksirikolle. Osa tuossa aluksessa olleista pelastui mutta osa valitettavasti ei. Oppaamme kertoi, että pelastustoimet olivat vaikeita kovan merenkäynnin takia. Kävelimme rantakallioilla tuossa osassa saarta. Vaikka oli aurinkoista niemellä tuuli niin kovasti, että omaa ääntään oli vaikeaa kuulla. Kallioitten suojassa onneksi löytyi hieman suojaisempia paikkoja, josta käsin ihailin merta ja rantakallioita.

Sunnuntaina kävelimme eri puolilla saarta katsellen näkymiä merelle, taloja ja laitureita. Utössä on sekä kauniita punaisia puutaloja että aika kolkon näköisiä harmaita rivitaloja lähellä Baldurin laituria. Eniten minua kuitenkin kosketti se tunne, että tuntui kotoisalta istua meren lähellä kallioilla rauhassa auringossa. Tuli mieleen lapsuuden kesät Hangossa ja kuinka kesällä usein istuskelin siellä rantakallioilla. Utössä tuo tunne merenläheisyydestä on kuitenkin voimakkaampi kuin Hangossa, sillä merta on joka puolella ja horisontti näyttää pyöreältä kiekolta. Matka Utöhön on niin pitkä ja yhteysalus kulkee sen verran harvoin, että ainakin minulle tuli tunne etääntymisestä ja irtautumisesta. Näin Utössä unen, jossa sanoin irtisanoutuvani työstäni. Uni kuitenkin keskeytyi ovelta kuuluneeseen ääneen, joten en tiedä, miten tilanne olisi saattanut kehittyä.

Kirjoittelin Utöllä kaikenlaista muistivihkooni. Enemmänkin luonnoksia, joita ehkä pitäisi yrittää työstää eteenpäin. Tässä kuitenkin yksi tuotos muistivihkostani:

Lähellä rantaa kivellä

Lähellä rantaa kivellä
keveässä tuulenvireessä
tutkin tätä paikkaa
tuntemuksiani

pieniä voimakasvartisia kukkia
kuivuudessa käpertyneet vaaleanvihreät lehdet
kukinnot keltaisia palloja
mitä korkeampia ja upeampia
sitä enemmän ne heiluvat tuulessa

laineitten liplatusta
rytmi ei ole selkeä
välillä vain lähes korviin kuulumatonta
pulputusta
sitten aaltojen murtumisen ääni
rantakivikossa

rentoutumismusiikkia

tuulen ääntä ja vastauksena
meren aaltojen pauhua
ja sitten taas keveätä kuplintaa

Täällä olen irti mantereesta
lauttamatka vei minut pois
erilleen huolistani
jokapäiväisestä painolastista
mieleen varastoidusta

pääsin karkuun
edes hetkeksi
tai pariksi päiväksi

Unessani näin liukuhihnan
keltaisen T-paidan irrallaan
yritin työntää sitä pakkaukseen
järjestellä muovipaketteja
ylöspäin kohoavalle hihnalle

en enää tiennyt mitä tehdä
kerroin irtisanoutuvani
ja olin menossa keskustelemaan asiasta
kun uni keskeytyi

Lomat kestävän vain muutamia päiviä
parhaimmillaan viikkoja

Miksi pitää pohtia sitä
miten saisi lomaa
omasta elämästään
voisi vain istua rantakivillä
ja kuunnella tuulen ja aaltojen musiikkia?

(7.8.2022 Utössä)

Kaipaan Utöhön jo ennen sieltä lähtöä

Meri kuin hopeinen peili, Utö 2022 (Kuva: RJV)

Vierailimme Utössä elokuun alussa ja silloin kuulemma kesäveneilysesonkikausi oli jo hiipumassa koulujen alkamisen myötä, vaikka matkailijoiden tulo saarelle jatkuukin pitkin syksyä. Ilmeisesti heinäkuussa saarella on paljon lomanviettäjiä, mahdollisesti jopa tungosta. Olin ihan iloinen, että ilmeisesti vierailumme ei ajoittunut ihan ruuhkaisimpaan aikaan, joten voimme rauhassa vaellella ihailemassa luontoa ja myöskään yhteysaluksessa ei ollut tungosta. Haluaisin nähdä Utön eri vuodenaikoina kuten keväällä ja myös talvella. Toukokuussa saarelle kuulemma tulee muuttolintuja ja silloin voisi olla hyvä aika suunnitella uutta vierailua. Utö on kuitenkin sen verran pieni, että käsitin, että olisi hyvä suunnitella mahdolliset vierailut siellä hyvissä ajoin etukäteen. Vaikka saarella onkin muutamia eri majoitusmahdollisuuksia (ainakin hotelli, hostelli ja Kerho), niihin ilmeisesti tehdään varauksia jo todella paljon ennen vierailujen ajankohtia. Meille kävi tuuri, kun sain varattua meille majapaikan noin kaksi viikkoa ennen matkaa.

Utö on siinä mielessä matkailijaystävällinen, että siellä on melko hyvin varusteltu kauppa, Utö Handel. On siis mahdollista kokata itse ruokansa, jos on saanut varattua majoituksen, josta löytyy myös keittiö. Joitain kasvissyöjänä kaipaamiani tuotteita (kuten esim. tofua ja soijajugurtteja) en kaupasta siellä käydessäni löytänyt, mutta kaupan myyjä kertoi ystävällisesti, että niitä voisi olla mahdollista tilata sinne, jos ottaa yhteyttä etukäteen. Paljon muita kauppoja saarella en nähnyt. Vierailimme käsityöläisten pitämässä kaupassa, jossa myytiin hattuja, rukousnauhoja, saippuoita ja paljon muutakin. Eräästä rantavajasta saattoi itsepalveluperiaatteella ostaa saaristolaisleipää ja sämpylöitä. Myyjää ei näkynyt paikalla vaan leivät sai vain ottaa mukaansa ja maksaa Mobile Payllä kirjaten maksun vajassa olleeseen vihkoon. Hannas Horisontilla oli pieni kahvila, jossa oli myös myynnissä kaikenlaista: koruja, T-paitoja, kasseja ja kirjoja.

Saimme Utössä lahjaksi kirjan siellä asuvalta kirjailijalta, pikkuserkultani Markku Karpiolta. Kirjan otsikko on Mun isäni on avaruusmies (Tammi, 2012). Hän kertoi, kuinka kirja on saanut inspiraatiota Utöstä, vaikka siinä kuvattua saarta kutsutaankin Fyröksi. Sain juuri luettua tämän teoksen. Vierailtuani Utössä tuli sitä lukiessani todellakin elävästi mieleen tuo saari ja myös lauttamatka sinne. Vaikka kirja on käsittääkseni nuortenromaani, niin mielestäni se oli todella antoisaa luettavaa myös aikuiselle. Teoksessa käsitellään syvällisesti läheisen menettämisen teemaa samalla kuvaten erään nuoren pojan elämää, joka on tullut vierailulle serkkunsa luo Fyröhön ja käy jonkun aikaa koulua siellä. Pohdin, että kirja voisi olla hyvää luettavaa myös henkilölle, joka vasta suunnittelee reissua Utöhön tai saaristoon. Luettuani tuon kirjan on jotenkin haikea olo ja mietin, milloin voisi taas päästä matkustamaan Utöhön?

Matkoilla Prahassa ja Tampereella

Puheita ja seminaari

Edellisen blogipostaukseni kirjoittamisesta on jo päässyt kulumaan jonkin verran aikaa. En kuitenkaan ole ollut täysin kirjoittamatta mitään, vaan kirjoittaminen on ollut välillä hieman toisen tyyppistä kuin tavallisesti. Olen nimittäin kesä- ja heinäkuussa kirjoittanut kaksi puhetta. Ensimmäinen oli esitelmä, jonka kirjoitin Prahassa heinäkuun alussa ollutta IATS-seminaaria (16th Seminar of the International Association for Tibetan Studies) varten. Toinen puheista oli erästä hääjuhlaa varten kirjoittamani puhe, jota kirjoitin muistivihkooni lennoilla Prahaan ja takaisin. Pidin Prahassa seminaarissa esitelmän, jossa käsittelin tiibetiläisen runoilijan ja kirjailijan Kelsang Lhamon runoutta. Seminaarin aikana minulla oli ilo tavata Kelsang Lhamo ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti ja sain myös haastatella häntä. Tarkoitukseni onkin yrittää kirjoittaa jotakin haastattelun pohjalta ja lisäksi antaa julkaistavaksi kaksi suomennostani hänen runoistaan Suomen Himalajan-tutkimuksen seuran sivuille, jonne suunnitellaan uutta osastoa blogikirjoituksille. Mikäli postaus tapaamisestani Kelsang Lhamon kanssa Prahassa ja suomennokset tosiaan näkisivät päivänvalon, niin yritän muistaa lisätä linkin tuon tieteellisen seuran sivuille myös tänne kirjoitusnurkkaani. 

Museoita ja elämyksiä Prahassa

Näkymä Prahassa, 2022.
Näkymä Prahassa läheltä paikkaa, jossa tutustuin Zen-näyttelyyn, Praha 2022 (Kuva: RJV)

Seminaari Prahassa oli niin kiireinen, etten kerennyt kirjoittaa siellä Zen-näyttelyssä kirjoittamaani haikua enemmän mitään luovaa. (Näyttelyn Studiossa oli ohjeet haikun kirjoittamiseen.) Kävin tuossa Zen-näyttelyssä yksikseni iltapäivänä, joka edelsi päivää, jona oma esitelmäni oli. Näyttelyn järjesti Prahan Kansallisgalleria, mutta se oli omana erillisnäyttelynään nimeltä “Zenga: Japanese Zen Paintings from the Kaeru-An Collection” paikassa nimeltä Salmovsky Palác. Kävelin sinne kuumana päivänä Kaarlen yliopistolta. Kävely vei ehkä noin puoli tuntia tai jopa tunnin, koska en heti hahmottanut suorinta reittiä. Museo sijaitsi jossain lähellä palatsirakennuksia (Prahan linnaa, Pražsky hrad), joissa en tämän vierailun aikana valitettavasti ehtinyt vierailemaan peläten jonoja ja turistien tungeksimista. Zen-näyttelyssä oli hyvin rauhallista. Teokset oli järjestetty eri aihepiirien mukaan ja istuskelin saleissa rauhassa nauttien taideteoksista, joista monet olivat vuosisatoja vanhoja. Minuun teki erityisen vaikutuksen auringonnousua esittävä Daikaku Seppōn teos “Sun Rising over Fuji” 1700-luvulta. Näyttelykatalogi oli museokaupassa saatavilla vain tshekin kielellä, mutta kaupassa oli onneksi myös englanninkielinen teos kokoelmasta, jonka hankin itselleni. Se on nimeltään Seeing Zen: Zenga from the Kaeru-An Collection ja John Stevensin ja Felix Hessin kirjoittama. (Kuva ja selostus mainitsemastani Daikaku Seppōn maalauksesta löytyy tämän kirjan sivuilta 200–201.) En ole aikaisemmin perehtynyt Japanin taiteeseen, mutta Zen-näyttely teki minuun todella suuren vaikutuksen.

Franz Kafka museo, Praha 2022 (Kuva: RJV)

Saavuimme Prahaan pari päivää ennen seminaarin alkua, joten kerkesimme käydä jonkin verran katsomassa kaupunkia. Olen aiemmin käynyt Prahassa pikaisesti, kun vierailin workshopissa Olomoucissa, tshekkiläisessä yliopistokaupungissa, ja paluumatkalla oli lentoni peruutettu lakon takia. Olin siis tuolloin ennen korona-aikaa yhden ylimääräisen päivän Prahassa ja tutustuin silloin Kaarlen siltaan ja Vanhaan Kaupunkiin. Tällä kertaa olin lueskellut opaskirjaa ja valinnut kohteiksi joitain reittejä, jotka johtivat puutarhoiksi kutsuttujen paikkojen läpi, Franz Kafka museon sekä Prahan kansallisgallerian toimipisteen nimeltä Veletržní Palác, joka sijaitsi lähellä hotelliamme. Ymmärrettyäni olevani matkalla kaupunkiin, jossa kirjailija Franz Kafka eli ja kirjoitti teoksiaan, olin jo ennen matkaa varannut kirjastosta Kafkan teoksia ja lueskellut Ville-Juhani Sutisen käännöstä Kafkan teoksesta Tuberkuloosifragmentit (Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, Turku-Tampere 2012). Oli hyvä valinta käydä Kafka-museossa. Näyttely oli mielestäni huolella ja myös mielikuvituksella rakennettu: kävijä saattoi nähdä sekä Kafkan kirjeitä, muita dokumentteja, kirjoja sekä kuvia Kafkan perheestä ja ystävistä. Kyseessä ei ollut käsittääkseni mikään taiteilijan kotiin rakennettu “kotimuseo”, mutta valokuvissa ja kartoissa oli tietoja rakennuksista, joissa Kafka oli asunut, käynyt koulua jne. Olisi ollut kiinnostavaa tarkemminkin perehtyä näihin reitteihin ja paikkoihin, mutta matkan aikataulu seminaareineen jätti liian vähän aikaa Prahassa vaelteluun. Museokaupassa oli myynnissä Kafkan teoksia englanniksi käännettyinä ja hankin sieltä muistoksi hänen teoksensa Meditation (saksan kielestä kääntänyt Siegfried Mortkowitz; Vitalis, 2017), jota olen juuri aloittanut lueskelemaan.

Ihana paikka Prahassa oli Letná Puutarhat (Letná Gardens). Siellä oli näköalatasanne, jolla oli puitten katveissa pitkiä pöytiä ja penkkejä. Istuimme siellä ensimmäisenä iltana Rikeyn kanssa nauttimassa viiniä ja ihailemassa maisemaa Vltava-joelle. Tuntui ihanalta olla matkalla ja nähdä Prahan rakennuksia ja kattoja päivän kallistuessa iltaan. Vaikka sää olikin hieman sateinen, onnistuimme nauttimaan viinimme ulkona ilman sadetta aikana, jolloin puutarhassa oli melko hiljaista ja vähän kävijöitä ja tuntui rauhoittavalta istua siinä viinilasi kädessä suurten puitten katveessa (ks. artikkelikuva yllä).

Vltava-joki Prahassa.
Vltava-joki Prahassa, 2022 (Kuva: RJV)

Inspiraatiota taiteesta: Mietteitä katsellessa Anna Retulaisen näyttelyä Sara Hildénin taidemuseossa

Matkan jälkeen ei ole syntynyt mitään kovin luovaa. Sain kuitenkin mielestäni hyvän ja kenties toteuttamiskelpoisen ajatuksen, kun vierailin Tampereella Sara Hildénin Taidemuseossa tämän viikon tiistaina. Siellä oli näytteillä Anna Retulaisen taidetta näyttelyssä “Hiljaisuus”. Tuntui hyvältä kuljeskella rauhassa ihailemassa taidetta kauniissa ja avarassa museorakennuksessa. Suurikokoisissa teoksissa näkyi asetelmia, kauniita kukkia ja puita muiden aiheiden ohella. Jossain näyttelyn tekstissä sanottiin jotakin sen tyylistä, että “teokset asettuvat vuoropuheluun muistojen kanssa” tai ainakin ymmärsin sen niin. (Tarkistin juuri näyttelyn esittelytekstistä, että ainakin siinä luki oikeasti näin: “Näyttelyssä uudet teokset asettuvat vuoropuheluun taiteilijan aiemman tuotannon kanssa.”) Tultuani näyttelyssä pöydän luo, jolla oli esillä lehtileikkeitä taiteilijasta ja hänen näyttelyistään ja näyttelykatalogeja, istuuduin selailemaan niitä. Yht’äkkiä tunsin halua kirjoittaa jotakin muistikirjaani. Mielessäni oli selkeästi näyttelyä katsellessani hahmottunut ajatus, että haluaisin ruveta kirjoittamaan ja kokoamaan eräänlaisia “fragmentteja” ajastani Intiassa: kirjaamaan muistoja kuten ne pulpahtavat mieleeni, etsimään lisää vanhoja runoja laatikoistani (jossain muistikirjassa pitäisi myös olla englanninkielisiä tekstejä, mutta en yhtään muista, kuinka monia), ehkä yrittämään löytää jostain kirjastosta opiskelijalehdessä ilmestynyttä Intiasta lähettämääni kirjettä tai muita mahdollisia vanhoja tai uusia Intiaan liittyviä tekstipätkiä. Pohdin, että “fragmentaarinen” muoto voisi olla hyvä idea, sillä muistot eivät ole usein tarkkoja ja järjestelmällisiä enkä välttämättä muista edes tapahtumavuotta aina, koska Intiassa asuessani en tehnyt kovinkaan paljon muistiinpanoja kokemuksistani siellä vaan kirjoitin pikemminkin runoja tai käänsin tekstejä tiibetin kielestä. Taiteellinen muoto teokselle antaisi vapauksia ja fragmentaarisuuden ansiosta voisin antaa vaan muistojen “pulputa” esiin ja jos jotain tarpeeksi kiinnostavan tuntuista jaettavaksi ilmestyisi, fragmentaarisuus sallisi sekä lyhyempiä että pitempiä tekstejä sekä runoja välille.

Aika näyttää tuleeko tästä jotain. Aloitin jo muistojen kirjaamiseen muistivihkooni, mutta en todellakaan itsekään tiedä tuleeko mieleeni todella tarpeeksi muistoja mahdollista teosta varten vai jääkö tämä projekti kuitenkin pelkäksi kirjoitus- ja muisteluharjoitukseksi. Sinänsä muistot oleskelustani Intiassa 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina saattavat olla ihan kiinnostavaakin luettavaa, sillä elämä tuolloin vuosikymmeniä sitten pienessä vuoristokaupungissa Intiassa oli arjeltaan aika poikkeavaa elämästä Suomessa sekä myös varmaan siitä, millaista se nykyään on samassa paikassa. Ainakin kommunikaatio on muuttunut hurjasti. Saatan nykyään katsella ystävieni päivityksiä ja videoklippejä Intiasta Facebookista heti kun he ne julkaisevat, mutta vielä 1990-luvulla kommunikaatio tapahtui kirjeitse, jotka joskus vielä hävisivät. Muistan, että jos minulle haluttiin lähettää kirje, joka varmasti tavoittaisi minut, saatettiin sellainen kirje jopa lähettää kirjattuna.

Kuljeskelu Anna Retulaisen upeassa näyttelyssä sai minussa ilmeisesti aikaan sellaisen reaktion, että sana “vuoropuhelu” ja muistot jotenkin aktivoivat minussa jotain. Ehkä tavallaan asetuin jonkinlaiseen vuoropuheluun näyttelyn teosten kanssa, mutta kun katsoja olin minä, teokset aktivoivatkin joitain omia muistojani. Katsoin näyttelyssä esillä olleen videoteoksen, jossa taitelija myös puhui jotakin vuoropuhelusta ja siitä, miten teokset voivat asettua vuoropuheluun myös katsojien muistojen kanssa (voi olla, että en muista käytettyä ajatuksen ilmaisutapaa, mutta jotain tällaista ainakin tulin tulkinneeksi merkitykseksi ja se teki vaikutuksen minuun). Ajattelin, että kuinka osuva tällainen ajatus näyttelyssä tapahtuvista erilaisista vuoropuheluista onkaan.

Unohtumaton konserttielämys Tampereella

Niin, pääsyy miksi kävimme Tampereella oli Queenin + Adam Lambertin konsertti 25.7.2022. Olin jo aiemmin ostanut liput Hartwall Arenalle (silloin kun sen nimi oli vielä Hartwall Arena), mutta konsertti oli muistaakseni kertaalleen siirretty koronatilanteen takia ja sitten vielä tänä keväänä sen paikka vaihtui Helsingistä Tampereen Nokia Arenalle. Konsertti oli mielestäni käsittämättömän upea ja koskettava sekä musiikillisesti että myös lavashownsa puolesta. Tunsin itseni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi, että olin päässyt kuuntelemaan tätä konserttia, joka oli myös Queenin + Adam Lambertin Rhapsody Tourin päätöskonsertti. Jostakin syystä katsellessani konsertin lavaa koristanutta valtavaa kruunua tai tiaraa ja kuunnellessani esityksiä ajatukseni johtuivat siihen, kuinka tärkeää onkaan olla rohkeasti oma itsensä eikä yrittää elää elämäänsä toisten odotusten mukaisesti.

Kuin kuusi, jonka oksanpäät työntävät esiin uutta elämää: Kirjoittamisesta ja kävelyistä II

Kirjoituskävelyitä oli tänä keväänä yhteensä viisi.  Kirjoituskävelyt on Työväenopiston kurssi, josta kirjoitin edellisessä postauksessani käsitellen pääasiassa kahta ensimmäistä kävelyä. Nyt viimeisinkin kävelyistä – ihana kävely Seurasaareen – on takanapäin. Pohdiskelen tässä kirjoituksessani kävelyiden antia luoden katseeni taaksepäin ja siinä samalla kertoen myös ainakin jotain kolmesta viimeisestä kävelystä, jotka suuntautuivat Hietaniemen hautuumaalle, Töölöstä Hesperianpuiston läpi Töölönlahdelle ja viimeisin kävely Seurasaareen kuten jo yllä mainitsinkin. Hietaniemen hautuumaalla ja Töölössä kävelyiden opettajana toimi Orvokki Mäkelä ja Seurasaaressa Päivi Hytönen.

Hietaniemen hautuumaalla

Kävelyillä oli vaikutuksia sekä kirjoittamiseen että myös ihan yleisemmällä tasolla: tutustuin joihinkin reitteihin tai paikkoihin joko uusina minulle tai sitten erilaisesta näkökulmasta. Vaikka olenkin usein kävellyt reittiä, joka johtaa hautuumaan vieritse Hietaniemen rannalle ja sen läheisyyteen, en koskaan ennen muista käyneeni Hietaniemen hautuumaalla.  Kävelyn aluksi kokoonnuimme Vanhan Kappelin edustalla olevalla portilla. Tällä kertaa meitä oli vain muutamia kirjoituslehtiön kanssa varustautuneita kävelijöitä. Hautuumaalla vallitsi syvä rauhan tunne ja siellä saattoi havaita myös kauniita kasveja, puita ja kuului linnunlaulua. Hautakivet tuntuivat johtavan meidät ajattelemaan ihmisiä, joista jotkut olivat eläneet täällä kauan sitten 1800-luvulla. Hautuumaa vei ajatukset ihmiselämän pysymättömyyteen ja katoavaisuuteen. Yhtenä kirjoitustehtävistämme oli etsiä jokin hautakivi, joka jotenkin herätti huomiota ja sitten kuvitella, minkälaisen viestin tuo jo edesmennyt henkilö olisi saattanut lähettää. Minulla oli vaikeuksia päättää, mitä hautakiveä tarkastelisin lähemmin ja katselin aika pitkään ympäriinsä alueella, jolla oli vanhoja hautakiviä. Huomiotani kiinnitti erityisesti se, että monet vainajista olivat kuolleet verrattain nuorina. Tämä sai miettimään, kuinka itse olen jo päälle viisikymppisenä saanut elää huomattavan pitkään heihin verrattuna ja myös sitä, kuinka haurasta ja pysymätöntä elämä onkaan. Asia, mikä on korostunut entisestään viime vuosina, kun on eletty koronan varjossa. Hautuumaalla käynti sai myös miettimään sitä, mikä elämässä on itse asiassa tärkeää ja mitä jää jäljelle lopulta. Kävely päättyi pienelle suihkulähteelle, jonka reunalla istuin kirjoittamassa viimeistä tehtävistämme.

Kävelyllä Töölössä

Mika Waltarin muistomerkki Töölössä. Tekijä: V. Hirvimäki (Kuva: RJV)

Töölön kävely alkoi Mika Waltarin puistosta Eliten vierestä. Vaikka olen aiemmin asunut täälläpäin, en koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Mika Waltarin muistomerkkiin (tekijä: V. Hirvimäki). Aluksi seisoimme muistomerkin lähistöllä ja jokainen sai kertoa suhteestaan Töölööseen ja siellä asuneisiin kirjailijoihin. Tajusin, etten ole useinkaan ajatellut sitä, mistä päin Suomea ja mistä kaupunginosasta kotimaiset kirjailijamme ovatkaan. Kysymys muistutti kuitenkin minua siitä, kuinka luin Waltarin järkälemäisiä historiallisia romaaneja lapsuudessani. Aloitin Turms kuolemattomasta, ja sitten luin Sinuhe egyptiläisen ja muitakin hänen teoksistaan. Siitä on todella pitkä aika, kun luin nuo teokset ja olen tainnut aika lailla unohtaa niiden sisällön. Välillä olen lukenut muutaman Waltarin Komisario Palmu -kirjan ja nautin hänen kielenkäytöstään ja kuvauksistaan. Orvokki luki meille Hesperianpuistossa otteen Waltarin Suuresta illusionista ja tajusin, kuinka minulta oli jäänyt tämä Waltarin nuoruudenteos lukematta ja myös joitain muita hänen teoksiaan. Ilmeisesti olin nuorena ollut kiinnostunut Waltarin historiallisista romaaneista, koska niissä oli kuvattu muita kulttuureita ja aikakausia ja niiden lukeminen oli myös ollut ilmeisesti jännittävää “seikkailullisessa” mielessä. Kävelyn jälkeen varasin kirjastosta Suuren illusionin ja luen sitä parhaillaan. Saimme kuulla myös otteen Waltarin teoksesta Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Sen jälkeen saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Naamiot ja yksinäisyys”. Aikaa oli kymmenen minuuttia. Tässä syntynyt runo. Kiitos Orvokille otsikosta!

Naamiot ja yksinäisyys

Rooleja, muureja, seiniä

polut ovat kadonneet

ja aidat nousseet välillemme


Suojassa naamion takana

kelpaamme

Suojassa naamion takana

elämä kuluu

Roolia näytellessä

oikea katoaa

ja valheellinen muuttuu todeksi

sellaiseksi kuin halutaan

Harmillista kyllä, minulla oli kurssilla vaikeuksia keskittyä aika usein, kun opettajat lukivat taidolla valitsemiaan tekstiotteita inspiraatioksi kirjoittamiseen. Merkitsin kuitenkin ne kirjoittaneet kirjailijat ja teokset muistiin muistikirjaani. Taisin useimmiten pikemminkin inspiroitua vain mainitusta aiheesta tai tehtävästä tai sitten ihan vain paikasta, jonka koin ympärilläni. Pidin kuitenkin loppujen lopuksi paljonkin siitä, että opettajat lukivat otteita eri kirjailijoilta aina välillä. Olen nyt kirjastosta lainannut useammankin teoksen, jota en ole aiemmin tullut lukeneeksi, mutta jotka alkoivat kiinnostaa minua kävelyiden johdosta. Näitä teoksia ovat mm.  Joseph Brodskyn Veden peili (suom. Maija Alopaeus), Jenni Linturin Jälleenrakennus, Jyrki Vainosen Askelia: Kirjoituksia kävelemisestä sekä Mika Waltarin Ihmisen ääni: Nöyryys – intohimo. Myös Valdur Mikitan teos Lingvistinen metsä (suom. Anniina Jokkoi) rupesi kiinnostamaan ja varasin sen kirjastosta.

Tämän Töölön kävelyn aikana myös havahduin pohtimaan kävelemisen vaikutuksia yhdistettynä kirjoittamiseen. Tuntui ihan kuin paikan muuttamisella (sen sijaan että jököttäisi sisukkaasti yhdessä paikassa koneen ääressä tai lehtiön kanssa) olisi suotuista vaikutusta luovaan prosessiin – tunsin uponneeni kävelyiden loppupuolella jonnekin aika syvälle mielikuvituksen syövereihin.

Kukkiva tuomipuu Töölönlahden lähellä, 2022 (Kuva: RJV)

Inspiraatiota kävystä ja oksasta

Viimeisin kävelyistä – Seurasaareen suuntautunut – oli ihan omanlaisensa kirjoitustehtävien suhteen. Opettajamme Päivi Hytönen oli muotoillut tehtävät niin, että inspiraatiota haettiin alueelle eri puolilta Suomea siirretyistä vanhoista rakennuksista sekä luonnosta. Hän myös luki aluksi otteen Sirpa Kähkösen kirjoituksesta, jonka kertoi ilmestyneen Yhteishyvä-lehdessä. Kävelyn alkupuolella meitä kehotettiin valitsemaan jotkin kaksi objektia luonnosta. Minä valitsin sekä kävyn että oksan, jotka löysin maasta läheltä Hallan taloa. Kävellessämme eteenpäin objektit mukanamme, meitä kehotettiin pohtimaan, minkälaisia henkilöhahmoja ne voisivat edustaa. Luonnostelin vihkooni seuraavaa:

Käpy
– kuiva
– nainen
– tomera (ulkoapäin)
– pitää koristeellisista vaatteista
– Aino Venla
– sisältä herkkä

Oksa
– Agatha
– nainen
– monia käppyröitä
– murtumat kriisejä
– melkein poikki
– laiha
– kuiva iho
– sisukas
– pää heiluu
– mielenterveysongelmia jo?

Käpy ja oksa (Kuva: RJV)

Seuraavaksi istuimme pitkille puisille penkeille Antin talon edustalla lähellä pientä puista tanssilavaa. Kirjoitimme siinä seuraavan tehtävän ja toisen myös samassa ympäristössä – tosin itse kävin välillä kurkkaamassa miltä Karunan kirkko näytti aidan toisella puolen ja istuin kirjoittamaan omaan rauhaani puistonpenkille sen läheisyyteen viimeisempää näistä kahdesta tehtävistä. Tehtävien aihepiiri oli juhannusjuhlat ja häät, jossa hääparina on juhannusjuhlien yhteentuoma hääpari. Minulle kirjoittaminen aikakaudesta, jota talot Seurasaaressa edustivat tuntui vieraalta. Tekstiä toki syntyi, mutta koska vain kirjoitin enkä ollut lainkaan perehtynyt aikakauteen, josta kirjoitin (en edes tarkkaan hahmottanut mihin aikaan tekstinpätkäni sijoittuivat), minulle jäi tunne, että tuotokset eivät olleet kovinkaan esittelykelpoisia. Varmaan noissa hyvin lyhyissä kirjoitustuokioissa (usein n. 10 minuuttia) ei ole tarkoituskaan tuottaa painokelpoista tekstiä, vaan pikemminkin jotain, josta voi lähteä kehittämään jotain mieleentullutta seikkaa, teemaa tai vaikka miljöökuvausta. Koin Karunan kirkon rakennuksena kaikkein inspiroivimmaksi. Muistelen joskus vuosia sitten käyneeni tuossa kirkossa kuuntelemassa jotakin konserttia. Kurssilla emme kuitenkaan menneet sisään mihinkään rakennuksista, mutta opettajamme, joka oli hyvin perehtynyt Seurasaaren talojen historiaan, kertoi niistä meille. Häitten kuvitteleminen Karunan kirkkoon sai minut tuottamaan seuraavanlaisen tekstipätkän:

Häämusiikki soi. Kirkkoväki – häävieraat – istuivat molemmin puolin käytävää pienessä puukirkossa Sauvossa – Karunan kirkossa. Aino Venla käveli isänsä Olavin käsipuolessa kohti alttaria, missä isä luovutti hänet tulevalle sulhaselle Pekka Anselmille. Aino Venlalla oli päällään valkoinen, pitseillä koristettu hääpuku, joka kiristi hieman vyötäröltä. Hänen päässään oli valkoinen huntu. Nämä häät olivat kuin unelma. Aino Venla ja Pekka Anselmi olivat tavanneet juhannustansseissa Antin talolla ja rakastuneet päätäpahkaa. Kihlauksesta juhannuspäivänä oli nyt kulunut jo kolme kuukautta ja nuoripari odotti innolla yhteen muuttamista pieneen tupaan tänne Sauvoon.

Aino Venla ja Pekka Anselmi seisoivat alttarilla. Pappi kysyi kirkkoväeltä asiaan kuuluvan kysymyksen: “Vastustaako kukaan näiden kahden avioliittoa?” Hiljaisuuden rikkoi miehen karkea ääni: “Minä vastustan.” Kirkkoväen keskuudessa kävi kahahdus ja Aino Venlan kasvoille levisi outo ilme: sekaisin kauhistusta, ällistyneisyyttä ja iloa. Sehän oli Timo, hänen nuoruuden rakastettunsa…

En itseasiassa ole käynyt kirkkohäissä vieraana koskaan. Joten en tiedä, mitä sananmuotoa papit käyttävät ja ovatko he jossain vaiheessa historiaa kyselleet vihkiseremonian aikana vastustaako joku avioliittoa. Mietin, että tästä olisi mielenkiintoista ottaa selvää ja myös, onko todellisuudessa Suomessa häissä kukaan sanonut vastustavansa liittoa? Voihan olla todella traagista jäädä “ulkopuoliseksi” ja katsella samalla kun joku henkilö, jota rakastaa, avioituu jonkun toisen kanssa. Mieleeni muistuu Elli Haloon ja Haloo Helsingin esittämä laulu “Piilotan mun kyyneleet” (2021; sanat: Elli Haloo, Jere Marttila, Leo Hakanen ja Rauli Eskolin), jossa sanotaan jotain sellaista syvästi riipaisevaa kuin: “voiko kirkossa huutaa, että vastustan”. Rupesin Seurasaaressa käynnin jälkeen miettimään, että voisi olla kiinnostavaa yrittää kirjoittaa jotakin sellaisen “ulkopuoliseksi” jäävän henkilöhahmon näkökulmasta, joka tavallaan torjutaan, kun kaksi muuta löytävät onnensa ja avioituvat.

Karunan kirkko Seurasaaressa, 2022 (Kuva: RJV)

Kävelyn lopuksi meille annettiin “pikatehtävä”. Meidän tuli katsoa ympäriltämme luonnosta kolme objektia tai asiaa ja täydentää niitä hyödyntäen seuraava lause: “Kirjoittaminen on kuin…” Varmaankin koska olimme kesäaikaan kauniissa luonnossa, syntyi aika positiivisen kuuloisia lauseita. Kirjoitin muistivihkooni mm. seuraavan täydennyksen “… kuusi, jonka oksanpäät työntävät esiin uutta elämää.” Kävelyn jälkeen jäin vielä sillalla olevalle valkoiselle puupenkille kirjoittelemaan tunnelmia muistivihkooni.

(Tämä blogipostaus on kirjoitettu jo ennen Juhannusta, mutta sen julkaiseminen hieman viivästyi, koska minulle tuli välillä kiire valmistaa esitystäni IATS-konferenssissa Prahassa.)