RJV – Sivu 6 – Riikan kirjoitusnurkka

Kirjoituskävelyillä Helsingissä

Tänä keväänä olen ollut vähän enemmänkin erilaisilla kursseilla. Toukokuussa alkoi lyhyt Työväenopiston kurssi “Kirjoituskävelyt Lapinlahden ja Töölön maisemissa”. Tuo kurssin nimessä mainittu “kirjoituskävely” rupesi kiinnostamaan minua ja halusin ottaa selvää, mitä tällaisella kurssilla itseasiassa tapahtuu. Olen kyllä joskus kirjoittaessani runoja kuljeksinut muistivihkon kanssa ulkona ja tehnyt muistiinpanoja aina välillä. Tällä voi olla hyvinkin vaikutusta siihen, että luultavasti minulla on enemmän keväälle, syksylle ja kesälle ajallisesti sijoittuvia runoja kuin talvisiin maisemiin. Talvellahan on tietenkin liian kylmää kirjoitella ulkosalla.

Lapinlahden Lähteellä

Ensimmäinen kurssin tapaaminen oli Lapinlahden Lähteellä. Vaikka olenkin joskus vuosia sitten käynyt siellä kahvilla ja konsertissa, silti käsitykseni paikasta ja sen pääportin sijainnista oli varsin hämärä ja kiertelin ensin vilkaisemassa myös rakennuksen toiselle puolen mahtaisiko sielläkin olla jokin iso portti. Sillä välin toinen kurssin opettajista, Päivi Hytönen, oli kuitenkin tullut paikalle ja myös muita kurssilaisia alkoi kerääntymään pääportin lähistölle. Aloitimme menemällä katsomaan valokuvanäyttelyä Venetsia-rakennuksessa. Kävi ilmi, että valokuvat oli ottanut eräs samalla kurssilla mukana oleva henkilö, nimittäin Jenni Sundqvist. Tehtävämme oli valita jokin näytteillä olevista luontoaiheisista kuvista ja kirjoittaa sitten jotakin siitä inspiroituneena. Kirjoitimme näyttelyhuoneessa pöydän ympärillä ehkä noin kymmenisen minuuttia. Sen jälkeen menimme ulos ja luimme jokainen tuotoksemme ääneen toisille kurssilaisille.

Ulkona saimme lisää tehtäviä. Toisen tehtävänannon kirjoitin istahtamalla penkille lähelle kukkia ja erilaisia taimia istuttavia henkilöitä ja sainkin tietoa meneillään olevasta istutustyöstä (retiisin ja keltaisten zinnioiden taimia). Minulle myös näytettiin kyltin päälle ripustettu pieni hyönteishotelli. Toukokuu ja kesäkuun alkupäivät ovat tänä vuonna vaikuttaneet säätilaltaan kylmemmiltä kuin normaalisti tähän vuodenaikaan. Vaikka sää ei kävelyn aikana ollut mitenkään erityisen huono ja välillä paistoi aurinko, oli Lapinlahden Lähteellä kuitenkin varsin kylmää. Olin myös unohtanut ottaa villatakkini mukaan, koska olin kai kuvitellut säätä lämpimämmäksi kuin se olikaan. Saimme tehtävän kirjoittaa aiheesta “Pesä”. Kuvittelin, että rakennuksen toisella puolella olevalla kalliolla kasvavan männyn rungossa olevassa kolossa voisi olla oravan pesä. Sen jälkeen, kun olin jonkin aikaa kirjoitellut vilkuillen ylöspäin kohti koloa puun rungossa lähellä kohtaa, jossa sen oksat haarautuivat, olivat käteni jäätävän kylmät.

Musta, tukeva muistivihko kävelyllä kirjoittamista varten. — Ennen kurssia kävin ostamassa uuden muistivihkon Akateemisesta kirjakaupasta. Kurssilla nimittäin tarvitaan kävelyille mukaan sellainen kovapohjainen ja tukeva muistivihko, että on helppo tehdä muistiinpanoja ilman pöytää tai vaikka seisten. (Kuva: RJV)

Kävelyn lopuksi menimme kirjoittamaan sisälle vanhaan sairaalarakennukseen. Ennen kuin kävelimme sisään sairaalan portista, opettajamme neuvoi meitä tarkkailemaan tunnetilaamme ja huomioitamme kävellessämme sairaalan pihan poikki sen ovelle. Hän myös luki meille inspiraatioksi otteen Jenni Linturin romaanista Jälleenrakennus. Tehtäväksi saimme kirjoittaa kuvitellen, että olimme tulossa sairaalaan joko taiteilijana tai potilaana. Tähän kirjoitustehtävään meillä oli hieman enemmän aikaa kuin aiemmin, ehkä noin 20 minuuttia. Muistivihkooni syntyi kirjoittaessa sisällä vanhan sairaalarakennuksen käytävällä olevan pöydän päällä seuraava melko pitkä tekstipätkä:

Mietin, halusinko oikeasti tulla tänne. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan oikein ollut. En enää pärjännyt yksin kotonani. Arjesta selviytyminen oli jo kauan aikaa sitten ruvennut tuntumaan ylivoimaiselta suoritukselta. Stressasin pesulavuorojen takia ja kaupassa käynti ja ruuan valmistaminen saivat minut hikoilemaan hermostuksesta jo herätessäni aamulla. Sängystä ylösnouseminen oli siirtynyt yhä myöhempään ja myöhempään.

Astuin rautaportista sisään Lapinlahden sairaala-alueelle. Kävelin mukulakivetyllä pihalla kohti keltaista sairaalarakennusta. Tuntui kuin arki olisi putoillut pieninä lohkeilevina palasina alas maahan ja leijaillut pois. Olin tulossa kuin lomalle. Enää ei tarvinnut huolehtia roskiksen tyhjentämisestä ja tiskipöydän pyyhinnästä. Töihinkään ei tarvitsisi mennä. Saisin olla rauhassa ilman rutiineja. Voisin halutessani vain tuijottaa eteeni ja välillä nukkua.

Olin toki tuonut mukanani kirjoituslehtiön ja kyniä. Jos vain jaksaisin, voisin aina halutessani kirjoittaa tai piirtää lehtiöön. Ehkä syntyisi kuvauksia hulluudesta tai sitten vaikka romaani elämästäni sairaalassa.

Katsellessani tajunnanvirtatyylillä nopeasti kirjoitettua tekstiäni minua jäi mietityttämään se seikka, että teksti kuulosti siltä kuin sen kirjoittaja tavallaan suhtautuisi mielisairaalaan “lomapaikkana” arjestaan. Näinhän ei todellisessa maailmassa oikeasti varmaan ole. Kun ihminen kärsii vakavista mielenterveyden ongelmista, aiheuttaa se tietenkin suurta kärsimystä ja sairaalaan tuskin tullaan “lomalle”. Jotenkin fiktiivisestä tekstistä kuitenkin tuli tuollainen. Olen itsekin kärsinyt ahdistuneisuudesta, joten tekstipätkän ensimmäisessä kappaleessa kuvatut vaikeudet ovat minulle tuttuja omasta kokemuksesta. Ehkä teksti kertoo, että koen arjen kuormittavana ja haluaisin jotenkin päästä “lomalle” arjen toistuvista rutiineista.

Joka kirjoituskerran jälkeen kaikki lukivat toisilleen ääneen tuotoksensa. Nämä entisessä sairaalarakennuksessa kirjoitetut kuvaukset luimme toisillemme istuen ulkona penkeillä sairaalan pihalla.

Aallonmurtajalla

Aallonmurtaja, vettä, rakennuksia Ruoholahdessa. — Näkymä aallonmurtajalta Ruoholahteen (Kuva: RJV)

Seuraava kirjoituskävely oli Ruoholahdessa. Tällä kertaa kävelyn opettajana toimi Orvokki Mäkelä (kuten myös seuraavalla kävelyllä Hietaniemen hautausmaalla). Olen useinkin käynyt Ruoholahdessa Kaapelitehtaalla, mutta en juuri kävelyn aloituspaikalla Ruoholahden torilla Konservatorion edessä. Reitti Ruoholahdesta Jätkäsaareen siltaa pitkin oli uusi minulle ja aallonmurtajaa, jolle päädyin istumaan ja kirjoittamaan, olin aiemmin vain ihaillut Mustasaareen menevästä veneestä. Aallonmurtajalla opettajamme luki ensin otteen Joseph Brodskyn teoksesta Veden peili ja sitten antoi meille tehtävän kirjoittaa aiheesta “Veden kannattelemana”. Muistivihkooni piirtyi seuraavanlainen tekstikatkelma:

Tästä ei kuulemma saa mennä uimaan. Mietin itseäni laskeutumassa veteen porrasmaiselta tasanteelta. Mielikuva tuntuu liian kylmältä. Pidän kuitenkin ajatuksesta olla veden kannattelemana. Kellumassa. Ei siis uppoamassa. Istun tässä kivellä aallonmurtajalla. Tuulee. Kädet tuntuvat kylmän kankeilta. Vesimoottorikelkan tapainen surraa ohi ja rikkoo aallonmurtajan rauhan. Mietin, että jos tässä olisi jokin monikulmainen satamaan ankkuroitu puinen pieni talo, niin voisi olla mukavaa olla sisällä tuulen suojassa mutta kuitenkin nauttia aaltojen keinuttelevasta liikkeestä.

Tullessani tänne kävelin suuren sillan ali. Katsoin sen mahtavia jalkoja, painavia ja betonisia. Vesi virtaa ohi raskaana ja tummana. Veden tiet alla ja ihmisten tiet yllä menevät eri suuntiin. Kaoottisuutta ja näyttelen kylmässä ns. “vapautumista”. On vaikeaa kuvitella lämpöä ja miellyttävää vedessä kellumista. Kanaalissa vesi virtaa liian suurella voimalla. Veden loisketta. En taidakaan tänään “vapautua” vaan käperryn itseeni. Olisi kivaa päästä sisälle johonkin kahvilaan ja tilata jotain lämmintä juotavaa. Lämmittelisin käsiäni pidellen kupista kiinni molemmin puolin.

Syntyneessä sangen realistisessa tekstissä ajatukseni alkoivat johdattelemaan kirjoitusta sillan suuntaan siitä syystä, että suunnatessamme kohti aallonmurtajaa oli opettajamme pyytänyt meitä kuulostelemaan tuntojamme sillan alla ja kirjaamaan lauseen niistä vihkoomme. Alitettuamme sillan teimme opettajan johdolla myös jonkinlaista liikehdintää heilutellen käsiämme – luultavasti jotta ei paleltaisi niin paljon. Aallonmurtajalla saimme sitten ohjeen sisällyttää tuo lause “Veden kannattelemana” -tekstiin. Minulla oli vihkossani muutamia vaihtoehtoisia lauseita, joista sisällytin kaksi tekstipätkääni. Tuntui vaikealta rentoutua kirjoittamaan, koska upealla paikalla aallonmurtajan nokassa oli todella kylmää ja näköjään palellessa syntyy minulta vain aika realistista kuvausta – tekstistä huomaa, että en oikein edes pystynyt kuvittelemaan mitään rentouttavaa kellumista “veden kannattelemana”.

Aallonmurtaja ja silta Ruoholahden ja Jätkäsaaren välillä. — Silta ja aallonmurtaja Ruoholahden ja Jätkäsaaren välissä. Istuimme tuolla kivenmurikoilla aivan aallonmurtajan päässä kirjoittamassa.
(Kuva: RJV)

Tehtävänä puun muotokuva

Palatessamme takaisinpäin yli sillan, opettajamme näytti meille Ruoholahden puolella kasvavan kirsikkapuun, jonka luokse suunnistimme. Hän luki meille inspiraatioksi otteen Mia Kankimäen teoksesta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tehtävänämme oli kirjoittaa muotokuva kirsikkapuusta. Koska aika oli loppumassa, aloitimme kirjoittamisen, mutta emme lukeneet Ruoholahdessa tuotoksiamme, vaan sovittiin, että kirjoittaisimme tekstimme loppuun kotona ja lukisimme ne seuraavan kirjoituskävelyn aluksi Hietaniemen hautausmaalla. Muiden lähdettyä jäin vielä kirjoittamaan kallionlohkareelle lähelle puuta. Aloitin myös luonnostelemaan kirsikkapuun muotoja lyijykynällä vihkooni. Jotta olisi helpompi kirjoittaa kotona, otin myös valokuvia puusta eri suunnilta.

Kotona minusta rupesi tuntumaan, että kirjoittamieni luonnosten pohjalta voisikin syntyä sanoitus. Laulutekstissä tuntui olevan jonkinlainen ajatus, mutta sanoja pohdiskelin aika lailla ja pyörittelin niitä mielessäni samalla myös yrittäen rytmittää niitä pianon avulla. En tiedä, onnistuinko varsinaisesti luomaan mitään musiikin kannalta laulettavaksi sopivaa tekstiä, mutta seuraavanlainen luonnos syntyi muistivihkooni. Kirjoitin sen koneelle ja luin tekstin seuraavassa muodossa kirjoituskävelyn alussa Hietaniemen hautausmaalla polulla erään suuren, viheriöivän puun lähistöllä:

Kirsikkapuu

Lähdin kävelylle Ruoholahteen
ja sillalta näin kirsikkapuun
Loin katseeni pilveen vaaleanpunaiseen
ja tunsin kevään, toukokuun

Saavuin luokse puun yksinäisen
vierellä leikkipuiston ja korkeiden talojen
Ajattelin sinua alla kukkivan puun
ja kätkin puunkoloon viestin salaisen

Odottelen sinua alla vaaleanpunaisten kukkien
Tulethan valossa täysikuun?
Saavuthan luokse kirsikkapuun?

Aikaa on mennyt ja katoa ei kaipuu
haaveilin vaelluksesta kanssasi kukkien meressä
alla valkoisten terälehtien kirsikkapuun
käsi kädessä kaukana Japanissa

Täällä koto-Suomessa Ruoholahdessa
kukkii haaveitten kirsikkapuu
Aurinko maalaa kullalla lehvistössä
ja kohta nousee taivaalle täysikuu

Odottelen sinua alla vaaleanpunaisten kukkien
Tulethan valossa täysikuun?
Saavuthan luokse kirsikkapuun?

(toukokuussa 2022)

Sain palautetta muutamalta paikalle saapuneelta kurssilaiselta ja kurssin opettajalta. Erityisen mielenkiintoiselta kuulosti Sirpalta saamani kommentti, että tekstistä tuli mieleen tango ja ehkä musiikissa voisi olla lisäksi jokin japanilaisen musiikin inspiroima ääni tai “helähdys” kohdassa, jossa puhutaan Japanista. Juteltuani myöhemmin viime viikonloppuna töissä Pasi Viinamäen (artistinimeltään Pasi Vaan) kanssa musiikista ja sanoittamisesta, rupesin myös pohtimaan, voisiko harmonikka sopia instrumentiksi tällaista laulua säestämään? Ajattelin, että voisi olla mahdollista kuvitella, että Ruoholahdessa kulkisi jokin kiertävä katusoittaja harmonikan kanssa ja säestäisi laulajaa kirsikkapuun alla! Aion esitellä tekstin ensi viikolla Zoom-tapaamisessa sanoituskurssin jälkeen syntyneen WhatsApp-ryhmän tapaamisessa ja kuulostella, mitä mieltä ryhmäläiset mahtavat olla: voisiko “Kirsikkapuu” olla sellaisenaan sopiva laulettavaksi musiikin säestyksellä vai olisiko tekstiä suotavaa yrittää muokata vielä paljonkin, jos toivoisi sen esittämistä musiikin kanssa? Pohdin kirjoittaessani tekstiä sen rakennetta: olisiko tällainen melko säännöllinen säkeistörakenne sopiva tälle laululle vai olisiko mielekästä yrittää kehittää tuosta kohdasta, jossa mainitaan Japani, ehkä jonkinlainen C-osa, jossa olisi erilainen rakenne ja rytmitys? Olen niin vasta-alkaja sanoittamisessa, että edes laulujen erilaisten osien luonne ei ole vielä lähimainkaan selvää minulle. Ja on tietenkin sangen mahdollista, että “Kirsikkapuu” jää vain tekstiksi tänne blogiin muistoksi kävelystä Ruoholahdessa.

Hietaniemen hautausmaalla syntyikin sitten ihan erilaisia tekstejä. Saatan kirjoittaa kävelystä siellä myöhemmin, mikäli innostuisin vielä kirjoittamaan tähän blogiin jotakin seuraavien kävelyiden tunnelmista ja niillä (toivottavasti) syntyvistä teksteistä.

Sanoituskurssilla

Osallistuin tänä keväänä ensi kertaa sanoituskurssille. Oli oikeastaan sattumaa, että näin kävi. Useammalla opistolla kuten Helsingin Työväenopistolla ja Vantaan aikuisopistolla ja myös muutamalla muulla pääkaupunkiseudun oppilaitoksella on tietoja kursseista samassa verkkopalvelussa nimeltä Ilmonet, jossa myös voi ilmoittaa itsensä kursseille. Jossain vaiheessa viime vuoden loppupuolella ilmoittauduin palvelussa grafiikan kurssille. Katsellessani sen jälkeen myös mitä muita kursseja eri taideaineissa oli tarjolla, silmäni osuivat ilmoitukseen sanoituskurssista, johon vielä näytti mahtuvan mukaan. Ilmoittauduin kurssille hetken mielijohteesta ja myös sen takia, että sanoittaminen oli alkanut jollain lailla kiinnostaa minua sen jälkeen, kun sanoja joistain runoistani oli päätynyt mukaan Kansallisteatterin aluetaiteilijan Mirjami Heikkisen valitsemina laulun sanoiksi Räpätätiiviin (ks. linkkejä Oliver Vierkensin säveltämiin ja esittämiin lauluihin välilehdellä “Muuta”). Sanoituskurssi oli etäkurssi Zoomissa ja osallistujia oli pääkaupunkiseudun lisäksi muualtakin päin Suomea.

Kokoonnuimme tietokoneiden ruutujen ääriin aina maanantai-iltaisin puoleksitoista tunniksi. Opettajamme antoi meille joka kokoontumisen aluksi kirjoitustehtävän kirjoittaa vapaasti n. 10 minuuttia hänen antamastaan sanasta tai kuvasta. Ensimmäisellä kerralla hän myös pyysi sanoja kurssilaisilta, joita myös käsittääkseni käytettiin sanoina kirjoitusharjoituksissa. Huomasin, että minulla monista näistä sanoista putkahti jopa vuosikymmeniä vanhoja muistoja mieleen ja tallentui paperille. Oli kivaa, että oli joka maanantai se 10 minuuttia aikaa syventyä vain kirjoittamaan mitä tuli mieleen jostain sanasta ja antaa kirjoituksen viedä mukanaan. Näitä tekstejä ei luettu muille, mutta jotkut niistä saattoivat antaa inspiraatiota johonkin omiin laulusanoituksiin. Minulla kurssilla syntyi valmiiden laulujen sijaan suurimmilta osin pikemminkin alustavia luonnoksia, joita suunnittelen vielä työstäväni eteenpäin.

Yksi lauluista, ensimmäinen kurssilla kirjoittamani sanoitus, “Lippalakkimies”, syntyi hieman valmiimpana kuin muut sanoitusluonnokseni. Olin kirjoittanut sanoituksen kotitehtävänä ja katsoimme sitä yhdessä eräässä kurssin Zoom-tapaamisessa. Kurssilla oli todella kannustava ja hyväksyvä ilmapiiri ja sain positiivista palautetta toisilta kurssilaisilta. Lähetin sanoituksen katsottavaksi Oliverille, johon olin tutustunut Räpätätiivin aikana. Hän oli aiemmin maininnut, että hänelle voisi lähettää sanoituksia, jos vain minulla syntyisi sellaisia. Näin Oliverin myöhemmin Kannelmäessä. Koska Kanneltalon kahvila oli juuri sulkeutunut, suuntasimme Kannelkrouviin. Olimme aikaisemmin esiintyneet siellä yhdessä Räpätätiivissä, joka oli Suomalaisen barokkiorkesterin Juurilla-hankkeen ja Kansallisteatterin Kaarella-aluehankkeen projekti. Oliverilla oli kitara mukanaan ja hän kokeili soittaa melodioita ja laulaa “Lippalakkimiehestä” pätkiä samalla. Testatessa sanoitusta musiikkiin, teimme samalla joitain pieniä korjauksia tekstiin ja nauhoittelin myös hänen soittamiaan melodioita. Olin aika hämmästynyt siitä, että teksti tuntui kuitenkin aika hyvin sopivan musiikkiin ja laulettavaksi. Kotona mietin vielä yhtä riimiriviä, jonka lähetin myöhemmin Oliverille.

“Lippalakkimies” sai ensiesityksensä 15.3. kirjanilmestymisteellä kotonani Oliverin säveltämänä ja esittämänä. Huomasin ilokseni, että säveltäjä oli löytänyt vielä joitain toimivia ratkaisuja sanoitukseen muuttaen sen alkamiskohtaa ja poistanut jotain ylimääräistä toistelua kuitenkin säilyttäen sanani. Tämä oli muuten yksi asia, mikä yllätti minut kurssilla. Minulle oli uusi oivallus, että laulun sanat saattavat olla hyvinkin lyhyitä ja kertosäe saatetaan todellakin toistaa moneen kertaan. Olen ehkä tavallaan joissain alustavissa sanoituksissani yrittänyt kirjoittaa liian pitkiä tekstejä ja aionkin yrittää muokata niitä lyhyemmiksi säilyttäen olennaisen ja selkeyttäen niitä. Keskustellessamme “Lippalakkimiehestä” Oliver on tuonut esille näkemyksensä, että tällaisen laulun ideaaliesittäjä olisi joku käheä-ääninen nainen. Luulen syynä olleen sen, että laulun puhuja hahmottunee tekstistä naisena, joka laulaa “Lippalakkimiehelle”. Minuakin arvelutti ensin, miten sanoitus voisi sopia miesartistille. Mietittyäni asiaa, minusta kuitenkin laulun esittäminen ei ole mitenkään sidoksissa sukupuoleen ja tarina hahmottuu hyvin myös miesäänen esittämänä. Pidin siitä, miltä laulu kuulosti säveltäjän itsensä esittämänä ja toivon mukaan olisi jossain vaiheessa mahdollista kuulla se myös nauhoituksena.

Tajusin kurssilla, että sanoitusten laatiminen voi olla aika erilaista kuin runotekstien kirjoittaminen. Kurssilla opin, että riimittäminen voisi auttaa tekemään teksteistä laulullisempia ja rytmisempiä. Teinkin kurssin aikana riimikokeiluja. En ole aikaisemmin runoja kirjoittaessani yrittänyt etsiä riimejä vaan olen kirjoittanut hyvin vapaalla rakenteella. Sain kuitenkin kurssilla kuvan, että laulusanoituksissa olisi hyvä olla joitain musiikkiin sopivia rakenteita kuten säkeistöjä ja kertosäkeitä ja joskus jopa ns. C-osa. Analysoimme kurssin aikana joitakin tunnettujen suomalaisten artistien hittibiisejä sekä myös sellaisia sanoituksia, jotka olivat aiemmin tehneet vaikutuksen meihin. Tarkastellessani biisien sanoituksia, olin yllättynyt siitä, kuinka selkeitä rakenteita ja paljon riimejä niistä löytyikään! Yritin kurssin inspiroimana käyttää riimejä tehdessäni sanoitusyritelmiä kotitehtävinä. Ensimmäiset yritelmäni tuntuivat välillä aika kömpelöiltä ja tuntui oudolta yrittää riimitellä. En vieläkään ole ollenkaan varma, onko todellakin syytä yrittää riimitellä kirjoittaessaan laulutekstejä vai onko se pikemminkin vain yksi vaihtoehto ja apukeino kirjoittaa rytmisesti toimiva sanoitus.

Toivon mukaan saisin jossain vaiheessa valmiiksi myös muut vielä luonnosvaiheessa kurssilla kirjoittamani sanoitukset. Tässä kuitenkin ensimmäinen “oikea” varta vasten laulun sanoiksi kirjoittamani sanoitus!

Lippalakkimies

sanoitus: Riika J. Virtanen & sävellys: Oliver Vierkens

Et välittänyt musta ollenkaan
kellarissa yksinäni duunii teen
yltä kuuluu kolahduksii, askeleita
ehkä siellä jossain trukkiajeluita
sarvet eespäin pyörit ympyröitä
turhaa vaan on haaveillakaan muuta
sulla lippalakki, mulla musta luuta
oon vanha noita en voi muuta
ei voi toista tehdä musta
miksi juopua näin susta?

Trukin kopis mä sut ensin näin
olit komistus ja selvin päin
silmäs katsoi minuun alaspäin
nähdessäin sut heti tiesin sen
tunsin merkit oitis rakkauden
olet kolmas mieheni sä mun
tai kuolen käsivärsillesi sun
näin silmissäsi auringon
Lippalakkimies! Lippalakkimies!

Käytävässä törmäsin mä suhun
loit katseen hymyilevän muhun
heti katoot kulman taakse pois
Oi, kuinka ihanaa sun lähel olla ois
vaik’ei tänä aikana edes sais
vaan yksinään voi seistä laiturilla
katoo arjen suohon unelmat
synkkyyttä piristää vain vadelmat

Lähetin mä monta viestii
vastauksina kylmää tekstii
ikinä ei tuu meidän retkee
ikinä ei tuu meidän retkee

(Kannelmäessä 7.2.2022; muokkauksia tehty keväällä 2022)

Matka Kilpisjärvelle

Alkusanat

Suunnittelin todella pitkään aloittavani pitämään blogia ennen kuin sain sen sitten perustettua tämän vuoden maaliskuussa. Minua jännitti blogin ja oman sivuston tekninen toteuttaminen ja uskaltauduin aloittamaan omien verkkosivujen käytännön toteuttamisen vasta saatuani digiopastusta Työväenopistossa kahteen otteeseen. Jo loppukesällä ja syksyllä 2021 yritin luonnostella jotakin blogia ajatellen. Syntyi kirjoitus minun yhdessä Rikeyn kanssa tekemästäni kesälomamatkasta Kilpisjärvelle – ensimmäisestä Lapin matkastamme. Ajattelin, että olisi kivaa jakaa muistoja tuosta matkasta blogissa ja päätin julkaista tämän hieman matkan jälkeen elokuussa 2021 kirjoittamani tekstin lähestulkoon siinä muodossa kuin se olikin, tosin jotain pientä olen korjaillut ja tehnyt pari lyhennystä. Vierailumme Kilpisjärvellä ajoittui elokuun 2021 puolivälin kieppeille.

Kittilän kautta Kilpisjärvelle

Olin pitkään ollut siinä luulossa, että matkustaakseen Lapissa olisi tärkeää osata ajaa autoa. Pari vuotta sitten tiedustelin eräältä tutultani mahdollisuudesta matkustaa Lappiin ilman autoa ja mikä olisi tällöin hyvä matkakohde. Tuttava suositteli Kilpisjärveä ja rupesin ottamaan selvää sinne matkustamisesta. Kilpisjärven matka toteutui kuitenkin vasta nyt elokuussa 2021. Punnitessa eri matkavaihtoehtoja pari kuukautta sitten, tuntui näin korona-aikana toteuttamiskelpoisimmalta yrittää toteuttaa matka johonkin kohteeseen kotimaan alueella, niin olisi epätodennäköisempää, että mitkään matkustusrajoitukset estäisivät tai hankaloittaisivat matkustamista. En ennen ole käynyt Lapissa, vaikka olenkin jo pariin otteeseen suunnitellut matkaa sinne, ja nyt oli selvästikin tullut aika matkustaa Lappiin!

Lensimme Kittilään Ivalon kautta. Koneemme saapui Kittilän kentälle illalla. Saimme ongelmitta taksin tolpalta lentokentällä, jossa niitä oli odottamassa. Matka Kittilän keskustassa sijaitsevaan hotelliimme, Hotel Kittilään, kesti ehkä vain noin kymmenisen minuuttia. Kittilässä vaikutti olevan hyvin hiljaista ja hotellin vastaanotto kiinni. Löysimme kuitenkin huoneeseemme etukäteen puhelimitse saamiemme ohjeiden avulla. Hotel Kittilän huone oli erittäin siisti ja mukava melko tilava huone, jonka yhdellä seinällä huomiotani kiinnitti kaunis suopursukuviointi. Ympärillämme tuntui hyvin hiljaiselta ja autiolta. Epäilimme hetken aikaa jopa, että olimmeko ainoita asiakkaita hotellissa. Tämä luulo osoittautui kuitenkin vääräksi aamiaisaikaan, jolloin sangen runsaasta aamiaistarjonnasta oli nauttimasta muitakin vieraita tilavassa huoneessa hotellin aulan vieressä.

Meillä oli aikaa Kittilässä koko aamupäivä, sillä bussimme kohti Kilpisjärveä oli määrä lähteä vasta reippaasti puolen päivän jälkeen. Kävimme ensin kaupassa läheisessä S-marketissa, koska halusin ostaa valmiiksi ruokia Kilpisjärvellä oleskelua ajatellen – olin tutkinut kartasta, että siellä lähimpään kauppaan olisi 5 kilometrin matka. Näimme matkallamme S-marketiin kyltin, jonka mukaan lähistöllä oli lintutorni. Päätimme suunnata sinne vietyämme ruokakassin hotelliin. Lintutorni oli vain parin minuutin kävelymatkan päässä pääväylästä. Sieltä aukeni näkymä järvelle, mutta ehkä juuri nyt ei ollut lintujen muuttoaika, sillä lintuja en havainnut mitenkään erityisen paljon. Lintutornin lähistöllä lenteli kuitenkin jonkin verran Lapin hyttysiä, joista olin kuullut paljon ja yrittänyt ottaa selvää hyttystilanteesta etukäteen. Päätin pukeutua hameen sijasta pitkiin housuihin tällä matkalla. Kuitenkin hämmästyksekseni mitään hyttysongelmaa ei sen jälkeen matkalla edes huomannut. Kilpisjärvellä en edes käytännössä tavannut noita siivekkäitä, joten huoleni hyttysistä ja matkaa varten hankkimani hatun päälle aseteltava hyttysverkko olivat aivan turhia ainakin tällä ensimmäisellä Lapin matkallani.

Saimme tuona aamuna Kittilästä vain nopean yleiskuvan. Siellä oli mielestäni suhteellisen paljon palveluita saman valtaväylän varrella kuten pizzeria, kahviloita, kauppoja ja pankki. Kaksi museota, jotka huomasimme, olivat joko tilapäisesti kiinni tai eivät olleet auenneet vielä melko varhain aamupäivällä. Ennen kuin nousimme Kilpisjärveä kohti menevään linja-autoon, kävimme lounaalla Cafe Jylhässä. Se osoittautui ihanaksi, rauhalliseksi pikku kahvilaksi, josta saimme täysin vegaanisen maittavan lounaan, tomaattista ratatouille keittoa, salaattia sekä jälkiruoaksi vegaanista jäätelöä.

Hotel Kittilä oli sijainniltaan mainio hotellivalinta siinä mielessä, että aivan sen edustalla oli bussipysäkki ja myös pieni katettu tila bussia odottaville. Bussi tuli hieman myöhässä – se oli tulossa Rovaniemeltä asti. Siinä oli paljon tilaa ja myös Kittilästä hankkimamme ruokaostokset mahtuivat hyvin mukaan. Matkustaminen oli yllättävän mukavaa. Kuljettaja kuulutti pääpysähdyspaikkoja mennen tullen ja matkustamisessa oli myös pieniä taukoja, jolloin saattoi poistua hetkeksi ulos bussista. Paluumatkalla ehdin jopa täydentää eväitämme ostoksilla pysähdyspaikalla olleessa kahvilakioskin tapaisessa myymälässä. Jo linja-autosta havaitsin pari kertaa poron tien vierustalla. Vaikka olin ollutkin hieman levoton pitkän bussimatkan suhteen, niin se osoittautui ihan hyväksi kokemukseksi ja oli kiinnostavaa katsella Lapin maisemia ikkunoista ja kuunnella kuulutuksia siitä, mihin milloinkin saavuimme. Kesken reittiä aika suuri osa matkustajista vaihtoi toiseen Hettaan menevään bussiin, ja vain muutamia ihmisiä matkusti kanssamme Kilpisjärvelle saakka.

Saavuimme Kilpisjärvelle iltapäivällä. Ajomatka sinne kesti n. 4,5 tuntia. Olin jo hyvissä ajoin etukäteen varannut mökkimajoituksen Kilpisjärven Retkeilykeskuksesta. Retkeilykeskus ympäristöineen näytti aivan samalta kuin kuvissa: mökkimme oli tunnelmallinen pieni punainen mökki, josta avautui mahtava maisema Kilpisjärvelle ja tuntureille sen rannoilla. Olimme todella tyytyväisiä majoitukseemme sekä siihen, että mökistä löytyi hyvin keittiötarvikkeita, liesi ja jääkaappi. Tämä on mielestäni erittäin tärkeää silloin, jos on kasvissyöjä tai jollain erityisruokavaliolla. Retkikeskuksen ravintolan listalla oli kyllä illallisaikaan 2 vegaaneille sopivaa annosta: vegaanihampurilainen punajuuripihvillä sekä pizza, johon sai valita aineksia sekä vegaanijuuston. Myös laktovegetaarista ruokavaliota noudattaville oli tarjolla joitain annoksia. Yritimme kerran käydä ravintolassa keittolounaan aikoihin, mutta jouduin palaamaan mökille tekemään keittoa pussikeitosta ja pastasta, sillä ravintolassa ei sinä päivänä ollut tarjolla kasvissyöjälle sopivaa keittoa tuohon aikaan ja salaattitarjontakaan ei näyttänyt kovin runsaalta vegaanille. Vaikka teimme suurilta osin itse aamiaiset mökissämme, viimeisenä päivänä ainesten vähettyä, kävimme aamiaisella Retkeilykeskuksessa. Aamiainen oli runsas ja vegaanikin saattoi löytää sieltä hyvin syötävää kuten maittavaa puolukkapuuron tapaista puuroa, cashewpähkinöitä, hilloja, vihanneksia, leipää, mehuja sekä kauramaitoa kahviin. Täytyy kyllä sanoa, että Retkeilykeskuksen henkilökunta oli todella ystävällistä, saimme heiltä neuvoja niin vaellusreittien suhteen kuin puusaunan lämpimänä pitämisessä, josta minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta.

Olin alun perin ajatellut lomamme koostuvan lepäilystä sekä muutamasta retkestä. Etukäteen olin Retkeilykeskuksen sivuilta lukenut, että reitti Saanatunturille lähtee aivan sen vierestä sekä risteilystä Malla-laivalla Kolmen valtakunnan rajapyykille. Toteutimme nämä retket ja ne olivat upeita kokemuksia, tosin risteily osoittautui tavallaan yllättävän vaativaksi suoritukseksi, mistä lisää myöhemmin. Tämän lisäksi kävi kuitenkin pian selväksi, että matkailijoiden pääaktiviteetti Kilpisjärvellä näytti olevan vaeltaminen. Onneksi minulla oli mukavat lenkkitossut, jotka soveltuivat sangen hyvin sekä tuntureille kipuamiseen että kivisillä poluilla vaeltamiseen. Matkan aikana teimme pitkiä kävelyretkiä joka päivä. Kahtena päivistä retkiemme pituutta lisäsi se, että kävelimme edestakaisin paikkoihin, josta jokin polku jollekin luontokohteelle alkoi. Tämä ei kuitenkaan mielestäni ollut ongelmallista, koska sää suosi meitä, ja kävelymatkat eivät olleet kohtuuttoman pitkiä.

Saanatunturille

Ensimmäisenä aamunamme Kilpisjärvellä suuntasimme kohti Saanatunturia. Retkeilykeskus sijaitsee aivan sen juurella, mutta silti matkaa kertyi aika lailla. Koko retkemme Saanan huipulle ja takaisin kesti jotain viiden ja kuuden tunnin väliltä. Reitin voi hyväkuntoinen kulkea nopeamminkin, mutta me pysähtelimme aina välillä ihailemaan maisemia ja lepäilemään reitin varrella. Polku Retkeilykeskukselta ylös kohti tunturia oli kaunis mutta kivinen. Sen molemmin puolin kasvoi runsaasti tunturikoivuja ja polun varrella oli myös paljon mustikanvarpuja ja mustikoita. Olin jo hieman hengästynyt ylöspäin kulkemisesta, kun saavuimme Saanalle johtaville portaille. Olin jotenkin saanut väärän käsityksen, että portaat johtaisivat ylös asti tunturin huipulle, mutta itse asiassa ne päättyivät melko pian eräänlaiselle näköalapaikalle, jossa saattoi istuskella ja ihailla maisemia. Paluumatkalla alaspäin nautimme näköalapaikalla eväsvoileipämme uusista Retkeilykeskuksesta hankkimistamme eväsastioista.

Näköalapaikalta johti paaluin merkitty vaellusreitti tunturin huipulle. Polulla ylös kiivetessään täytyi keskittyä ja välillä sijoittaa askelensa huolella kivisellä reitillä. Paalut olivat sen verran harvassa, että välillä täytyi tähyillä missä seuraava mahtoi olla ja olimmeko varmasti oikealla reitillä. Reitillä pysymistä kuitenkin helpotti se, että Saanalle nousijoita oli sangen paljon ja kaikki samalla reitillä menossa joko ylöspäin tai alaspäin. Aika useilla vaeltajista oli koira mukana. Myös perheitä oli liikkeellä ja näimme sangen nuoria lapsia myös kiipeämässä vanhempiensa kanssa huipulle johtavaa tietä. Matkan huipulle ei pitänyt olla kovinkaan pitkä – vain muutamia kilometrejä – eteneminen kuitenkin sujui hitaasti ja välillä tuntui myös melko raskaalta nousta ylöspäin. Aina välillä luulin, että olisimme tulossa kohta huipulle, mutta kivuttuamme hieman ylöspäin paljastui, että matkaa oli kyllä vielä jäljellä. Tämä toistui useaan kertaan. Ylempänä melko korkealla tuntui helpommalta vaeltaa, koska tunturin laki vaikutti melko laakealta ja kenttämäiseltä. Huipulle, joka jäi mieleeni pienenä kumpareena, jonka keskelle oli pinottu kiviä kasaksi, ei ollut lopulta mitenkään vaikeaa nousta vaan aivan kunnollinen polku johti sinne saakka. Siellä oli pieni muodoltaan postilaatikkomainen laatikko, jonka kannen saattoi avata. Sieltä löytyi Saanatunturin vieraskirja – vihkoja johon vierailijat olivat kirjoittaneet nimeensä. Mekin lisäsimme omamme. Hetki tuntui juhlalliselta. Katselimme jonkin aikaa huipulla ympäriinsä. Näkymät olivat hienot niin kuin koko reitin varrelta – erityisesti ylhäältä tunturin rinteiltä ja laelta. Kiivetessämme Saanalle, lähes kaikki vastaantulijat tervehtivät meitä. Muutama henkilö pysähtyi myös juttelemaan hetkeksi kanssamme. Tein saman huomion myös muilla vaelluksillamme Kilpisjärvellä: vaeltajien keskuudessa vaikutti vallitsevan jonkinlainen positiivinen hyvän mielen kulttuuri tai ilmapiiri.

Saanalta laskeutuminen oli sinänsä kevyempää kuin ylös kapuaminen. Se osoittautui kuitenkin polville yllättävän rasittavaksi. Ilmeisesti jännitin jonkin verran laskeutumista ja laitoin jotenkin jaloillani vastaan etten liukuisi rinnettä alas tai horjahtaisi polulta. Illalla jalkani olivat niin särkevät, että jouduin ottamaan kipulääkettä. Illalla mökissämme kirjoitin muistivihkooni runon “Saanan siunaus“.

Risteily Kolmen valtakunnan rajapyykille

Kolmen valtakunnan rajapyykiltä avautuva maisema — Maisema Kolmen valtakunnan rajapyykiltä, 2021 (Kuva: RJV)

Seuraavana aamuna jännitin, millainen sää mahtaisi olla. Oli lauantai ja kohtalaisen aurinkoista. Olimme päättäneet lähteä tänään risteilylle Malla-laivalla Kolmen valtakunnan rajapyykille ja jos olisi ollut kovin huono sää, tämä risteilysuunnitelma ei ehkä olisi ollut kovinkaan järkevä. Aamulla olimme hyvissä ajoin laiturilla lähellä mökkiämme, mutta sinne oli jo kerääntynyt melko paljon ihmisiä. Seisoskelimme heidän lähettyvillään ja mietimme, olimmeko tulleet liian myöhään. Laiva näytti pieneltä ja ihmisiä oli ehkä niin paljon, että voisi olla mahdollista, että kaikki eivät mahtuisi mukaan. Risteilylle lähdettiinkin sitten kahdella laivalla. Me matkustimme Maria-laivalla. Emme enää mahtuneet ylemmälle avokannelle, joten saimme katsella maisemia ikkunasta.

Matka laivalla toiselle puolen järveä Koltalahteen kesti noin puoli tuntia. Opas kertoi meille, miten löytää rajapyykille. Ihmiset lähtivät kovalla vauhdilla matkaan ja jäimme pahasti jälkeen. Ihmettelimme, miten heillä oli niin kiire ja miten he saattoivatkin olla niin nopeita. Välillä soitin oppaalle, laivassa maksuja vastaanottaneelle energisen oloiselle naiselle. Kysyin reitistä, kun emme olleet varmoja, kumpi polku kahdesta valita järven lähellä ja saimme kuulla, että molemmat yhtyvät samaksi poluksi aivan lähistöllä. Kolmen valtakunnan rajapyykille oli matkaa laivalta n. 2 kilometriä. Meiltä tuntui menevän kuitenkin runsaasti aikaa ehtiä rajapyykille, koska takaisinkin piti ehtiä ennen laivan lähtöä. Muistaakseni meille oli annettu aikaa n. 2 tuntia. Käynti rajapyykillä oli pikainen. Kävelin yli pienen työmaan tapaisen, mikä oli rajattu varoitusnauhoin. Näytti siltä, että se oli ainoa reitti rajapyykille. Sinne johti kapea laituri. Melko suuren veden ympäröimän rajapyykin pystyi kiertämään. Sieltä avautui huikeat maisemat kolmeen maahan, järvelle ja tuntureille. Osa ihmisistä ei palannut laivaan, vaan oli valinnut kävelevänsä sieltä melko pitkää reittiä pitkin takaisinpäin Mallan luonnonpuiston läpi. Tavallaan minua harmitti, etten ollut etukäteen valmistautunut sellaiseen päiväretkeen. Jalkani olivat kuitenkin vielä hieman arat eilisen kävelystä Saanatunturille. Hotkin osan eväistäni pikaisesti istuen kivellä lähellä viittaa, joka kertoi meidän olevan Mallan luonnonpuiston portilla. Sitten oli aika palata takaisin kohti laivarantaa. Varmaankin maisemat vaivaiskoivuineen olivat kauniita, mutta meillä oli kiire laivan lähtöpaikalle. Soitin jopa oppaalle, että odottaisivat hieman ja kerroin olevamme tulossa, mutta ehkä lievästi myöhässä. Matkan loppuosan lähes hölkkäsin tai laukkasin, koska laivan lähtöaika oli käsillä. Ehdimme sisälle laivaan ja pian sen jälkeen se lähti. Retki tuntui liian kiireiseltä. Energia meni ehtimiseen ja huolehtimiseen kuljimmeko tarpeeksi nopeasti. Suuri osa porukkaa oli ylivoimaisesti nopeampia meitä. Minulle on kuitenkin tärkeää voida ihailla rauhassa maisemia ja tallentaa niitä kuvaamalla tai vaikkapa kirjoittamalla jotakin. Olisi ollut luultavasti toimivampi ratkaisu meille jos olisimme jääneet joksikin aikaa Rajapyykin läheisyyteen ja Mallan luonnonpuiston sen puoleiseen osaan ja tulleet takaisin vaikkapa myöhemmällä iltapäivän laivalla.

Tsahkaljärvi ja Kilpisjärven kylä

Kivenlohkareita, kalliota ja vettä Tsahkalputouksella. Taustalla Kilpisjärvi. — Tsahkalputouksella, 2021 (Kuva: RJV)

Sunnuntaina kävimme Tsahkaljärven kautta Kilpisjärven kylällä. Kävelymatka muodostui melko pitkäksi. Mahtoikohan olla yhteensä jopa n. 17 kilometriä. Kauppa kylällä oli hyvin varustettu ja auki myös sunnuntaina. Ruokatarvikkeiden lisäksi siellä oli matkamuistoja, retkeilytarvikkeita ja kaikenlaista tavaraa. Kävimme syömässä Ravintola Kilpiksessä aivan kaupan vieressä. Vaikka listan vegaanivalikoima oli hieman laajempi sisältäen myös jonkinlaista käristystä, sitä ei kuitenkaan saanut sinä päivänä, ja taas söin vegaanihampurilaisen ja bataattiranskalaisia. Miksiköhän vaikuttaa, että vegaaneille on yleensä nykyään ravintoloissa usein tarjolla nimenomaan tuo vegaanihampurilainen, vaikka ravintola ei olisikaan mikään pikaruoka- tai hampurilaispaikka? Kylältä oli noin 5 kilometrin matka tietä pitkin takaisin Retkeilykeskukseen. Sekä matkalla putouksilta alas tienvarrella lähellä kylää, kylässä että tien varrella paluumatkalla näimme useita poroja. Kun paluumatkalla menimme tienpenkalle nauttimaan kaupasta ostamiamme juomia, tuntui jopa, että eräs poro tuijotti meitä tieltä käsin. Pelkäsin, että mitä jos se havittelee eväitämme? Minulla ei ollut tietoa, ovatko porot ystävällisiä ihmisille vai onko satunnaisen kulkijan hyvä pikemminkin pysytellä loitolla niistä? Ajattelin kysellä tästä Retkeilykeskuksesta, mutta oli aina niin paljon kyseltävää reiteistä, että asia unohtui.

Kaksi poroa kävelemässä tiellä Kilpisjärvellä. — Poroja kävelemässä tiellä Kilpisjärvellä, 2021 (Kuva: RJV)

Mallan luonnonpuistossa

Olin katsellut säätiedotuksia etukäteen ja arvellut, että ainakin matkan viimeisinä päivinä sää ei suosisi meitä. Toisin kuitenkin kävi. Vaikka olikin hieman pilvistä ja välillä lievästi harmaampaa kuin edeltävinä päivinä, säästyimme kuitenkin sateelta myös maanantaina. Suunnistimme tietä pitkin toiseen suuntaan tällä kertaa ja sen toiselle puolelle Mallan luonnonpuistoon. Portti puistoon oli ison parkkialueen laidalla. Siitä johti polku, joka johti Pikku-Mallalle tai sitten pidemmälle polulle kohti rajapyykkiä. Matka Pikku-Mallalle ei ollut kovin pitkä. Kiipeäminen tunturille ei ollut vaikeaa eikä tuntunut mitenkään rasittavalta. Matka sujui kevyesti. Vaikeimmat kapuamiset (ja laskeutumiset paluumatkalla) olivat pikemminkin reitin alkupuolella polulla, joka kohosi yhä ylemmäs koivikkoiselta ja metsäisemmältä alueelta kohti paljaampaa tunturialuetta. Tunturilla näimme taas poroja etäältä. Pikku-Mallan huipulla oli myös kivipino, johon lisäsin omani. Minun kiveni putosi jonkin kolon läpi syvemmälle kasan reunamille pois näkyvistäni. Retki Pikku-Mallalle oli rennompi ja rauhallisempi kuin edellisten päivien retket. Se tuntui juuri sopivan pituiselta. Pikku-Mallalle taisi olla noin 4 kilometrin matka. Paluumatka tapahtui takaisin samaa polkua pitkin. Pysähdyimme pikkulammelle (kartan mukaan nimeltään ilmeisesti “Mallalammit”) lähelle tunturia syömään eväitä. Kirjoitin siellä muistivihkooni luonnoksen runosta “Pieni lampi”.

Paluumatkalla jäimme ihailemaan Siilaskoskea, jonka toki olimme nähneet jo menomatkalla. Istuin kalliolla tai kivellä lähellä siltaa ja koskea, ja kirjoitin muistivihkooni kosken nimeä otsikkonaan kantavan runon.

Illalla meillä oli ohjelmassa jotain jännittävää. Vaikka saunomisen pitäisi olla suomalaiselle arkipäiväistä ja rentouttavaa, minua jännitti, miten pärjäisimme puulämmitteisessä saunassa. Olin vuokrannut edellisenä päivänä käyttöömme tämän illan viimeisen saunavuoron, joka alkoi klo 21:30 rannan puusaunassa. En osaa lämmittää saunaa, ja kyselin asiasta jopa useamman kerran Retkeilykeskuksen vastaanotossa. Saimme kuitenkin ohjeistuksen, että voimme vain lisätä muutaman puun ja katsoa, että pesän luukku jää kiinni, kun poistumme. Pehmeän lämpimässä saunassa oli mukavaa saunoa ja tuntui piristävältä välillä käydä kastautumassa Kilpisjärveen. Ranta oli kivipohjaista ja vesi sen verran kylmää, että pelkkä kastautuminen riitti minulle oikein hyvin ja sen jälkeen tuntui ihanalta palata takaisin saunan lauteille lämpimään. Saunakokemus oli niin kiva, että kävisin taas joskus mielelläni saunomassa jossain puusaunassa, kunhan saisin ensin hieman enemmän ohjeistusta sellaisen käyttämiseen ja lämmittämiseen.

Paluumatkalla jäimme pois bussista Kittilän lentokentällä. Odotimme ovien aukeamista jonkin aikaa penkeillä aseman ulkopuolella syöden eväitämme. Kentän edustalla oli myös poro, jota valokuvasin melko kaukaa. Terminaali oli tilava ja rauhallinen. Ikäänkuin se olisi rakennettu paljon suuremmalle ihmisjoukolle kuin meitä oli kentällä. Lähellä porttia oli keinutuoleja.

Lapista jäi mieleeni luonto, vaeltaminen ja rauhan ja rentouden tunne luonnon keskellä. Jo Kittilässä ensimmäisenä iltana havaitsimme hiljaisuuden. Sama tunne hiljaisuudesta ja rauhasta vallitsi voimakkaana Mallan luonnonpuistossa: tuolla reitillä oli vähemmän kulkijoita kuin risteilyllä tai polulla Saanalle.

Kulttuurireissulla Turussa

Viime viikon loppupuolella kävimme mieheni Rikeyn kanssa Turussa. Reissu oli täynnä erilaisia kulttuuririentoja. Jalkani väsyivät niin paljon kaupungilla ja museoissa vaeltelemisesta, että paluupäivänä oli vaikeaa jaksaa samana päivänä olleen työvuoron aikana seistä ja kävellä työpaikalla vaan olisin mielestäni melkein tarvinnut kepin tuekseni. Reissu oli kuitenkin erittäin onnistunut ja Turussa oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa.

Museolaiva S/S Borella

Reissun aikana me tavallaan asuimmekin museossa. Minulla on nimittäin Museokortti käytössä ja olin Museokortti-palvelun asiakkailleen lähettämistä viesteistä saanut tiedon, että Museokortilla olisi mahdollista yöpyä pienellä alennuksella museolaiva S/S Borella Turun satamassa. Olimme jo päättäneet mennä käymään Turussa huhtikuun alussa, koska meillä oli liput Lauri Tähkän konserttiin lauantaina 2.4. Gatorade Centerissä. Joten tarjous osui hyvään saumaan ja kiinnostuin heti mahdollisuudesta yöpyä museolaivalla ja varasin meille hytin sieltä.

S/S Bore höyrylaiva Turussa — S/S Bore Aurajoen viereen kiinnitettynä, 2022 (Kuva: RJV)

Museolaiva löytyi melko helposti kysyttyäni tietä ohikulkijalta. Kävelimme jonkin matkaa ja sitten havaitsin lähistöllä bussin nro. 1, jonka Googlen kartta oli näyttänyt kulkevan reittiä Aurajoen viertä kohti satamaa. Tästä bussireitistä ja kahden vuorokauden lipuista oli paljon hyötyä vierailumme aikana liikkuessamme Turun keskustan ja sataman välillä useampaankin kertaan. S/S Bore on laiturin vierellä lähellä Forum Marinumia, joka on museo, jossa on erilaisia merenkulkuun liittyviä esineitä ja laivoja sekä sisällä että ulkona Aurajoen viereen kiinnitettyinä. Heti saavuttuamme S/S Boreen söimme lounasta laivan ravintolassa. Keittiöstä tuotiin kasvissyöjille pyynnöstä kuumaa uunibataattia, joka oli herkullisesti maustettua. Lisäksi sai ottaa buffetista tuoreita salaatteja. Suurin osa S/S Borea näytti toimivan hostellina. Vaikutti siltä, että hytit oli pyritty säilyttämään mahdollisimman alkuperäisessä tyylissään. Meidän hyttimme seinälle oli esimerkiksi jätetty lankapuhelin, joka ei kuitenkaan ollut käytössä enää. Laivalla on myös museonäyttely sen yläkerroksissa, jossa saattoi mm. nähdä kapteenin hytin ja käydä komentosillalla, mistä aukesi hienot näkymät Aurajoelle. Kävellessäni laivalla ja katsoessani sen museona olevia hyttejä niiden sisustus ja tavarat kuten vanhanmalliset televisiot muistuttivat minua jotenkin ajasta, jolloin olin nuori. Mietin, että olenko todella jo niin vanha, että lapsuuteni ja nuoruuteni aikaiset esineet ovat jo muuttuneet museoesineinä pidettäviksi objekteiksi. Laivan hytissä oli mukavaa yöpyä: tuntui helpommalta nukahtaa, kun ajattelin nukkuvani veden päällä laivan kelluessa Aurajoen virrassa. Ensimmäisenä reissupäivänämme sää oli melko kylmä ja palelin laivassa. Tämä oli muistutus siitä, että keväälläkin olisi hyvä pakata villasukat ja lämmintä puettavaa matkalaukkuun.

Taidetta, historiaa ja merellisyyttä

Kävimme reissumme aikana laivan lisäksi seuraavissa museoissa: Turun Linna, Forum Marinumin näyttelyt ja Aboa Vetus Ars Nova. Forum Marinumissa kävimme lähinnä siksi, että se sijaitsi aivan laivahostellin vieressä. Siellä minua inspiroi saaristonäyttely. Siellä oli esillä Turun saariston kartta ja videolta saattoi kuunnella saaristolaisten kertomia tarinoita elämästään. Sain ajatuksen, että olisi kivaa yrittää toteuttaa jokin lyhyt matka Utöhön. Olen jo aiemmin suunnitellut käyväni siellä eräällä kirjoituskurssilla, mutta tuo kurssimatka valitettavasti peruuntui silloin vallinneen koronatilanteen ja rajoitusten takia. Ajattelin, että voisi olla mukavaa päästä kesälomalla käymään tuolla pienellä saarella, vaikka siellä ei silloin olisikaan mitään kirjoituskurssia. Voisinhan toki itse kirjoittaa ja luonnostella rantakallioilla niin toivoessani.

Olin jo etukäteen katsonut netistä, että Turun linnassa oli esillä Vanitas-niminen näyttely. Tässä näyttelyssä oli erityisen kiinnostavaa se, että esineiden läheisyyteen oli aseteltu muutamien suomalaisten nykyrunoilijoiden runoja kirjoitettuina suurin kirjaimin tilaville pystysuoraan katsottavaksi laitetuille taustapahveille. Runot tuntuivat sopivan näyttelyn teemoihin ja asettuivat ikään kuin vuoropuheluun näyttelyesineiden kanssa. Olen itse kerran aikaisemmin ollut mukana tekemässä runojulistetta kääntäjänä. Käänsin suomeksi vuosia sitten tiibetiläisen runoilijan Jangbun runon “Vaahteranlehtiä” ja runo oli esillä “Rakkaus Aasiassa” -runonäyttelyssä Lasipalatsin aukiolla. Olen viime aikoina tuuminut, että jos edistyisin aika äskettäin aloitetussa grafiikan harrastuksessani, niin voisi olla jokin päivä kiinnostavaa yrittää saada aikaan jokin pieni oma näyttely, jossa olisi sekä grafiikan teoksia että runoutta. Oli siten todella kiinnostavaa nähdä, miten Turun linnan näyttelyssä oli yhdistetty historiallista museonäyttelyä sekä runoutta. Voi olla, että ajatus omasta runo-taide-näyttelystä jää haaveeksi tai sitten sellaisen aikaansaamiseksi kuluu vielä paljon aikaa ja tarvitaan huomattava määrä kuvataiteen ja grafiikan opiskelua.

Aboa Vetus Ars Novassa oli Ars Nova puolella esillä Osmo Rauhalan näyttely “Muista unohtaa kaikki”. Suurikokoiset maalaukset luonto- ja eläinaiheista olivat vaikuttavia. Monissa teoksissa toistui samoja aiheita kuten esimerkiksi saman eläinlajin hahmoja kuten lintuja ja syvänmeren olentoja. Mietin, että on näköjään ihan toimivaa tehdä useitakin teoksia samoista aiheista varioiden vain jonkin verran aiheen käsittelyä. Runoja kirjoittaessani pidän sarjarakenteista, mutta näyttelyä katsellessani tulin ajatelleeksi, että yrittäessäni tehdä grafiikkaa minun ei myöskään aina tarvitsisi keksiä jotakin uutta aihetta, vaan voisin jatkaa jonkin saman minua kiinnostavan kuva-aiheen parissa pitkäänkin jos vain haluaisin. Katsoimme Ars Novan näyttelyn melko nopeasti, vaikka olisin viipynyt mielellään siellä pitempäänkin. Halusimme vielä ehtiä käydä katsastamassa museon Aboa Vetus puolen, jossa pääsee katselemaan arkeologisissa kaivauksissa paljastuneita turkulaisten rakennusten raunioita keskiajalta. Vanhat rauniot samoin kuin vanhat linnat tuovat menneisyyden tavallaan käsinkosketeltavaksi. Mielenkiintoani herätti vanhojen raunioiden katselun lisäksi näyttelyssä ollut “kirjoitusnurkkaus” tai sopukka ehkä pikemminkin, koska pieni kirjoitusalueeksi järjestetty tila ei varsinaisesti ollut nurkassa. Siellä oli vahatauluja ja puisia piirtimiä. Yleisöllä oli lupa yrittää kirjoittaa vahatauluille ja malliksi pöydälle oli jätetty vanhanaikaisia kirjaintyyppejä. Kokeilin hieman miltä tuntuu kirjoittaa vahataululle, mutta se tuntui niin vaivalloiselta, että jätin yrityksen sikseen. Miten mahtavaa onkaan elää ajassa, jossa meillä on paperia ja tietokoneita, eikä meidän tarvitse tasoitella tahmeaa savea voidaksemme kirjoittaa sille muutaman sanasen.

Testaamassa Turun kasvisruokapaikkoja

Turusta löytyi onneksi hyviä kasvisruokapaikkoja suhteellisen helposti. Käytin hyväkseni Happy Cow -sovellusta etsiessäni kasvisravintoloita, joissa olisi myös vegaanisia annoksia tarjolla. Ensimmäisenä iltana menimme syömään Aurajoen toisella puolella lähellä sen rantaa olevaan Siam Spicy Thai Vegetarian Cuisine ravintolaan. Ravintolasali oli kaunis valoisa holvimainen tila toisessa kerroksessa, josta oli näkymät ulos runsaiden lasiruutujen ansiosta. Suurin osa annoksista listalla näytti olevan vegaaniseen ruokavalioon sopivia. Tilasin tofuvartaita ja pääruoka-annoksen, joka oli jonkinlainen kasviscurry kookosmaidolla, tofupaloilla, soijasuikaleilla ja kasviksilla sekä lisänä riisiä. Ruoka oli maistuvaa ja annos täyttävä. Kaiken lisäksi siihen sisältyi teetä tai kahvia. Toisena päivänä lounastimme Hügge-nimisessä ravintolassa Aurajoen rannalla lähellä Turun Tuomiokirkkoa. Paikassa oli rento ja viihtyisä tunnelma, ruoka oli todella maukasta ja annokset myös esteettisesti kauniita. Tilasimme höyrytettyjä bao buneja ja kimchiä – annoksen sai sekä lakto-vegetaarisena että vegaanisena. Jälkiruoaksi nautin vielä listan vegaanisen jälkiruokavaihtoehdon: mustikkakeittoa ja oliiviöljykakkua, joka oli kruunattu sitruunasorbetilla. Ravintolassa saattoi tilata myös viiniä ruoan seuraksi. Hügge on paikka, jossa mielellään nauttisi illallista esimerkiksi juhlistaakseen jotakin. On hyvä, että arkisempien lounasbuffetpaikkojen ja pikaruokapaikkojen lisäksi on kasvissyöjiä varten myös tällaisia hieman hienompia ravintoloita, joihin voi tehdä pöytävarauksen ja nauttia niin halutessaan kolmen ruokalajin illallisen juomien kera viihtyisässä ympäristössä.

Musiikkia ja rakkautta: Konsertissa Gatorade Centerissä

Matkamme päätarkoitus oli käydä Lauri Tähkän konsertissa. Pääsimme bussilla keskustasta kätevästi Gatorade Centerin läheisyyteen. Tullessamme oli konserttipaikan ovilla jo melko pitkä jono. Lippuun oli merkitty, että ovet avautuvat kuudelta, mutta en tiennyt milloin varsinainen konsertti alkaisi. Päästyämme sisälle saimme kuulla, että musiikki alkaisi vasta kello kahdeksalta. Istuimme baaripöydän äärellä ja nautin siideriä. Aika kului nopeasti. Keikka alkoi vaikuttavasti valtavan kynttiläkruunun ilmestymisellä näkyviin. Kynttilät näyttivät eläviltä kynttilöiltä ja näky oli todella kaunis. Olen kuunnellut Lauri Tähkän esittämää musiikkia Spotifyista ja erityisesti hänen laulamansa “Palavaa vettä” (sanoitus: Arto Tuunela, Lauri Tähkä ja Timo Kiiskinen) on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Oli todella mieleenjäävä ja koskettava elämys päästä kuulemaan artistin esiintymistä livenä. Esitys tuntui olevan täynnä rakkautta ja tunteisiin heittäytymistä. Ihailin hänen rohkeuttaan laulaa suurista tunteista siinä lavalla tuhansien ihmisten edessä. Yleisöönkin välittyi rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Artisti heitti pari morsiuskimpun näköistä kukkakimppua keikkansa loppupuolella yleisön joukkoon. Raikuvien aplodien jälkeen Lauri Tähkä ja muusikot palasivat vielä esittämään lisäkappaleita. Kuunnellessa musiikkia ja ihaillessa artistin lavaesiintymistä kaikki muu tuntui unohtuvan ja nautin suuresti siitä, että pääsin tällaiseen kulttuuritapahtumaan pitkästä aikaa. Korona-aikana monet konserteista, johon olen ostanut lippuja ovat joko peruuntuneet tai siirtyneet vuodella tai kahdella eteenpäin. Konsertin jälkeen pohdin tapahtumaa myös suhteessa nykyiseen surulliseen ja kauhistuttavaan tilanteeseen Euroopassa Ukrainassa. Mietin, että nimenomaan konsertissa välittynyttä tunnetta rakkaudesta ihmisten välillä tarvitaan aina ja erityisesti tällaisessa tilanteessa toivoisi rakkauden voiman vaikuttavan ihmisiin ja säteilevän maailmaan tuoden rauhaa ihmisten keskuuteen. Mietin myös, paloivatko kynttilät kynttiläkruunussa ehkä Ukrainan sodan uhrien muistoksi (kuten kirkoissa sytytetään kynttilöitä) – varmaan kynttiläkruunulle lavalla voi yrittää antaa monia tulkintoja: hengellisiä, romanttisia ja esteettisiä. Yleisön joukosta heitettiin myös artistille lavalle lapaset Ukrainan väreissä: toinen lapanen oli vaaleansininen ja toinen keltainen. Artisti puki ne käsiinsä lavalla. Olen kiitollinen, että pääsin kuulemaan tämän konsertin, joka oli todella syvällinen ja koskettava taide-elämys.

Konsertin jälkeen palasimme takaisin keskustaan samalla bussilla millä olimme tulleetkin. Olin arvellut, että pääsisimme taas Aurajoen vierellä kulkevalla linja 1:llä takaisin laivalle keskustasta. Päätimme kuitenkin kävellä, koska olisimme joutuneet odottamaan miltei puoli tuntia seuraavaa bussia. Sunnuntaiaamuna ehdimme laivalta kätevästi junaan kävelyetäisyydellä olevalta Turun sataman pysäkiltä.

Runovihkosen ilmestymisestä ja omakustantamisesta

Runovihkoseni Leijuva puu ilmestyi äskettäin 21.2.2022. Olin pitkään haaveillut oman runokokoelman julkaisemisesta. Runoteokseni kuitenkin ilmestyi ajankohtana vain muutamia päiviä ennen sodan syttymistä Ukrainassa. Lukiessani uutisista järkyttävistä tapahtumista Euroopassa, oman pienen kirjoitustuotoksen ilmestyminen on tuntunut niin mitättömältä tapahtumalta, että vasta eilen pystyin jakamaan siitä tiedon kunnolla Facebookin sivullani. Myöskään sen juhliminen ei tietenkään tuntunut sopivalta tällaisena surun leimaamana aikana. Järjestin kuitenkin kotonani pienimuotoisen teetilaisuuden kirjanilmestymisen johdosta.

Päädyin julkaisemaan Leijuvan puun omakustanteena. Yhtenä syynä tähän valintaan oli se, että halusin julkaista kirjasen juuri kuten haluan. En myöskään halunnut runojen tulevan tällä kertaa hylätyiksi, joten en edes lähettänyt kirjasta millekään kustantajalle. Ajattelin, että jos vihkonen olisi tullut hylätyksi tai minua olisi pyydetty kirjoittamaan iso osa siitä uusiksi, niin nämäkin runot olisivat ehkä jääneet julkaisemattomiksi. Nyt minulla oli onni saada tukea ystävältäni runoilija J. K. Ihalaiselta, joka auttoi taitossa sekä julkaisuprosessin viemisessä päätökseen.

Kirjoitin ensimmäisen (toistaiseksi julkaisemattomaksi jääneen) runokokoelmani yli 20 vuotta sitten ja yritin tarjota sitä julkaistavaksi eri kustantajille. En onnistunut saamaan sitä julkaistuksi silloin, mikä masensi minua. Runojen hylkääminen myös sai aikaan sen, että keskityin enemmän muiden kirjoittajien teosten tutkimiseen ja tieteelliseen kirjoittamiseen, tosin tunsin tarvetta kuitenkin aina välillä kirjoitella runotekstejäkin “piiloon” omalle koneelleni – jonkin asian tai tunteen muotoilu sanoiksi ja lauseiksi tuntui terapeuttiselta.

Olin jo ennen korona-aikaa tavallaan päätellyt, etten pystyisi kirjoittamaan julkaisukelpoisia runoja ja sen sijaan yritin hahmotella jotain kertomuksentapaisia koneelleni. Sitten loppukesästä 2020 pääsin mukaan osallistumaan alueellisiin taideprojekteihin, johon aivan tavalliset Kaarelan alueella asuvat ihmiset saivat osallistua. Kyseessä olivat Suomalaisen barokkiorkesterin Juurilla-hanke ja Kansallisteatterin Kaarella-aluehanke. Yllättäen runoilleni olikin jonkinlaista tarvetta, sillä projekteissa meidän toivottiin kirjoittavan omia tekstejä ja jopa etsivän laatikoista vanhoja tuotoksia.

Viime syksynä kokosin projektien aikana esittämiäni tekstejä yhteen ja lisäsin muitakin koneeltani löytyneitä kirjoituksia sekä kirjoitin jotakin uuttakin. Mukana on myös muutamia “vanhoja” Intiassa kirjoittamiani runoja, jotka olivat mukana tuossa ensimmäisessä julkaisemattomassa runoteosyritelmässäni. Syntyi runovihkonen Leijuva puu.

Omien kirjoitusten julkaiseminen on huomattavasti helpottunut nykyaikana. Digitaalisen painamisen ansiosta on mahdollista julkaista pieniä painoksia, ja tarvittaessa ottaa uusintapainoksia. Omakustantaminen mahdollistaa tavallaan kirjan julkaisemisen tällaisilla omilla sivuilla – ei tarvita erillisiä lupia laittaa kirja näkyville niin, että kiinnostuneet voisivat siihen ihan ilmaiseksi tutustua. Ainoa tähän mennessä havainnoimani lievästi ongelmallinen puoli omakustantamisessa vaikuttaa olevan se, että julkaistakseen painetun version, joutuu sijoittamaan jonkin verran omia varojaan painamiseen. Olen myös ihan eri tavalla joutunut miettimään miten saattaa julkaisua lukijoiden saataville. Positiivista tässä omakustantamisprojektissa on se, että tavallaan voin itse “hallita” julkaisuani. Koska olen itse kirjan kustantaja, olen myös voinut lisätä ekirjaversion nettiin avoimesti saataville. Löydät ekirjaversion Leijuvasta puusta tämän sivuston “Kirjoituksia” välilehdeltä. Se on vapaasti luettavissa siellä.

Ystävältä saatu “runoilijan kukka” –valkoinen krysanteemi — Ystävältä saatu “runoilijan kukka”, 2022 (Kuva: RJV)