Olen aloittanut opiskelemaan kirjoittamista. Huomasin viime vuoden puolella Facebookissa ilmoituksen Jyväskylän Avoimen yliopiston tarjoamista kirjoittamisen opinnoista. Perusopintokokonaisuuteen täytyi hakea sisään. Mitään tutkintopapereita ei tarvittu, vaan piti tehdä kirjoitustehtävä, joka lähetettiin hakulomakkeen mukana sähköisesti. Rekisteröidyin tekemään näitä opintoja tammikuun alussa ja opintoni alkoivat varsinaisesti lähiopetusjaksolla, joka oli täällä Helsingissä tammikuun loppupuolella. Sitä varten meidän piti tehdä etukäteen ennakkotehtävä, joka palautettiin Moodleen.
Kurssin “Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat” lähijakso alkoi tapaamisella perjantai-iltana 27.1. Helsingin aikuisopiston tiloissa Runeberginkadulla. Ryhmä oli melko pieni, noin kymmenen opiskelijaa. Ensimmäinen tapaaminen oli valoisan tuntuisessa luokkatilassa opiston pohjakerroksessa. Opettajanamme toimi FT Emilia Karjula. Kurssi alkoi ohjatulla rentoutusharjoituksella. Sitten meidän piti kirjoittaa n. 5 minuuttia ns. “treenikirjoitusta” vastaten kysymykseen “Miltä minusta tuntuu olla täällä nyt?”. Opettajamme selitti, että treenikirjoituksella tarkoitetaan kirjoittamista, jossa vain kirjoitetaan mitä mieleen tulee nostamatta kynää paperista ja korjailematta kirjoitusta ollenkaan. Eräänä vinkkinä hän neuvoi muuttamaan fontin valkoiseksi, mikäli kirjoittaa tietokoneella. Opettajamme kertoi myöhemmin, että treenikirjoituksen idea tulee Natalie Goldbergin teoksesta Luihin ja ytimiin (Writing Down the Bones). Olen aiemminkin tutustunut tämäntapaiseen kirjoitustyyliin käytännössä. Emmi Hakalan sanoituskurssilla viime vuonna Zoom-tapaamiset alkoivat aina 10 minuutin kirjoitusharjoituksella jostakin sanasta, jotka oli alunperin kerätty opiskelijoilta.
Kun olimme saaneet kirjoitettua noin 5 minuuttia, harjoitus jatkui. Meidän tuli valita eri kriteereillä joitakin sanoja tekstipätkästämme ja lisäksi meillä oli lupa käyttää kahta muuta annettua sanaa. Tehtävänä oli kirjoittaa runo. Minulla syntyi tällainen pikku runo:
Suoritusaktiviteetti
Jännittyneenä hengittelen
ja huolestuneena jumitan
kirjoitan mustia surullisia pisteitä
outoa on yöllä kirjoittaa
Harjoitus jatkui parikeskusteluilla ja sitten parimme tuli esitellä meidät muille. Luimme myös syntyneet runot ääneen. Opettajamme kertoi, että harjoitus oli mukailtu seuraavasta kirjasta: Hirvonen, E. & Silfverberg, A., Sata sivua. Tekstintekijän harjoituskirja (Helsinki: Avain 2010).
Ihmettelen hieman, miksi minulla syntyi hieman ahdistuneen kuuloinen teksti. Toki helposti ahdistun ja stressaan eri asioista, mutta kirjoittamisen opintojen opiskelun alkamista olin odottanut innolla. Voi olla, että uudet asiat saavat minut hieman varautuneeksi ja huolestuneeksi siitä, miten tulee sujumaan ja istuinhan itselleni uudessa tilassa aivan minulle uusien ihmisten kanssa. En tuntenut ennestään ketään opiskelijoista. Olin etukäteen ajatellut, että olisin varmaan vanhimpia ryhmässä, mutta nähtyäni muut opiskelijat, tajusin, että heitä oli todellakin kaiken ikäisiä. Avoimet yliopisto-opinnot näyttävät tarjoavan mahdollisuuden elinikäiseen oppimiseen monille.
Lähijakso kesti perjantai-illan ja lauantaiaamun ja -päivän kello kolmeen saakka. Saimme tietoa kirjoittamisen opinnoista ja teimme useampia harjoituksia joko pienryhmissä tai parin kanssa. Oli mahtavaa tavata muita kirjoittamisesta kiinnostuneita. Kävimme lounaalla kurssiporukan kanssa läheisessä Fazer-kahvilassa, jossa saattoi tilata vegaanisen salaatin salaattitiskin aineksia yhdistelemällä. Viime vuosina on koronan takia ollut niin paljon eristyneisyyttä ja tapaamisia Zoomin kautta, että tuntui tosi virkistävältä tavata ihmisiä ihan oikeasti kurssilla, jolla puhuttiin kirjoittamisesta ja tehtiin kirjoittamisharjoitteita yhdessä.
Nyt kurssi jatkuu verkossa ja olemme kirjoittaneet jo kaksi erityyppistä tekstiä, jotka on palautettu kurssin Moodle-sivulle. Siellä samassa ryhmässä olevat opiskelijat voivat kommentoida niitä. Tähän mennessä olen kirjoittanut lyhyen proosatekstin ja draamakohtauksen. Innostuin aika lailla draamatehtävästä, koska käsikirjoittaminen on uutta minulle.
Kiinnostuin tuosta Emilia Karjulan kurssilla mainitsemasta Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin: Kirja kirjoittajalle (suomentaneet Niina Hakalahti ja Jyrki Tuulari. Helsinki: Kansanvalistusseura 2008.). Se löytyi onneksi SKS:n kirjaston kokoelmista. Goldberg tosiaan kirjoittaa kirjoittamisen harjoittelusta ajastetusti. Kirjassaan hän antaa ohjeita – kuten opettajamme antoi kurssilla – ettei tule nostaa kynää paperista tai pysähtyä korjailemaan tekstiä vaan vain kirjoittaa yhtä mittaa ihan mitä vain on tullakseen. (Goldberg 2008: 22–29.) Kiinnostuin siitä, minkälaisia ajatuksia on tällaisen harjoituksen takana? Goldberg puhuu ns. “alkuajatuksista”, joita hän pitää erityisen arvokkaina. Hän selittää tällaisen kirjoitusharjoittelun tähtäävän siihen, että ns. “sisäisen sensorin” valta vähenee: Kun ei mieti pitkään, mitä kirjoittaa, ja muokkaile kirjoittamisen aikana tekstien sisältöä sen mukaan, mitä arvelee muiden odottavan tai minkä ajattelee olevan käsitys hyvästä kirjoittamisesta, vaan kirjoittaa, mitä “nousee” esiin, jostain syvältä sisimmästämme voi silloin nousta omia ajatuksiamme ja mitä oikeasti ajattelemme ja tunnemme. (Goldberg 2008: 22–29.) Kirjassa on monia hyviä vinkkejä kirjoittajalle alkaen sopivan muistikirjan valinnasta. Toisaalta vaikka kirja on hyvin inspiroiva, koin sitä lukiessani, että sille, että vain ylipäätään kirjoittaa mitä tahansa mieleen sattuukaan tulemaan, annettiin hyvin paljon painoa, kun taas kirjoittamiseen liittyvistä muoto- tai rakenteellisista seikoista en muista löytäneeni kirjasta paljonkaan ainakaan yhdellä lukemisella mieleeni jääneitä neuvoja.
Saavuimme eilen takaisin lumiseen Suomeen. Kontrasti Pariisin kevyeen tihkusateeseen ja huomattavasti lämpimämpään säähän on suuri. Matkamme Pariisiin oli hieman alle viikon mittainen. Olin saanut kutsun ranskalaisen yliopiston Inalcon tiibetin kielen ja kirjallisuuden professorilta Françoise Robinilta osallistua konferenssiin, jonka aihe liittyi tiibetiläisiin naiskirjailijoihin ja heidän kirjoituksiinsa. Sen otsikkona oli: “Charting the Uncharted World of Tibetan Women Writers Today. An Ongoing Conversation”. Osallistujina oli sekä tutkijoita että muutamia kirjailijoita tai runoilijoita.
Koska lentomme oli saapunut Pariisiin jo aamulla, meillä oli aikaa tutkia kaupunkia ennen konferenssin alkua. Menimme metrolla Chateletin asemalle ja kävelimme sieltä Seine-joessa oleville saarille. Kävimme katsomassa Notre Damea, jota kunnostettiin. Rakennukseen ei päässyt sisään, mutta yhdeltä vähemmän tulipalossa vaurioituneelta sivustalta kirkko näytti hienolta. Kiersimme sen toiselle puolelle ja matkalla oli kylttejä, jossa kerrottiin tulipalosta ja siitä, miten rakennusta restauroitiin. Tuli oli tuhonnut sen korkean tornin. Toiselta puolelta saattoi nähdä paremmin tuhon jäljet ja palossa mustuneet seinät.
Ensimmäisenä iltanamme Pariisissa oli Ranskan Tiibetin tutkimuksen yhdistyksen (SFEMT, Société Française d’Etudes du Monde Tibétain) tervetuliaistilaisuus Dupont Cafessa lähellä hotelliamme ja sen jälkeen lauantaikeskipäivään saakka oli konferenssin ohjelmaa. Suurin osa ohjelmasta oli osallistujien esitelmiä Inalcon auditoriossa. Erityisen vaikuttunut olin japanilaisen tutkijan Shiho Ebiharan esityksestä, jossa hän käsitteli japaniksi käännettyä tiibetiläistä kirjallisuutta. Käännösten määrä vaikutti sangen suurelta, ja Shiho itse oli kääntänyt tai ollut mukana kääntämässä useita teoksista. Minäkin pidin esityksen tiibetiläisen kirjailijan Kelsang Lhamon runoudesta yhdessä Kelsang Lhamon kanssa, joka osallistui Zoomin kautta Bodhgayasta käsin. Esityksen aikana Kelsang Lhamo luki kaksi runoaan tiibetiksi. Esitelmän pitäminen tuntui tavallista jännittävämmältä juuri sen takia, että se näytettiin Zoomin kautta niin, että sitä saattoi seurata, vaikka ei ollut fyysisesti paikalla Inalcossa.
Konferenssin ohjelmassa oli myös perinteisempien esitelmien lisäksi tiibetiläisen runoilijan Karma Tshon runoesitys. Matkasimme metrolla tiibetiläiseen ravintolaan nimeltä Pays des Neiges. Siellä saimme nähdä hänen juuri ilmestyneen runokokoelmansa A ma’i spyan (“Äidin silmät”). Meille jaettiin monisteena kolme runoa kokoelmasta, jotka Françoisen kollega Prof. Camille Simon ja opiskelija Coralie Dordone olivat kääntäneet englanniksi. Karma Tsho kertoi elämästään ja runoistaan ja luki ääneen nuo kolme runoa tiibetiksi. Oli myös mukavaa vierailla tuossa tiibetiläisessä ravintolassa, jossa oli tarjolla erinomaista kasvisruokaa ja maukkaita ilmeisesti pinaattia sisältäviä kasvismomoja. Illallisen jälkeen saimme nauttia hienosta musiikkiesityksestä: ravintolan kokki Pema Tashi lauloi meille tiibetiläisiä lauluja. Konferenssien aikana myös tällaiset epämuodollisemmat tilaisuudet vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia eri puolilta maailmaa olevien kollegojen ja ystävien kanssa ovat tärkeitä. Eräs syistä, miksi joskus matkustan konferensseihin on se, että tapaan siellä ystäviä, joita en muuten varmaankaan näkisi.
Konferenssipaikka Inalco (Kuva: RJV)
Eiffel-tornin portaikosta ja valoista
Konferenssin päättymisen jälkeen jäimme vielä kahdeksi päiväksi Pariisiin. Lauantai iltapäivänä vierailimme Eiffel-tornissa. Pont de l’Alma nimiseltä juna-asemalta oli lyhyt kävelymatka Eiffel-tornille. Saavuimme sinne valoisan aikaan. Ulkona ennen portteja oli jonoa, mutta pääsimme ilman etukäteen ostettuja lippuja kuitenkin melko nopeasti portista sisään Eiffel-tornin ympärillä ja alapuolella olevalle alueelle. Kiiruhdimme siellä toiseen jonoon, joka vaikutti lipunmyyntipisteeltä. Se tosiaan olikin sellainen, mutta vähitellen minulle valkeni, että olimme jo tovin jonottaneet lippupisteeseen, jonka yläpuolella luki “Chairs”. Lippupiste, jossa myytiin hissilippuja, oli toisella puolella. Koska olimme jo jonottaneet aika lailla, ajattelimme, että yritämme sitten kavuta torniin portaikkoa pitkin. Tämä hieman hermostutti minua odotellessamme, koska en aina ole tuntenut oloani hyväksi korkeissa paikoissa ja erityisesti laskeutuminen on joskus osoittautunut haastavaksi. Ennen tornin portaikkoon pääsyä laukkumme taas tarkastettiin. Koska ulkona satoi, odotin kuitenkin, että pääsisin sateelta suojaan portaikkoon. Paljastui kuitenkin, että tornin rakenteet ovat sellaisia, että portaikko ei suuremmilta osin ole sateelta suojassa. Sen ympärillä oli kuitenkin turvaverkot, joten kipuaminen ei tuntunutkaan kovin vaaralliselta.
Pääsimme Eiffel-tornin 1. tasanteelle ongelmitta. Kävin siellä tornin virallisessa matkamuistomyymälässä hankkimassa tuliaisiksi Eiffel-torni avainrenkaita. Sitten jatkoimme kipuamista 2. tasanteelle. Jossain vaiheessa, kun sateen lisäksi alkoi tuulla melkoisesti, minua rupesi epäilyttämään, että mitä tästä mahtaakaan tulla ja olenko edes ihan järkevä, kun haluan kivuta torniin. Tuumiessani näin, saavuimme kuitenkin pian 2. tasanteelle, jossa olo oli sen laajuuden ja reunoilla olevien turvaverkkojen ansiosta ihan turvallinen.
2. tasanteelta avautuivat upeat näkymät Pariisin ylle. Kaupunki näytti ulottuvan silmänkantamattomiin. Ihaillessamme näkymiä tasanteelta ja hieman sen yläpuolella olevalta toiselta näköalatasanteelta, aurinko laski ja tuli pimeää. Metropolin valot loistivat kauniisti jokapuolella. Yht’äkkiä huomasin valon välähdyksiä ja tuntui kuin kultaista valosadetta olisi ruvennut virtaamaan hiuksiini ja hartioilleni takaa ylhäältä päin. Käännyin katsomaan, mistä sädehdintä johtui, ja huomasin, että Eiffel-torni välkkyi valoissa. Se näytti aivan ihmeellisen upealta!
Eiffel-torni välkkyy iltavaloissa (Kuva: RJV)
Laskeuduimme jonkin ajan päästä 1. tasanteelle, jossa olin huomannut kahvilan muovisessa kupoliteltassa. Istuimme siellä kaikessa rauhassa ja nautimme lasillisen juomia. Läpinäkyvän muovikupolin läpi näkyi valoissa hohtava Eiffel-torni. Tunnelma tuntui suorastaan maagiselta. Olin todella iloinen, että olin jaksanut jonottaa ja kiivetä portaat torniin. Tornissa Pariisin yllä juomien nauttiminen tuntui suorastaan satumaiselta kokemukselta.
Tiibetiläistä tunnelmaa La Chapellen aseman lähellä
Françoise oli suositellut meille vierailua siinä osassa Pariisia, jossa oli alue, jolla oli paljon tiibetiläisiä ja intialaisia ravintoloita ja liikkeitä. Se sijaitsi lähellä La Chapelle metroasemaa. Jostain syystä kuitenkin Google Maps ei suostunut näyttämään minulle reittiä kyseiselle asemalle, vaan läheiselle toiselle Stalingrad-nimiselle asemalle, jonne suuntasimme konsultoituani ensin Françoisea sijainnista. Hän neuvoi meitä vierailemaan Le Petit Tibet -ravintolassa ja Jardins d’Éole nimisessä puistossa. Ravintola oli sisustettu tiibetiläisellä tyylillä ja siellä kaikui musiikki, jossa laulaja toisteli mani-mantraa – buddhalaisen jumaluuden Avalokiteśvaran mantraa. Saatoimme tehdä tilauksemme tiibetiksi ja kyselimme myös alueesta ravintolassa. Söimme ravintolassa erinomaiset kasvismomokeitot. Hintataso oli noin puolet halvempaa kuin ravintoloissa, joissa olimme aiemmin matkallamme vierailleet. Kävimme myös ravintolan vieressä olevassa tiibetiläisessä kaupassa.
Sitten suuntasimme Jardins d’Éole puistoon. Puisto oli suuri suorakulmion muotoinen alue, jossa oli vihreä nurmikko ja leikkikenttä. Puitakin oli jonkin verran, mutta ne olivat paljaita lehdistä tähän aikaan vuodesta. Puistossa näkyi useita tiibetiläisten ryhmiä ja myös jonkinverran muualta päin maailmaa ilmeisesti tulleita ihmisiä. Osa tiibetiläisistä miehistä istui maassa ja pelasi noppaa. Puistossa käyskennellessämme yritimme kysellä siellä mahdollisesti tapahtuvasta tiibetiläisestä tanssista. Emme kuitenkaan saaneet mitään selkeää vastausta siihen, olisiko tänään tanssia vai ei. Sitten näimme muutamia nuoria naisia, joista yksi näytti kantavan tiibetiläiseltä luutulta vaikuttavaa instrumenttia selässään suojakotelossa. Ajattelimme, että hän varmaan säestäisi tanssia instrumentillaan. Paikalle kerääntyi enemmän tiibetiläisiä, mutta jossain vaiheessa luuttua kantanut nainen poistui paikalta. Silloin mekin päättelimme, että tanssia ei varmaankaan olisi juuri tänään ja päätimme lähteä kohti Centre Pompidouta, jotta ehtisimme vielä tutustua sen näyttelyihin. En tiedä tanssittiinko puistossa mahdollisesti lähtömme jälkeen. Oli kuitenkin kiinnostavaa nähdä niin paljon pääasiassa nuoria tiibetiläisiä kokoontumassa puistoon Pariisissa ja kuulla ympärillään pitkästä aikaa tiibetiläistä puheensorinaa.
Metrolla matkustusta ja kassin etsintää
Pariisissa kuljimme koko ajan junalla tai metrolla. Se oli tehokasta, koska metrolla tuntui pääsevän nopeasti joka puolelle, mutta ei aina aivan ongelmatonta. Välillä tarvittiin useita yrityksiä päästä metron porteista läpi ja kerran jopa lippuni jäi jumiin portin lippulaitteen sisään. Usein ei riittänyt, että pääsi yksistä metron porteista sisään vaan välillä kuten vaihtaessa junaa piti lippu kaivaa uudelleen esille ja joskus myös uloskäynnillä lippu piti syöttää lippulaitteeseen, jotta portit ulos avautuivat. Jotkut asemat, kuten Chatelet, olivat huomattavan suuria ja maan alla tuntui kulkevan laaja kulkureittien labyrintti. Tullessamme takaisin Eiffel-tornilta kävi niin, että kiirehdin junaan ja ovet sulkeutuivat takanani niin nopeasti, että Rikey ei ehtinyt mukaan. Ajelimme sitten kumpikin eri junissa seuraavalle asemalle ja jatkoimme sitten yhdessä matkaa sieltä.
Hermostuttavin Pariisissa sattunut juttu minulle kävi, kun unohdin kankaisen tyttäreltäni Leenalta lahjaksi saamani kassin erääseen kahvilaan lähellä Chateletin metroasemaa. Olimme pysähtyneet sinne juomaan teetä ennen Pompidou Centressä vierailua. Tajusin vasta tuon modernin taiteen keskuksen laukkujen tarkistuspisteellä, että minulla ei ollutkaan mukanani kukallista Vallilan “Omenapuu”-malliston olkakassiani. Ei auttanut muuta kuin palata takaisin kahvilaan. Paitsi, että lahjaksi saadulla kassilla oli tunnearvoa, oli sen sisällä myös muistiinpanolehtiöni ja kirjastosta lainaamani Pariisin opaskirja. Kahvilassa ollessani olin ajatellut, että kahvilan nimi oli varmaankin “Cafe Richard”, koska valkoisessa suuressa kupissa, josta siemailin teetäni, oli lukenut niin. Cafe Richardia ei kuitenkaan löytynyt Google Mapsistä tai kyselemällä.
Kiertelimme Chateletin ympärillä mutta kahvilaa ei vain löytynyt. Viimein kyselin Cafe Richardia eräästä toisesta kahvilasta. Siellä eräs herrasmies pyysi minua kuvailemaan paikkaa. Kun hän kuuli, että se oli Chateletin aseman uloskäynnin lähellä, hän kertoi, että uloskäyntejä oli ainakin 15. Kuvailin lisää kahvilaa, ja hän ehdotti paikkaa ihan kulman takana. Helpotus oli suuri, kun tuo kahvila todellakin vaikutti tutulta – tosin sillä erotuksella, että sen nimi ei ollut Cafe Richard vaan Le Sarah Bernhardt. Etsintä päättyi onnellisesti, kun sama tarjoilija, joka oli tarjoillut meille teetä, nouti kukallisen kassini tiskin takaa! Samalla hän ohjeisti minua pyytämään paikan käyntikorttia, kun vierailen jossain kahvilassa.
Centre Pompidoussa
Koska meiltä oli mennyt noin tunti kassin etsintään, meille jäi vain 3 tuntia aikaa vierailla Centre Pompidoussa. Tämä oli mielestäni liian vähän ja tutustuimme suureen osaan kokoelmista melko hätäisesti. Museopuolen lisäksi keskuksessa oli gallerioissa Alice Neelin näyttely “An Engaged Eye” ja Christian Marclayn näyttely. Hankin meille liput, jotka oikeuttivat tutustumiseen kaikkiin näyttelyihin ja kokoelmiin. Kävi kuitenkin niin, että minua kiinnosti eräs museopuolella esillä ollut jonkinlainen runoutta ja muita taidemuotoja yhdistävä teos, mutta pienessä tilassa, jonka ulkopuolella kerrottiin teoksesta, olikin kyltti, että teokseen tutustuminen olisi edellyttänyt ennakkovarausta. Pompidou Centressä olin erityisen iloinen siitä, että sain nähdä Henri Matissen, Marc Chagallin ja Pablo Picasson maalauksia. Museossa oli esillä myös joitain talomaisia teoksia mm. museoitu pieni kaupparakennus “Le magasin de Ben”, jonka tekijä oli Ben sekä lukittu koppi – Bernard Pagèsin teos nimeltä “L’Abri de jardin”, jota oli kuvattu eri maisemissa. Tuo lukittu koppi jäi mietityttämään minua. Sitä katsellessa ajattelin, että kun on täysin keskittynyt jokapäiväisten arkirutiinien hoitamiseen ja stressaa niistä, niin voisi ajatella, että silloin olotila voi muistuttaa itse lukitussa kopissa olemista vaikka ympärillä saattaa olla vaikka mitä ihania maisemia, kiinnostavia ihmisiä ja kokemisen arvoisia asioita.
Maanantaina palasimme iltapäivällä takaisin Suomeen. Pariisin jäi vielä vaikka kuinka paljon nähtävää ja koettavaa. Olin kuitenkin iloinen, että olin onnistunut tutustumaan edes jonkin verran Pariisiin konferenssiin osallistumisen lisäksi. Vuodenaika, joka oli sateinen, oli siinä mielessä hyvä, että luultavasti turisteja oli vähemmän. Centre Pompidouhun emme joutuneet jonottamaan ollenkaan vaikka meillä ei ollut ennakkolippuja.
Tulin eilen löytäneeksi erään kansion pohjalta A3-kokoisen paperin, johon olin näköjään viime tammikuun alussa piirtänyt pastelliväreillä joulutähden ja kirjoittanut käsin sen ympärille pienen runon. Jokin aika sitten taisin sanoa jollekulle, että minulla ei taida olla jouluaiheisia runoja, mutta ainakin yksi kuitenkin löytyi. Tässä tämä runo ja valokuva joulutähdestä, vaikka pastellivärit ovat näemmä hieman päässeet varisemaan. Rauhallista Joulua kaikille!
Joulutähti
Olen joulutähti saapunut tänne lämmöstä Teneriffan auringon
Hetken vain loistoni kestää turvassa lämpimässä säteilen iloa ja rakkautta
Ikkunan takana lumiset oksat tammikuun hyinen hengitys pimeän keskellä valon tuikku
Punaisten sydänlehtien häikäisevä kruunu joulun taika on hetken täällä ja pian käpertyvät lehteni putoillen yksitellen paljastaen runkoni
Tänään en sitä vielä tiedä olen tässä ja nyt kurottaudun kohti valoa ojentaudun kohti avaruutta, tähtiä
Viime aikoina aikaani on kulunut aika lailla hieman erilaiseen kirjoitusaktiviteettiin kuin omien tekstien kirjoitteluun. Aloitin tässä kuussa nimittäin vetämään tiibetin kielen lyhytkurssia. Sen järjestäjänä toimii Suomen Himalajan-tutkimuksen seura. Tällä kertaa opetan ihan vapaaehtoisena, koska toivoin, että seuralla voisi olla tällaistakin kielenopetustoimintaa (olen mukana kyseisen seuran hallituksessa). Kurssin otsikkona on “Opi lukemaan ja kirjoittamaan tiibetiä!” ja tarkoituksena on tutustua tiibetin kirjoitusjärjestelmään. Olenkin kurssin aikana kirjoitellut paljon tiibetiläisiä kirjaimia ja tavuja paitsi opetuskertojen aikana niin myös kotona miettiessäni aina kunkin opetuskerran opetusta. Kurssi on Elonpyörässä, joka on pieni kirjasto lähellä Sörnäisten metroasemaa. Saamani käsityksen mukaan kokoelmat sisältävät pääosin eri traditioiden hengellisyyteen liittyvää kirjallisuutta, mutta kirjastosta löytyy myös kaunokirjallisuutta kuten runoteoksia.
Tila kirjastossa on viihtyisä – katossa liehuvat tiibetiläiset rukousliput ja opiskelemme keskellä pientä tilaa, jonka kaikilla seinillä on kirjojen täyttämiä kirjahyllyjä. Sain käyttööni kurssia varten pienen lasten IKEA-taulun, johon voi kirjoittaa liiduilla ja valkotaulutussilla. Taulutila on kuitenkin sen verran pieni, että vain muutamia tiibetin sanoja mahtuu kirjoittamaan samaan aikaan tauluun ja sitten se pitää joko pyyhkiä tai sitten kääntää toisin päin, koska kummallakin puolella on kirjoituspintaa. Taulun alle telineelle voi myös laittaa paperirullan ja vetää sen taulun takaa yli niin, että etupuolelle riippuvalle paperille pystyy kirjoittamaan. Koska taulu on tarkoitettu lyhyemmille ihmisille kuin minä, nostin taulun ensimmäisen tapaamisemme aikana pöydälle ja toisella tapaamisellamme kirjoitin siihen sen sivulla jakkaralla istuen.
Ryhmä, jolle opetan, on hyvin pieni. Kurssi starttasi minimimäärällä osallistujia: vain 4 henkilöä ilmoittautui mukaan. Olemme myös jo sopineet lisäopetuskerrasta, koska muutoin jotkin kurssin tapaamisajat eivät sopineet aika monelle. Yhden perjantai-illan istuin Elonpyörässä odottelemassa, jos joku tulisi paikalle. Ei tullut, mutta vietin aikaa lukemalla Pertti Niemisen suomennoksia kiinalaisista runoista Jadepuu-nimisessä kirjassa, joka löytyi kirjaston hyllystä. Kurssia ei siis todellakaan voi kutsua yleisömenestykseksi, mutta olen tyytyväinen, jos muutama henkilö edes oppisi tiibetin kirjaimet tai parhaassa tapauksessa lukemaan sanoja. Tiibetin kielen tavurakenne ei ole aivan yksinkertainen, joten tarvitaan hieman tutustumista ja harjoittelua, jotta opiskelija pystyisi lukemaan erilaisia kielen tavuja.
Opettaessani jotakin tiibetin kieleen liittyvää, on kyllä opettamisesta aina mielestäni ollut hyötyä myös omalle tiibetin kielen osaamiselleni. Kun asuu Suomessa, tulee tiibetin kieltä käyttäneeksi vähemmän aktiivisesti kuin vaikkapa silloin, kun nuorempana oleskelin tiibetiläisten keskuudessa Pohjois-Intiassa. Kurssien aikana tulee sitten pakostakin kerratuksi kielen sanastoa, kielioppia ja myös kirjoittamista. Tällä nyt meneillään olevalla kurssilla on paljon painoa kirjoittamisessa. Harjoittelemme ihan käsin kirjoittamaan tiibetiläisiä kirjaimia ja sanoja paperille. Vaikka tietokone ja mahdollisuus käyttää projektoria helpottavatkin opettamista, on tavallaan tunnelmallista ja jotenkin konkreettisemmalta tuntuvaa opettaa tällä tavoin kirjoittamalla oikeasti opetustilanteessa asioita sen sijaan, että käynnistäisi vain jonkin aiemmin valmistelemansa Powerpointin aiheesta. Parikymmentä vuotta sitten nuorena oli luentosaleissa yleensä käytettävissä kunnon liitu- tai valkotaulut ja piirtoheittimiä, mutta opettaessani myöhemmin on pikemminkin tuntunut tärkeältä tuoda joko muistitikku- tai oma läppäri mukaan ja näyttää luentoon liittyviä asioita siltä.
Olen myös syksyllä ollut Työväenopiston verkkojulkaisemisen etävideo-opetuskurssilla ja tässä kuussa kävin myös paikan päällä Opistotalolla verkkojulkaisemisen Digiopastuksissa harjoittelemassa miten webbisivuja koodataan HTML – ja CSS -kielillä ihan käytännössä. Nuo Työväenopiston Digiopastukset ovat aivan ilmaisia ja siellä on saanut erinomaista opastusta ongelmiinsa verkkojulkaisemisen ja verkkosivujen teon harjoittelemisen kanssa. Niitä vetää sama opettaja kuin verkkojulkaisukurssia. Osaamiseni on vielä hyvin alkeistasolla ja yritän kokeilla vasta harjoitussivujen tekemistä. Nyt kun kuitenkin sekä tiibetin lyhytkurssi että Digiopastukset ajoittuivat samalle kuulle, alkoivat nämä asiat yht’äkkiä yhdistyä mielessäni. Huomasinkin viimeisimmän opastuksessa käynnin jälkeen, että rupesin miettimään, että olisi ehkä kiinnostavaa yrittää koodata eräänlaiset pienimuotoiset opetussivut perustuen tiibetin kurssilla jakamiini itse tuottamiini oppimateriaaleihin. Nuo oppimateriaalit olen tuottanut jo useita vuosia aiemmin erästä toista kurssia varten, mutta en toistaiseksi ole tullut vielä saattaneeksi niitä johonkin sellaiseen muotoon, että ne olisivat ihan avoimesti näkyvillä jossakin. Jos tämä suunnitelma toteutuu, se tulee tapahtumaan vähitellen. Pystyäkseni toteuttamaan itse koodatut sivut tarvitsee minun vielä oppia lisää ja harjoitella verkkosivujen suunnittelua ja koodaamista merkintäkielillä sekä myös onnistua jostain ottamaan selvää miten koodata webbisivuja, joissa on sekä suomen että tiibetinkieltä sekaisin.
Syyspäiväntasauksen päivänä 23.9. teimme luontoretken Nuuksioon. Tämä päivä valikoitui sen takia, koska illemmalla oli luvassa ohjelmaa kodassa Haltian edustalla. Halusin yhdistää siihen luonnossa kävelyä päivällä niin, että reitti päättyisi Luontokeskus Haltian alueelle. Nuuksioon.fi-palvelussa netissä voi katsella erilaisia vaellusreittejä Nuuksiossa. Sieltä löytyi reitti “Punarinnankierros ja paluu Haltiaan”, jonka pituudeksi oli mainittu 7 km ja kestoksi 3 tuntia. Se tuntui juuri sopivalta meille. Reittikuvaukset palvelussa olivat todella hyviä mielestäni, sillä niihin oli merkitty myös julkisen liikenteen pysäkki, jolta saattoi parhaiten löytää reitille jos ei ollut omaa autoa käytettävissä. Printtasin itselleni mukaan valitsemani reitin ohjeet ja karttakuvan, joka antoi yleiskuvan siitä, miten reitti kulki luonnossa. Mukaan otin myös aiemmin hankkimani Nuuksion ja Luukin kartan.
Saavuimme junalla Espoon keskukseen ja aivan sen vieressä oli bussilaituri, josta lähti melkein heti saavuttuamme bussi 245A kohti Nuuksiota päätepysäkkinä “Kattila”. Jäimme pois “Haukkalammentie” nimisellä pysäkillä. Sieltä oli jonkin verran kävelymatkaa Haukkalammelle, mutta perille oli melko helppo löytää. Tullessamme suuren parkkipaikan kohdalle, mietimme hieman pitäisikö jatkaa Haukkalammentietä eteenpäin, mutta sitten menimme tutkimaan parkkipaikan kulmausta, jossa oli opastaulu ja näimme sen vieressä polun, joka johti Haukkalammelle.
Haukkalammella oli rakennuksia, joissa oli ilmeisesti erilaisia palveluita retkeilijöille. Yhden rakennuksen seinässä oli vesipiste. Kahvila oli kuitenkin kiinni paikalla vieraillessamme. Onneksi olimme ostaneet evästä mukaan vaihtaessamme junaa Pasilan asemalla. Haukkalampi oli kuvankaunis lampi, jota saattoi ihailla sekä sillalta että hyvin kiikkerältä laiturilta. Sää suosi meitä ja istuimme nauttimassa eväitä puisen pöydän äärellä lammen rannalla. Katselimme samalla kun eräs seurue lähti melomaan lammelle oppaan johdolla.
Punarinnankierros oli helppo löytää. Puihin oli laitettu punaisia salmiakin muotoisia merkkejä. Reitti kulki Haukkalammelta Mustalammelle ja sieltä Valklammen ohi. Hieman Valklammen jälkeen huomasimme yhdysreitin Haltiaan, joka oli merkitty oransseilla merkeillä, joissa oli musta poikkiviiva. Reittikuvauksessa tämä valitsemamme reitti oli merkitty “vaativaksi”. Punarinnankierrosta pitkin kulkeva reittiosuus ei ollut mitenkään vaativa mielestäni, mutta yhdysreitti olikin jo huomattavasti enemmän kuntoa vaativa. Tosin olimme onnekkaita siinä mielessä, että pääsimme laskeutumaan reitillä olevia pitkiä portaikkoja sen sijaan, että toiseen suuntaan kulkiessa portaita pitkin olisi pitänyt nousta ylöspäin. Yhdysreitillä oli kohtia, joiden kohdalla useampi tie risteytyi, mutta hieman etsittyämme ja katseltuamme, oli mahdollista löytää yhdysreitin merkit, joten emme varsinaisesti eksyneet kertaakaan. Koko reitin kulkeminen bussipysäkiltä asti vei meiltä n. 4 – 5 tuntia, mutta emme suinkaan kävelleet kokoajan vaan istuimme välillä ihailemassa maisemia ja valokuvailimme aina välillä myös.
Vaelluksemme innoittamana kirjoitin seuraavanlaisen tekstin. En ole varma, olisiko sitä hyvä kutsua runoksi vai sanoitukseksi. Osallistun taas tänä syksynä Emmi Hakalan vetämään sanoituskurssiin etänä ja ensimmäisenä läksynämme oli kirjoittaa jotain tietyillä annetuilla tavumäärillä. Minä yritin kirjoittaa retkeilystämme ja tässä tulos:
Luontoretki
Lammen peilissä lumpeenlehtiä pumpulipilvet veden sineen heijastuu kaislojen vihreys mieltä piristää Haukkalammella stressi ja kiire katoaa
Punarinnankierrosta eteenpäin metsäpolulla kuljemme yhdessä näin maisema vaihtuu ja Mustalampi hurmaa laavasilmä taivasta kohti tuijottaa
Haltian kentällä kota harmaa nuotiotulessa lieskat villit hulmuaa väsymyksen liian tulelle annan jämähtäneisyydestä irti päästän näin!
Mustalampi, 2022 (Kuva: RJV)
Runo päättyy Haltian kentälle. Siellä oli tuona iltana Roy Rolamon järjestämä Syyspäiväntasauksen rumpupiiri. Minulla oli mukana rumputamburiinini sekä myös paperilappu, johon olin kirjoittanut asioita, joista halusin päästää irti, kuten oli Facebookissa julkaistussa tapahtuman kuvauksessa ohjeistettu. Kodassa paloi tuli ja kuuntelin shamaanirummutusta joskus välillä myös aikaansaaden jotain ääniä rumputamburiinillani. Rummutusten välissä eräs osallistujista lisäsi tuleen kuivattuja kehäkukkia ja selitti jotain suitsukemaisen tuoksun virkistävästä vaikutuksesta. Tuolloin tuntui, että oli oikea aika antaa tulelle oma lappuni. Siihen oli kirjattu mm. “liiallinen väsymys”, josta olen tuntenut kärsiväni jo pitkään. Heittäessäni lappusen nuotioon, se laskeutui hieman syrjään, mutta muuttui vähitellen tuhkaksi kuitenkin.
En tiedä, voiko ylläkuvatunlaisella paperilapun polttamisella sinänsä olla toivottua vaikutusta eli sitä, että alkaisin tuntemaan itseni energisemmäksi. Rummutuksen aikana pohdin syitä siihen, miksi olen tuntenut itseni niin väsyneeksi ja mitä voisin tehdä vähentääkseni ongelmaa ja kaikenlaista jumitusta. Lapun kirjoittaminen ja sen viskaaminen tuleen siten tavallaan auttoi minua selkeästi identifioimaan ongelmani ja pohtimaan mahdollisia ratkaisutapoja. Nyt juuri tänään kirjoittaessani tätä blogikirjoitusta minun täytyy myöntää, että olen kuitenkin tuntenut itseni sangen väsyneeksi viime päivinä. Olisi varmaan hyvä yrittää varata enemmän aikaa luonnossa liikkumiseen ja oleiluun vaikka ihan lähistöllä olevilla luonto- ja viheralueilla.
Puinen portaikko Haukkalampi – Haltia yhdysreitin varrella, 2022 (Kuva: RJV)
