Vapautumisesta ja kirjoittamisesta


Blogini liittyy aiheiltaan pääosin kirjoittamiseen. Nyt kuitenkin päätin kirjoittaa tänne toisesta aiheesta, joka on tällä hetkellä ajankohtainen elämässäni. Toki silläkin on liitoksensa kirjoittamiseen. Ajattelen myös, että juuri nyt vielä vaikealta tuntuvan asian kirjoittaminen näkyviin voi auttaa minua käsittelemään siihen liittyvää tunnemyllerrystä ja siten kirjoittamisella voi myös olla terapeuttinen funktio.


Jokin aika sitten sain tiedon puhelimitse, että minut irtisanotaan osa-aikatyöstäni Helsingin postikeskuksessa. Tieto irtisanomisesta ei tullut täysin yllätyksenä, koska olin jo tammikuussa saanut kirjeen kotiini, jossa oli maininta siitä, että myös se osasto, jolla yleensä työskentelen, oli tällä kertaa Postin muutosneuvottelujen piirissä. Seurasin myös uutisointia Postin muutosneuvotteluista Helsingin Sanomien ja Ylen nettisivuilla. Koska kuitenkin olen ollut jo pitkään opintovapaalla työstäni, koin olevani aika syrjässä neuvotteluista ja työpaikan tapahtumista. Hieman ennen neuvottelujen päättymistä minulla oli kuitenkin ilo nähdä erästä ystävääni postikeskuksesta, jolta sain jonkin verran tietoa neuvotteluihin liittyvistä asioista kuten siitä, milloin niiden tuloksista tultaisiin tiedottamaan työntekijöille.


Osasin siis olla valmistautunut asiaan maanantaina 9.2. kun tieto tuli. Päivällä olin käynyt ostoksilla ja hankkinut pienehköt pullot kuohuviiniä ja valkoviiniä sekä eräästä leipomosta Hakaniemen hallissa baklavia ja taatelipalloja, jotka olivat ilmeisesti ainoita heillä myynnissä olevia vegaanisia makeita leivonnaisia. Tehdessäni ostoksia suunnittelin, että jos todellakin tulisin irtisanotuksi, voisin yrittää herkuilla lohduttautumisen lisäksi tavallaan “juhlistaa” sitä asiantilaa, että minulla tulisi tulevaisuudessa olemaan enemmän aikaa kirjoittaa ja tehdä taidetta. Myöhään iltapäivällä puhelin soi ja sain tiedon siitä, että minut irtisanotaan. Vaikka olin valmistautunut asiaan, tunsin itseni silti järkyttyneeksi – olin kai hieman tuuminut, että opintovapaalaisena minut varmaankin olisi unohdettu eikä mitään soittoa ehkä tulisi ollenkaan. Suunnitelmani mukaisesti otin jääkaapista kuohuviinipullon esille ja katoin makeat herkut pöytään. Tunnelma ei ollut kuitenkaan mitenkään iloinen vaan pikemminkin haikean surumielinen. Illan aikana myös kyyneliä pyrki välillä silmäkulmiin. Kuohuviinin nauttiminen teki kyllä uutisen ja järkytyksen sulattelusta hieman kevyempää. Siitä huolimatta, että nyt olisi aikaa kirjoittamiselle ja taiteelle ja keskeneräisten käsikirjoitusten viimeistelylle, minulta oli kuitenkin katoamassa työpaikka. Aiemmin tieto paikasta, jonne voisi palata opintovapaan jälkeen, oli antanut tietynlaista turvallisuudentunnetta.


Noin viikko tiedon saamisen jälkeen suunnistin kohti postikeskusta, jossa minulla oli määrä olla irtisanomiskeskustelu. En ollut käynyt siellä pitkään aikaan opintovapaan takia ja minua hämmästytti nähdä, miten paljon ympäristö oli muuttunut Ilmalan ympärillä. Rakennustyömaan takia jouduin kiertämään pitkän reitin pitkin Postintaivalta keskukselle. Ennen keskustelun alkua sain tavata luottamusmiehen, joka tuli tuekseni keskusteluun työnantajan edustajan kanssa. Tuossa keskustelussa allekirjoitin paperin, jossa kuittasin, että olen saanut tiedon irtisanomisesta tuotannollisin ja taloudellisin perustein. Keskustelu oli melko pitkä ja puhuttiin kaikennäköisistä työsuhteen päättymiseen liittyvistä asioista kuten työvaatteiden ja avainten palauttamisesta ennen irtisanomisajan päättymistä. Sain myös tietoa siitä, että voisi olla mahdollista yrittää hakea uudelleen Postissa avautuviin mahdollisesti soveltuviin tehtäviin sekä infoista ja mahdollisuudesta muutosvalmennukseen. Irtisanomiskeskustelu oli sinänsä rauhallinen tilaisuus, joka kyllä herätti monenlaisia tunteita, kun sen myötä tuli vielä selvemmäksi, että minun todellakin täytyy jättää taakseni pitkäaikainen työyhteisö. Vuosien varrella minulle oli selvästikin muodostunut tunnesiteitä työpaikkaan ja sen ihmisiin, joista olen tullut jopa entistä voimakkaammin tietoiseksi nyt kun joudun lähtemään sen ulkopuolelle.


Irtisanomiskeskustelun jälkeen mielialani on vaihdellut jopa synkästä mustassa kuopassa makaamista muistuttavasta tunnelmasta valoisampiin raskaasta työstä vapautumisen tunnelmiin. Työskentely kirjekoneilla tuntui välillä turhankin raskaalta, johtuen varmaankin siitä, että en enää ole nuori ja voimakas. Ei myöskään tietenkään tunnu hyvältä tulla tavallaan hylätyksi työntekijänä eikä tietenkään se, että vuosien työrupeama sai tämänlaisen päätöksen. Olen paljon yrittänyt miettiä esimerkiksi aiempia epäonnistumisiani tai vaikeuksia työtehtävissä ja sattumuksia vuosien varrelta on tullut mieleen. En kyllä tiedä, voiko niillä olla mitään tekemistä sen kanssa, että joudun nyt lähtemään. On kuitenkin aika selvää, etten aina ollut kovinkaan taitava suorittamaan joitain fyysistä tekemistä ja koordinaatiota vaativia tehtäviä.


Miettiessäni työuraani postikeskuksessa, minulle tuli mieleen se, kuinka haastavaa oli minulle opetella kääntämään rullakoita silloin kun olin vielä aloitteleva työntekijä. Rullakoita varastoidaan yleensä niin, että toinen rullakko on nostettu ylösalaisin toisen päälle. Näin säästetään tilaa. Joutuessani Niputukseksi kutsutulla osastolla (ei enää olemassa) työskentelemään alueella, jolla tuli nostaa toinen rullakko alas toisen päältä, jotta niihin voitaisiin laittaa lähetyksiä, olin pitkään hyvin hermostunut siitä, saisinko apua rullakoiden nostamisessa alas ja kääntämisessä samalla oikeinpäin. Yleensä joku hymyilevä postilainen tuli kuitenkin apuun ja nosti minulle valmiiksi alas rullakoita odottamaan, että voisin nostella lähetyskimppuja niihin. Koneella niputettiin mainoksia Postinen mainoskääreen väliin, jotka tulivat ulos isoina kimppuina koneen nielusta. Kerran kuitenkin kävi niin, että koska apua ei näkynyt, yritin itse saada rullakon alas toisen päältä. Tuloksena oli se, että en saanut rullakkoa oikein päin lattialle vaan se jysähti ylälaita alaspäin lattiaan ja jökötti sitten siinä nurinpäin käännettynä ylösalaisin. Muistan hyvin, kuinka paikalle sattunutta työkaveria hymyilytti tuo näky. Nyt vuosien jälkeen tuo muisto vaikuttaakin jopa hauskalta sattumukselta tosin ihmettelen myös, miksi jotkin myöhemmin helpoilta tuntuneet asiat olivat aluksi minulle niin vaikeita.


Vuosiin postikeskuksessa mahtui tietenkin paljon positiivista – pääsin mm. eräänä kesänä Työhyvinvointisäätiön tukemana perhelomalle Härmän kylpylään. Tutustuin myös moniin ihaniin ihmisiin, joita tulen varmasti kaipaamaan. Vaikka työurani Postilla päättyikin ikävissä merkeissä, olen silti kiitollinen Postille, että pääsin töihin sinne ja sain työskennellä siellä reippaasti yli vuosikymmenen. Nyt kuitenkin on aika lähteä eteenpäin. Elämä on rajallista ja tästä edespäin aion nykyisten opintojeni lisäksi keskittyä suuressa määrin kirjoittamiseen ja taiteeseen. Laatikossani odottaa muutamia viimeistelyä kaipaavia käsikirjoituksia.


Muutosneuvottelujen aikana sain työstettyä valmiiksi uuden luonnosversion käsikirjoituksesta, josta olen aiemmin täällä blogissa puhunut pienoisromaanina. Tuo käsikirjoitus on laajentunut aikaisemmasta ja on jo laajempi fiktiivinen kertomus tai ehkä pikemminkin jopa lyhyehkö romaani. Sen kirjoittaminen oli pitkään tauolla ennen viime syksyä. Nyt annoin sen luettavaksi parille testilukijalle ja toivon, ettei sen lukukelpoiseksi saattaminen vaatisi enää hirveästi korjaamista vaan että onnistuisin saamaan sen julkaistuksi omakustanteena lähitulevaisuudessa.


Lopuksi laitan tähän muutamia runomuotoisia rivejä, joita tulin raapustelleeksi päiväkirjaani 19.2. pari päivää irtisanomiskeskustelun jälkeen. Ensin tankaruno:

Elämä muuttuu
vuosien työ jää taakse
portti sulkeutuu
luvassa kirjoitusta
vanhaa saatan valmiiksi


Myös seuraavanlainen pätkä löytyy päiväkirjasta samalta päivältä (tässä pienin muokkauksin):

On oltava uskollinen sille kuka on
ei annettava muiden muokata ja ohjata
suuntaan johon ei halua

tämä elämä on vain yksi
ja kuuttakymmentä lähestyessä
aikaa kovin rajallisesti

Palaveri jää yhdeksi muutamista viimeisistä
käynneistäni tutulla työpaikalla

vielä vaatteiden palautusta
ja avaimet ainakin

aikaa useita kuukausia
ennen viimeistä portin sulkeutumista

kuitenkin
tämä tuntui kovin lopulliselta

pian ei enää mahdollisuutta
törmätä tuttuihin kasvoihin
heilauttaa kättä työkaverille
tai nyökätä tervehdykseksi

tulee aika
jolloin en enää pääse sisään
voin ehkä mennä ulkopuolelle
ja katsoa postikeskusta

useiden vuosien työskentely
jää taakse

(Blogiteksti kirjoitettu 22.2.2026 ja runot 19.2.2026; muokattu 26.2.2026)

Riika J. Virtanen, Lähetyksiä II (kartonkigrafiikkaa)

Opintoja harmauden keskellä


Katselin eilen aiempia blogikirjoituksiani ja huomasin, että on kulunut lähestulkoon vuosi siitä, kun kirjoitin tänne viimeeksi. Olen vielä opintovapaalla ja jatkanut opintojani Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Välillä elämääni ilmaantui kuitenkin monenlaisia hoidettavia asioita, joten opintokursseista suoriutumisen lisäksi ei energiaa oikein ole jäänyt tarpeeksi muuhun kirjoitteluun.


Viime kevätlukukaudella osallistuin kahteen kirjoittamisen aineopintojen kurssiin: “Draama” ja “Terapeuttinen kirjoittaminen”. “Draama” kurssilla oli ilokseni myös osana kurssia lähijakso Jyväskylässä vaikka muutoin kurssiin sisältyikin verkko-opintoja Zoomin välityksellä sekä tietenkin omaa työskentelyä tehtävien parissa. Tulin tuolla yliopistonopettaja Jarmo Lintusen ohjaamalla kurssilla kirjoittaneeksi alun kuunnelmakäsikirjoituksesta, mikä on uusi genre minulle kirjoittajana. Tuo alku on toistaiseksi luonnoksena koneellani, mutta toivon mukaan saan jatketuksi sen kehittämistä ennemmin tai myöhemmin. Näiden kirjoittamisen opintojen aikana tulee kokeilleeksi kirjoittaa kaikenlaista, mihin ei muuten todennäköisesti tulisi ryhdyttyä.


“Terapeuttisen kirjoittamisen” verkkokurssiin osallistumisen koin hyödylliseksi paitsi oppimismielessä myös siksi, että tulin kurssin tehtäviä kirjoittaessani ylläpitäneeksi kirjoittamista raskaalta tuntuneessa elämänvaiheessa. Kirjoittaminen ei myöskään tuntunut niin vaativalta kuin yleensä, sillä kuten kurssin lukumateriaaleistakin ilmeni (Holopainen, Maanmieli & Kortesoja 2021, 8; Bolton 2011, 21), terapeuttiselle kirjoittamiselle on tyypillistä, että huomio on pikemminkin itse kirjoittamisen prosessissa eikä siinä, että pyrittäisiin tuottamaan tasokas lopputulos. Oli siis ihan luvallista tuottaa jopa huonolaatuista tekstiä. Eräs kurssin tehtävistä oli kirjoittaa päiväkirjaa. Kirjoitan sitä melko satunnaisina ajankohtina muutenkin, mutta kurssilla meidän odotettiin tekevän kokeiluja kirjoittaa päiväkirjaa jollain meitä kiinnostavalla uudella tavalla. Minä tulinkin yhdistäneeksi kurssin aikana kirjoittamissani päiväkirjamerkinnöissä sekä normaalia päiväkirjatyyliä, tajunnanvirtamaista tekstiä että tankarunoja.


Terapeuttisen kirjoittamisen kurssin lopputehtävänä kirjoittamani “Oppimispäiväkirja” päättyy myös tankarunoon:

Kirjoittaessa
en soittele en hoida
yksin koneella
tekstiä naputtelen
opittua muistelen.


Aiemmin olen tullut tehneeksi vain hyvin harvalukuisiksi jääneitä kokeiluja kirjoittaa tankarunoja. Tuntuikin hyvältä kokeilla tätä runouden kirjoittamisen tapaa, kun ei ollut tarvetta tuottaa mitään erityisen laadukasta lopputulosta vaan vain jotain sen päivän tai hetken tunnelman tai tapahtumien inspiroimaa, jossa oli tankarunon rivien tavumäärän mukaisesti tavuja.


Kurssin aikana maaliskuussa kurssin opettaja Kaisla Suvanto ohjasi myös vapaaehtoisen terapeuttisen kirjoittamisen tapaamisen Zoomissa. Sen tehtävänantona oli muistaakseni kirjoittaa jostakin muutoksesta elämässä. Tehtävässä oli useampi vaihe ja viimeisenä muistiinpanoistani löytyy kohta, jonka päällä lukee videotapaamisessa ohjaajalta saamamme ohjeen tiivistyksenä: “10 min. tekstiä: Miten kuvailisit ilmiön tai maiseman kautta?” ja sen alta tällainen (luonteeltaan kuvitteellinen) tekstinpätkä, joka ilmeisesti kuvastaa jokseenkin harmaita tunnelmiani viime keväänä puettuna kaupunkimaiseman muotoon:


Minä muutin sementtisten teiden keskelle vanhaan taloon. Muutuin asioiden huolehtijaksi. Hallinnoijaksi. Tylsän harmaaksi. Vihreät pellot ja kasvit kuivuivat. Elin harmaan tylsän maiseman keskellä. Kerrostalojen keskellä. Raikas ilma katosi ja ympärillä leijaili vanhaa pölyä. Kellarissakin olen oleillut. Aurinko hävisi ja harmaus oli kaikkialla. En jaksanut nousta ylös kiviseltä penkiltä jolla makasin. Kehoni painoi kuin sementti ja vanhenin ainakin 15 vuotta. Puutkin olivat menettäneet lehtensä ja kuivuneet pystyyn vanhoiksi kuiviksi tikuiksi. Ratikat ajoivat edestakaisin vanhoilla kiskoilla (huminaa).

Viitteet


Bolton, G. 2011. Write yourself: Creative writing and personal development. London: Jessica Kingsley Publishers.

Holopainen, Johanna, Karoliina Maanmieli & Sari Kortesoja 2021. Kohti traumainformoidun kirjallisuusterapian käytäntöä. Scriptum, 8 (2), 1–44.


(Postaus kirjoitettu 10.8.2025; muokattu 13.8.2025.)

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelua

Kuuluu jytän jumputusta. Ikkunasta näkyy parkkipaikasta ja koripallokentästä punakeltaisin varoitusnauhoin rajatulla kentällä voimistelijoita, jotka heiluttelevat käsiään ja askeltavat rytmin tahdissa. Varmaankin menossa jonkinlainen kesäjumppahetki. Olen taas Vantaalla Cowork-tilassa kirjoittamassa. Toivoin, että täällä olisi viileämpää kuin kotona, mutta yhteiskäytössä olevalla alueella on tukalan lämmintä. Helteellä ehkä viileydeltään sopivia paikkoja kirjoittaa ovat modernit ilmastoidut kirjastorakennukset. Kuitenkin, koska olen tullut tänne Cowork-tilaan, olen työskennellyt kohtalaisesti. Käytin tosin paljon aikaa yhteisessä keittiötilassa lukien siellä Hesaria, sekä päivän numeroa että sunnuntain lehteä.

Keväällä en ehtinyt päivittää tätä blogia. Oli niin paljon kirjoitettavaa ja luettavaa sekä kirjoittamisen että kirjallisuuden opintojen parissa. Talvella aloitin osittaisen opintovapaan aikuiskoulutustuen turvin. On ihanaa voida keskittyä opiskeluun, mutta olen myös joutunut ponnistelemaan, että saisin tarpeeksi opintoja tehtyä. Aikuiskoulutustuella opiskelu nimittäin edellyttää sitä, että suorittaa tietyn määrän opintopisteitä tukikuukausien aikana. Opiskelen tällä hetkellä Jyväskylän Avoimessa yliopistossa kirjoittamista ja kirjallisuutta. Maaliskuussa sain kirjoittamisen perusopinnot tehtyä ja aloitin juuri aineopinnot samassa aineessa. Kirjallisuudessa teen vielä perusopintoja.

Kirjallisuuden opiskelu on ollut siinä mielessä kiehtovaa, että olen tullut lukeneeksi useita minulle ennestään tuntemattomia teoksia. Erityisen mielenkiintoisena olen kokenut runouteen tutustumisen Kotimaisen kirjallisuuden historia -verkkokurssilla että etäluentokurssilla Kirjallisuuden analyysi. Ensin mainitulla kurssilla oli lopputehtävä, jonka puitteissa pääsin kirjoittamaan kotimaisen lyriikan historiasta, johon minun tietenkin täytyi ensin yrittää tutustua siinä määrin, että olisi mahdollista kirjoittaa siitä. Eräässä toisessa kurssin tehtävistä perehdyin Katri Valan runouteen ja luin suurella mielenkiinnolla hänen Kootut runonsa (Vala 1977). FM Anniina Merosen opettamalla kirjallisuusanalyysikurssilla tuli tehdä runoanalyysitehtävä, jossa tarkastelun kohteiksi oli valittavana kiinnostavaa suomalaista nykyrunoutta. Runoanalyysitehtävän tein eräästä runosta Satu Erran runokokoelmassa Hetkenä minä (Helsinki: Osuuskunta Poesia, 2021). Kokoelmassa oli erityisen mielenkiintoista se, mitä luonnehtisin häilyväksi puhujaksi. Erran runojen puhuja vaikuttaa tarkastelevan olemistaan välillä kokevan subjektin ja välillä muista näkökulmista (ks. Erra 2021, 13, 19, 26, 49). Lukiessani Erran kokoelmaa tajusin paremmin, mitä tarkoitetaan sillä, että runojen puhuja postmodernissa ja uudemmassa runoudessa ei välttämättä ole enää keskeislyyrinen puhuja vaan puhujapositiossa saattaa esiintyä jonkinlaista hajautumista (ks. Haapala & Seutu 2013, 236–240, 246–251).

Kirjoittamisen perusopintojeni viimeisenä kurssina oli runoilija AP Kivisen opettama Runous kurssi. Julkaisinkin jo edellisessä postauksessa yhden sen aikana kirjoittamani runon. Kurssilla oli tehtäviä, joiden aikana tuli kirjoittaa runoja erilaisten tehtävänantojen mukaan ja postata ne sitten muiden kurssilaisten nähtäviksi Moodle alueelle. Meidät jaettiin pienryhmiin ja kommentoimme toinen toistemme tekstejä. Tehtävänannoista erityisen kiinnostavina pidin soinnullisuuteen liittynyttä tehtävää ja myös luettelorunotehtävää. Ensin mainitun aikana kokeilin alkusointuisuutta, jota en muista aiemmin käyttäneeni tietoisesti. Luettelorunotehtävän aikana kirjoittamani runo taas johdatti ajatukseni aihepiiriin, josta aion kirjoittaa lisää aineopintojen Tekstikokonaisuus-kurssien aikana. Ne ovat nimeltään “Tekstikokonaisuus – Genreen harjaantuminen A ja B” ja niitä koordinoi FT Nora Ekström.  Aloitin niistä juuri ensimmäisen laatimalla suunnitelman runoteoksen kirjoittamisesta. Jätin sen muutamia päiviä sitten Moodleen tarkastettavaksi. Aion siis kesällä kirjoittaa runoja. Mietin, että se olisi tervetullutta vaihtelua, koska viime vuoden aikana olen tullut keskittyneeksi aika lailla proosan kirjoittamiseen.

Täällä blogissa olen välillä kertonut pienoisromaanikäsikirjoituksen etenemisestä. Sain siitä keväällä jonkinlaisen luonnosversion kirjoitettua. Se on vielä kahdella testilukijalla katsottavana ja odottelen kovin jännittyneenä, josko saisin siitä palautetta lähiaikoina. Sen jälkeen aion vielä käydä läpi koko käsikirjoituksen ja tuottaa samalla toivottavasti valmiimman ja luettavamman version pienoisromaanista.

Tässä vielä runo “Muusa”, jonka kirjoitin yllä mainitun runouskurssin Oodi-tehtävän aikana. Alkuperäisessä tekstissä on loppupuolella joitain asemointeja, joita en onnistunut saamaan näkymään nettisivulla. Se ei kuitenkaan haitanne sisällön ymmärrettävyyden kannalta.

Muusa

Olet herkkä ja karkea
arjen piiloutunut taiteilija
lämmin turvallinen torjuva kivi
kaipuun ja särkyvän rotkonrinne

Tämä side ja jännite ei ole suhde
ei ole mitään ja kuitenkin niin paljon

Lähetän viestejä kiviselle seinälle
kuiskaan sanoja kallioiden koloon
hautaan hellyyttä lumikinokseen
paiskaan kirjaimia internetiin

Virkkaan sanoja
punon virkkeitä rihmastoiksi
solmin merirosvosolmuiksi
teen sananäyttelyn
mainostan kirjainkoruja
jaan tiedon Facebookissa
lähetän kutsuja

sinulla on muuta
olet toisaalla
ylhäällä temppelissä
aina on muuta
tai et vastaa

Olet kaunis katsella
kylmä kuin antiikin marmoripatsas

Et ymmärrä tarvetta keskustella
toivetta tavata
halua tulla kuulluksi

ajatukseni
ei mustia vaan vaaleanpunaisia
ei harmaita vaan vaaleansinisiä
törmäävät kylmään rautaan

Vuosien jälkeen
se iskee tajuntaani
tajuan olemuksesi

olet itsepäinen muusa
kaukainen välinpitämätön
kuitenkin olet
iloitsen että olet

(Runo kirjoitettu Kannelmäessä 8.2.2024; blogikirjoitus kirjoitettu Myyrmäessä 5.6.2024; muokattu 17.6.2024)

Viitteet blogitekstissä mainittuihin teoksiin

Erra, Satu 2021. Hetkenä minä. Helsinki: Osuuskunta Poesia.

Haapala, Vesa & Katja Seutu 2013. Runon puhuja ja puhetilanne. Teoksessa Mäkikalli, Aino & Liisa Steinby (toim.), Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Tietolipas 238. Helsinki: SKS, 236–251.

Vala, Katri 1977. Kootut runot. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Puulohikäärmeen vuosi

Riika J. Virtanen, Lohikäärme I, 2024 (etsaus)

Tiibetiläisen kalenterin mukainen Puulohikäärmeen vuosi alkoi jo 10.2. Sen toisena päivänä 11.2. oli Losar-juhla Helinä Rautavaaran museossa, jonka järjestivät yhteistyössä museon kanssa Suomalais-tiibetiläinen kulttuuriseura ja Suomen Himalajan-tutkimuksen seura. Ilokseni minut oli kutsuttu esittämään runoutta tilaisuudessa ja luin siellä sekä omaa runouttani että käännöksiäni tiibetiläisestä runoudesta. Kirjoitin tilaisuutta silmällä pitäen runon “Lohikäärme”. Osallistun tällä hetkellä Jyväskylän Avoimen yliopiston Runous-kurssiin ja kirjoitin tämän runon kurssin “metaforatehtävänä” kuitenkin samalla ajatellen Losar-tilaisuutta. Runossa mainitulla Losarilla tarkoitetaan tiibetiläistä Uutta Vuotta, joka sijoittuu ajallisesti eri lailla kuin länsimainen Uusi Vuosi.

Lohikäärme

Etsiskelen hahmoasi, luonnettasi
piirrän paperille viivaa
kolme luonnosta, kolme kuvaa

sinivuokonsilmäisellä
hampaiden helmet sädehtivät kuun valossa
viiksien siimat väpättävät ilmassa
sähkönsinisenä hohtava vartalon serpentiini
notkeampi kuin ballerinan taivutus
ohuissa etu- ja takajaloissa
korppikotkan kynnet
selässä siivet kuin lepakolla
avattuina, lentovalmiina

Taruissa lentelet pilvien lomassa
kaartelet lumivuorten yllä
solahdat sisään pesäluolaan vuoren lanteilla
metsässä levätessäsi puun oksilla
pyrstösi vilkkuu mangopuun lehdistön alta

Oi, sinivuokonsilmäinen,
saisinko kiertää käteni kaulasi ympärille?

Lentäisimme Dharamsalaan Intiassa
vihreille vuorille ja valkoisille huipuille
juhlistaisimme Losaria ystävien kanssa
kohottaisimme maljan tulevalle vuodelle
kylpisimme Bhagsu Nag -putouksella
pesten pois kaiken painavan

Kysyin puhtaana laakealla kivellä seisten:

Kuka oikeastaan olet, oi suuri sininen taivaitten valtias?

Lohikäärme vastasi:

Olen näkyväksi tullut etäinen unelma
olennainen mielen sisäinen kutsumus
ja vapautumista odottava energiavirtaus
mielen peili ja vihertävä rakkauden köynnös
olento toden ja mielikuvituksen rajamailta

Katso miten ilma kantaa
ja uskalla päästää irti keveyteen!

(Kannelmäessä 2.2.2024)

Kolme runoa mökiltä

Laitan nyt tänne blogiin muutamia niistä runoista, jotka kirjoitin ollessani maalla loppukesästä. Luin ne Alakulttuuripäivänä 2.9.2023 olleessa tapahtumassa “Kellarista aurinkoon? – Tekstit ja underground”. Järjestin tapahtuman yhteistyössä Töölön kirjaston kanssa ja tapahtuma sai tukea Perttu Häkkisen Säätiöltä. Juttuni tapahtumasta “Auringossa estradilla: Pöytälaatikko avautui Alakulttuuripäivänä” voi lukea Jyväskylän Avoimen yliopiston Kirjoittamisen oppiaineen blogista Kirjoittajan matkassa. Se löytyy täältä.

Grafiikanvedos, jossa näkyy mustikanvarpuja tummalla pohjalla.
Mustikanvarpuja, 2023, etsaus (Tekijä: Riika J. Virtanen)

Isovanhempieni mökki

Lampi on tänään tyyni
järvenselällä etäämmällä ui vesilintu

isoäitini puhui kaakkureista
kuinka ne olivat saapuneet

ehkä se tosiaan on kaakkuri

molskahdus yllättää minut
rikkoo hiljaisuuden
ilmassa outoa kirkunaa

Laituri on kovin kiikkerä
tai minusta on tullut suuri ja kömpelö

pienenä istuin usein täällä
veden äärellä
en pelännyt putoamista
ei ollut kännykkää
joka voisi tippua veteen

Se viheriöivä koivu, jota usein katselin
taitaa olla tuo paljas runko
ei latvaa, ei lehtiä
vielä se seisoo
niemen nokassa
vastarannalla

Isovanhempieni mökki
paloi vuosia sitten

nyt siinä kivisellä korokkeella
on pieni sauna
puulämmitteinen

Muistoja tihkuu lapsuudesta
pieniä välähdyksiä
lähellä rajapyykkiä
lohkaretta, jota kauemmas ei saanut mennä
erotan soutuveneen, lahona mättäällä
vihreää ja punaista vanhoissa laudoissa

Sillä veneellä me soudettiin
vaari ja minä
ympäri poukamien
ihailtiin ulpukoita

Tähän kuistiin liittyy hyviä muistoja
vanha mökki oli tässä
istun puisella penkillä ja katselen lammelle

Join täällä teetä
ehkä ensimmäisen kerran
värikkäästä kupista
keltaisesta tai vihreästä

Takan vieressä oli keinuva sohva
sen yläpuolella ruskea ryijy
oransseja, valkoisia ja mustia kuvioita
ja seinustalla sivusta vedettävä puinen sänky
ja vierellä käkikello

Kun olit täällä
rakas Mummi
oli maailma paljon parempi
poimittiin mustikoita yhdessä

muistan suopursujen tuoksun
ja valkoiset kukinnot

kerroit, miten osa sinisistä marjoista
ei ollutkaan mustikoita
vaan juolukoita

Aikaa on kulunut jo niin paljon
lapsena mielestäni
oma mummini
oli käsittämättömän vanha

en voinut ymmärtää
miten on mahdollista
että on elänyt niin monia vuosia
nähnyt niin paljon
synnyttänyt ja kasvattanut lapsia
kokenut viime vuosisadan alun
ja Suomen itsenäistymisen
ja sodat, kamalat sotavuodet
ne olivat mielestäni hirveän kaukana

Nyt ymmärrän
roolit vaihtuvat ennen kuin huomaakaan

Istun hetken täällä
katselen lammelle
annan illan pehmeyden
liukua päälleni

Mietelmä

Puut jaksavat
paikallaan
vuodesta toiseen
minun piti matkata
Intiaan ja Kööpenhaminaan
palatakseni
tälle kuistille
saunan eteen.

Mänty

Tuo jälki rungossasi
keskivaiheilta
viisi metriä
alaspäin

kuin puukolla isketty

salamako iski?

silti haavan päältä
kasvaa uutta hentoa vartta
neulasten kruunut koristavat juhla-asua

(Karjalohjalla elokuussa 2023)