Kulttuuri – Riikan kirjoitusnurkka

Kirjoittamisesta ja päiväreissusta Loimaalle

Kesä on kulunut kirjoitellessa ja myös kotimaassa matkatessa. Minulla oli suunnitelmana saada pienoisromaanikäsikirjoituksen ensimmäinen luonnosversio valmiiksi 31.8.2023 mennessä. Yritin elokuun puoliväliin saakka pysyä tässä itse asettamassani aikataulussa, mutta nyt päätin antaa itselleni hieman enemmän aikaa luonnosversion kirjoittamiseen, joten siirsin aikarajaa Syyspäivän tasaukseen saakka. Syynä tähän ei ole laiskuus kirjoittamisessa, vaan minulle tuli kiire kirjoittaa uusia runoja ensi lauantaina olevaa tapahtumaa varten. Palasin joitakin päiviä sitten maaseudulta, jossa vietin viikon metsän keskellä. Poimin paljon mustikoita ja samoilin lähimetsässä. Kuljetin lehtiötä mukanani, mutta enemmän kyllä kirjoittelin mökin ja saunan terasseilla ja laiturin portailla kuin metsämättäillä. Sain maalla aikaan runoja, jotka olen printannut. Seuraavaksi aion harjoitella niiden lukemista ääneen ja samalla tehdä korjauksia niihin, jos olisi tarvetta. Tunnen itseni hieman jännittyneeksi siitä, tuntuvatko runot muutamia päiviä kirjoittamisen jälkeen ihan yhtä toimivilta kuin kirjoittaessani niitä? Olen huomannut, että aina ei kirjoittaessaan välttämättä tunnista sitä, mitkä runot tulevat tuntumaan kelvollisilta myös jonkin ajan kuluttua, ja mitkä taas eivät. Tilaisuus, jossa aion lukea nämä uudet runot, on nimeltään “Kellarista aurinkoon? – Tekstit ja underground” ja se järjestetään Töölön kirjastossa Alakulttuuripäivänä 2.9.2023. Voit lukea lisää tilaisuudesta tästä linkistä. Olette tietenkin kaikki blogini lukijat lämpimästi tervetulleita tilaisuuteen!

Muutama päivä sitten (25.8.2023) vierailin Loimaalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Syynä tuohon reissuun oli Suomen Himalajan-tutkimuksen seuran ryhmän vierailu Tiibetin taiteen keskukseen Alastarossa, joka sijaitsee Loimaan alueella. Osallistujat saapuivat omatoimisesti paikalle. Minä ja Rikey matkasimme Helsingistä junalla Loimaalle. Junaa piti menomatkalla vaihtaa Toijalassa ja paluumatkalla Tampereella. Toijalassa vaihtoaika vaikutti ensin hermostuttavan lyhyeltä, mutta juna, johon vaihdoimme, tuli vastapäiselle raiteelle samalle laituriseisakkeelle. Siten ehdimme hyvin Turun junaan, josta jäimme pois Loimaan rautatieasemalla. Alastaroon piti matkaa jatkaa vielä taksilla, mutta koska seuran ryhmän vierailun oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, meillä oli muutamia tunteja aikaa tutustua Loimaaseen.

Tien toisella puolella punainen talo ja edessä vihreitä puita. — Loimaan Taidetalo, 2023 (Kuva: RJV)

Tapasimme Loimaalla erään toisen seuran jäsenen ja hänen ystävänsä, jolla oli auto käytössään. Olin edellisenä iltana ennen reissua googlaamalla saanut selville, että Loimaalla on museo nimeltä Loimaan Taidetalo. Sinne pääsi sisään Museokortilla. Saimme kuulla, että pääsylippu Taidetaloon oikeutti myös vierailuun Alpo Jaakolan Patsaspuistossa. Päätimme katsastaa molemmat paikat. Taidetalon yläkerrassa oli esillä kaksi näyttelyä: vakituisesta kokoelmasta koottu “Pihapiirissä” ja Pirkko Siivonen-Takun näyttely “Matkan varrella”. “Pihapiirissä” näyttelyssä oli esillä maalauksia, joissa useissa näkyi jonkinlainen talo. Kokoelmanäyttelyn infolappu sisälsi tiedon, että teosvalinnat oli tehnyt museossa TET-harjoittelussa ollut nuori nimeltä Katariina Mäkinen. Erilaisia toteutuksia asuinrakennuksista ja niiden ympäristöistä oli mielenkiintoista tarkastella. Aika tosin jäi lyhyeksi, koska halusimme ehtiä vielä Alpo Jaakolan Patsaspuistoon ennen taksimatkaa Alastaroon.

Alpo Jaakolan teos Alkueläin Jaakolan Patsaspuistossa Loimaalla, 2023 (Kuva: RJV)

Patsaspuisto on auki vain kesällä ja sulkeutuu talven ajaksi. Oli mahtavaa päästä näkemään tällainen täynnä taidetta oleva alue metsän keskellä. Ajomatka sinne kesti ehkä noin kymmenisen minuuttia Loimaan keskustasta. Joka puolella alueella oli jo edesmenneen taiteilija Alpo Jaakolan tekemiä patsaita eri materiaaleista: puusta, kivestä ja metallista ja vanhoista putkista ja hevosenkengistä. Rakennukset alueella olivat myös nähtävyys. Ovissa ja seinillä näkyi taiteilijan kädenjälki ja myös huonekaluissa. Paikka, jossa oli infopiste, kahvio ja lipunmyynti oli museo-oppaan mukaan aiemmin toiminut ruumishuoneena, mutta taiteilija oli hankkinut sen ja siirtänyt sen nykyiselle paikalleen. Samassa paikassa sijaitsi myös museokauppa, josta hankin Alpo Jaakolan sarjakuvateoksen Ruusuruoska (Helsinki: NTAMO, 2019), joka etusivuilla olevan tiedon mukaan on näköispainos alunperin 1967 ilmestyneestä teoksesta. Minulla on nyt pino luettavaa Loimaan reissulta. Loimaan Taidetalon museokaupassa oli myös mielenkiintoa herättävä kirjavalikoima, josta löytyi useita runokirjoja. Kaikkia en voinut ostaa, joten tulin hankkineeksi teokset Helin, K., Hyvönen, P., Kastio, A., Lukka, S., Pakkanen, V. ja Vihava K., Runotuulen mankeloimaa: Antologia Saviseudulta (2017) ja Heiduškan runoteoksen 150 sekuntia elämästäni (Joensuu, Lasermedia Oy, 2021).

Keltainen vanha puurakennus. Edustalla valkoisia kukkia. — Tiibetin taiteen keskus Alastarossa, 2023 (Kuva: RJV)

Tiibetin taiteen keskukseen oli hieman yli parinkymmenen minuutin ajomatka taksilla Loimaan asemalta. Olin tilannut taksit sekä meno- että paluumatkaa varten Menevän sovelluksella. Molemmat taksit saapuivat tismalleen sovittuihin paikkoihin. Jännitin tätä erityisesti paluumatkan osalta, sillä olin ymmärtänyt, että alueella oli samaan aikaan käytössä useampikin postinumero sekä paikannimitykset Alastaro, Ylhäinen ja Loimaa. Tiibetin taiteen keskus sijaitsee vanhassa kansakoulussa. Siellä oli näytteillä sen jo edesmenneen perustajan Pekka Airaksisen, joka tunnettiin myös nimellä Maitreya, kokoama tiibetiläisen taiteen kokoelma, joka sisälsi sekä thangkoja, patsaita että muuta tiibetiläistä esineistöä. Keskuksen ideoinnissa mukana ollut Maarit Vainio toimii nykyään keskuksen johtajana. Käsitin, että suuri osa esineistöä olisi hankittu Nepalista, mutta mistä mikäkin teos oli alun perin tullut ja ketkä ne olivat maalanneet tai luoneet ei ollut selvillä. Tämä onkin tavallista tiibetiläisessä taiteessa, koska maalarit eivät perinteisesti signeeraa teoksiaan toisin kuin on tapana länsimaisessa taiteessa. Osa kokoelman patsaista oli valtavia ja tuntui erityiseltä, että näin suuret taide-esineet olivat matkanneet Aasiasta Alastaroon. Ilahduttavaa oli nähdä esillä myös Maitreyan omaa taidetta: suuria abstrakteilta vaikuttavia maalauksia. Keskuksen kaupassa oli myynnissä muiden esineiden ja korujen lisäksi kirjoja. Hankin sieltä Maitreyan muistelukirjan nimeltä Maitreya (Ylhäinen: Dharmakustannus. 2020). Siihen ovat kirjoittaneet monet Maitreyan ystävät ja oppilaat ja tätä värikästä monia valokuvia sisältävää kirjaa oli mukavaa selailla ja lueskella jo junassa paluumatkalla Loimaalta.

Vierailtuani sekä Alpo Jaakolan Patsaspuiston taloissa sekä Tiibetin taiteen keskuksessa, rupesin pohtimaan, kuinka tällaiset taiteilijoiden (sekä myös keräilijän) elinympäristöt kielivät heidän antautumisestaan taiteelle: taidetta oli kummassakin kohteessa joka puolella. Erityisesti Jaakolan Patsaspuiston rakennuksista sai vaikutelman, että taiteilija oli ruvennut tekemään taidettaan kuten maalaamaan seiniä, kirjoittamaan niille tai kaivertamaan rakennusten puuosia ihan missä vain oli sattunut oleilemaan alueellaan olevissa rakennuksissa tai sitten luonut patsaita luontoon rakennusten ulkopuolella.

Pariisin matka: konferenssi ja vapaa-aikaa

Konferenssissa

Saavuimme eilen takaisin lumiseen Suomeen. Kontrasti Pariisin kevyeen tihkusateeseen ja huomattavasti lämpimämpään säähän on suuri. Matkamme Pariisiin oli hieman alle viikon mittainen. Olin saanut kutsun ranskalaisen yliopiston Inalcon tiibetin kielen ja kirjallisuuden professorilta Françoise Robinilta osallistua konferenssiin, jonka aihe liittyi tiibetiläisiin naiskirjailijoihin ja heidän kirjoituksiinsa. Sen otsikkona oli: “Charting the Uncharted World of Tibetan Women Writers Today. An Ongoing Conversation”. Osallistujina oli sekä tutkijoita että muutamia kirjailijoita tai runoilijoita.

Koska lentomme oli saapunut Pariisiin jo aamulla, meillä oli aikaa tutkia kaupunkia ennen konferenssin alkua. Menimme metrolla Chateletin asemalle ja kävelimme sieltä Seine-joessa oleville saarille. Kävimme katsomassa Notre Damea, jota kunnostettiin. Rakennukseen ei päässyt sisään, mutta yhdeltä vähemmän tulipalossa vaurioituneelta sivustalta kirkko näytti hienolta. Kiersimme sen toiselle puolelle ja matkalla oli kylttejä, jossa kerrottiin tulipalosta ja siitä, miten rakennusta restauroitiin. Tuli oli tuhonnut sen korkean tornin. Toiselta puolelta saattoi nähdä paremmin tuhon jäljet ja palossa mustuneet seinät.

Ensimmäisenä iltanamme Pariisissa oli Ranskan Tiibetin tutkimuksen yhdistyksen (SFEMT, Société Française d’Etudes du Monde Tibétain) tervetuliaistilaisuus Dupont Cafessa lähellä hotelliamme ja sen jälkeen lauantaikeskipäivään saakka oli konferenssin ohjelmaa. Suurin osa ohjelmasta oli osallistujien esitelmiä Inalcon auditoriossa. Erityisen vaikuttunut olin japanilaisen tutkijan Shiho Ebiharan esityksestä, jossa hän käsitteli japaniksi käännettyä tiibetiläistä kirjallisuutta. Käännösten määrä vaikutti sangen suurelta, ja Shiho itse oli kääntänyt tai ollut mukana kääntämässä useita teoksista. Minäkin pidin esityksen tiibetiläisen kirjailijan Kelsang Lhamon runoudesta yhdessä Kelsang Lhamon kanssa, joka osallistui Zoomin kautta Bodhgayasta käsin. Esityksen aikana Kelsang Lhamo luki kaksi runoaan tiibetiksi. Esitelmän pitäminen tuntui tavallista jännittävämmältä juuri sen takia, että se näytettiin Zoomin kautta niin, että sitä saattoi seurata, vaikka ei ollut fyysisesti paikalla Inalcossa.

Konferenssin ohjelmassa oli myös perinteisempien esitelmien lisäksi tiibetiläisen runoilijan Karma Tshon runoesitys. Matkasimme metrolla tiibetiläiseen ravintolaan nimeltä Pays des Neiges. Siellä saimme nähdä hänen juuri ilmestyneen runokokoelmansa A ma’i spyan (“Äidin silmät”). Meille jaettiin monisteena kolme runoa kokoelmasta, jotka Françoisen kollega Prof. Camille Simon ja opiskelija Coralie Dordone olivat kääntäneet englanniksi. Karma Tsho kertoi elämästään ja runoistaan ja luki ääneen nuo kolme runoa tiibetiksi. Oli myös mukavaa vierailla tuossa tiibetiläisessä ravintolassa, jossa oli tarjolla erinomaista kasvisruokaa ja maukkaita ilmeisesti pinaattia sisältäviä kasvismomoja. Illallisen jälkeen saimme nauttia hienosta musiikkiesityksestä: ravintolan kokki Pema Tashi lauloi meille tiibetiläisiä lauluja. Konferenssien aikana myös tällaiset epämuodollisemmat tilaisuudet vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia eri puolilta maailmaa olevien kollegojen ja ystävien kanssa ovat tärkeitä. Eräs syistä, miksi joskus matkustan konferensseihin on se, että tapaan siellä ystäviä, joita en muuten varmaankaan näkisi.

Katukuvaa, jossa näkyy kadun toisella puolella korkeita punertavan sävyisiä rakennuksia — Konferenssipaikka Inalco (Kuva: RJV)

Eiffel-tornin portaikosta ja valoista

Konferenssin päättymisen jälkeen jäimme vielä kahdeksi päiväksi Pariisiin. Lauantai iltapäivänä vierailimme Eiffel-tornissa. Pont de l’Alma nimiseltä juna-asemalta oli lyhyt kävelymatka Eiffel-tornille. Saavuimme sinne valoisan aikaan. Ulkona ennen portteja oli jonoa, mutta pääsimme ilman etukäteen ostettuja lippuja kuitenkin melko nopeasti portista sisään Eiffel-tornin ympärillä ja alapuolella olevalle alueelle. Kiiruhdimme siellä toiseen jonoon, joka vaikutti lipunmyyntipisteeltä. Se tosiaan olikin sellainen, mutta vähitellen minulle valkeni, että olimme jo tovin jonottaneet lippupisteeseen, jonka yläpuolella luki “Chairs”. Lippupiste, jossa myytiin hissilippuja, oli toisella puolella. Koska olimme jo jonottaneet aika lailla, ajattelimme, että yritämme sitten kavuta torniin portaikkoa pitkin. Tämä hieman hermostutti minua odotellessamme, koska en aina ole tuntenut oloani hyväksi korkeissa paikoissa ja erityisesti laskeutuminen on joskus osoittautunut haastavaksi. Ennen tornin portaikkoon pääsyä laukkumme taas tarkastettiin. Koska ulkona satoi, odotin kuitenkin, että pääsisin sateelta suojaan portaikkoon. Paljastui kuitenkin, että tornin rakenteet ovat sellaisia, että portaikko ei suuremmilta osin ole sateelta suojassa. Sen ympärillä oli kuitenkin turvaverkot, joten kipuaminen ei tuntunutkaan kovin vaaralliselta.

Pääsimme Eiffel-tornin 1. tasanteelle ongelmitta. Kävin siellä tornin virallisessa matkamuistomyymälässä hankkimassa tuliaisiksi Eiffel-torni avainrenkaita. Sitten jatkoimme kipuamista 2. tasanteelle. Jossain vaiheessa, kun sateen lisäksi alkoi tuulla melkoisesti, minua rupesi epäilyttämään, että mitä tästä mahtaakaan tulla ja olenko edes ihan järkevä, kun haluan kivuta torniin. Tuumiessani näin, saavuimme kuitenkin pian 2. tasanteelle, jossa olo oli sen laajuuden ja reunoilla olevien turvaverkkojen ansiosta ihan turvallinen.

2. tasanteelta avautuivat upeat näkymät Pariisin ylle. Kaupunki näytti ulottuvan silmänkantamattomiin. Ihaillessamme näkymiä tasanteelta ja hieman sen yläpuolella olevalta toiselta näköalatasanteelta, aurinko laski ja tuli pimeää. Metropolin valot loistivat kauniisti jokapuolella. Yht’äkkiä huomasin valon välähdyksiä ja tuntui kuin kultaista valosadetta olisi ruvennut virtaamaan hiuksiini ja hartioilleni takaa ylhäältä päin. Käännyin katsomaan, mistä sädehdintä johtui, ja huomasin, että Eiffel-torni välkkyi valoissa. Se näytti aivan ihmeellisen upealta!

Eiffel-torni välkkyy iltavaloissa (Kuva: RJV)

Laskeuduimme jonkin ajan päästä 1. tasanteelle, jossa olin huomannut kahvilan muovisessa kupoliteltassa. Istuimme siellä kaikessa rauhassa ja nautimme lasillisen juomia. Läpinäkyvän muovikupolin läpi näkyi valoissa hohtava Eiffel-torni. Tunnelma tuntui suorastaan maagiselta. Olin todella iloinen, että olin jaksanut jonottaa ja kiivetä portaat torniin. Tornissa Pariisin yllä juomien nauttiminen tuntui suorastaan satumaiselta kokemukselta.

Tiibetiläistä tunnelmaa La Chapellen aseman lähellä

Françoise oli suositellut meille vierailua siinä osassa Pariisia, jossa oli alue, jolla oli paljon tiibetiläisiä ja intialaisia ravintoloita ja liikkeitä. Se sijaitsi lähellä La Chapelle metroasemaa. Jostain syystä kuitenkin Google Maps ei suostunut näyttämään minulle reittiä kyseiselle asemalle, vaan läheiselle toiselle Stalingrad-nimiselle asemalle, jonne suuntasimme konsultoituani ensin Françoisea sijainnista. Hän neuvoi meitä vierailemaan Le Petit Tibet -ravintolassa ja Jardins d’Éole nimisessä puistossa. Ravintola oli sisustettu tiibetiläisellä tyylillä ja siellä kaikui musiikki, jossa laulaja toisteli mani-mantraa – buddhalaisen jumaluuden Avalokiteśvaran mantraa. Saatoimme tehdä tilauksemme tiibetiksi ja kyselimme myös alueesta ravintolassa. Söimme ravintolassa erinomaiset kasvismomokeitot. Hintataso oli noin puolet halvempaa kuin ravintoloissa, joissa olimme aiemmin matkallamme vierailleet. Kävimme myös ravintolan vieressä olevassa tiibetiläisessä kaupassa.

Sitten suuntasimme Jardins d’Éole puistoon. Puisto oli suuri suorakulmion muotoinen alue, jossa oli vihreä nurmikko ja leikkikenttä. Puitakin oli jonkin verran, mutta ne olivat paljaita lehdistä tähän aikaan vuodesta. Puistossa näkyi useita tiibetiläisten ryhmiä ja myös jonkinverran muualta päin maailmaa ilmeisesti tulleita ihmisiä. Osa tiibetiläisistä miehistä istui maassa ja pelasi noppaa. Puistossa käyskennellessämme yritimme kysellä siellä mahdollisesti tapahtuvasta tiibetiläisestä tanssista. Emme kuitenkaan saaneet mitään selkeää vastausta siihen, olisiko tänään tanssia vai ei. Sitten näimme muutamia nuoria naisia, joista yksi näytti kantavan tiibetiläiseltä luutulta vaikuttavaa instrumenttia selässään suojakotelossa. Ajattelimme, että hän varmaan säestäisi tanssia instrumentillaan. Paikalle kerääntyi enemmän tiibetiläisiä, mutta jossain vaiheessa luuttua kantanut nainen poistui paikalta. Silloin mekin päättelimme, että tanssia ei varmaankaan olisi juuri tänään ja päätimme lähteä kohti Centre Pompidouta, jotta ehtisimme vielä tutustua sen näyttelyihin. En tiedä tanssittiinko puistossa mahdollisesti lähtömme jälkeen. Oli kuitenkin kiinnostavaa nähdä niin paljon pääasiassa nuoria tiibetiläisiä kokoontumassa puistoon Pariisissa ja kuulla ympärillään pitkästä aikaa tiibetiläistä puheensorinaa.

Metrolla matkustusta ja kassin etsintää

Pariisissa kuljimme koko ajan junalla tai metrolla. Se oli tehokasta, koska metrolla tuntui pääsevän nopeasti joka puolelle, mutta ei aina aivan ongelmatonta. Välillä tarvittiin useita yrityksiä päästä metron porteista läpi ja kerran jopa lippuni jäi jumiin portin lippulaitteen sisään. Usein ei riittänyt, että pääsi yksistä metron porteista sisään vaan välillä kuten vaihtaessa junaa piti lippu kaivaa uudelleen esille ja joskus myös uloskäynnillä lippu piti syöttää lippulaitteeseen, jotta portit ulos avautuivat. Jotkut asemat, kuten Chatelet, olivat huomattavan suuria ja maan alla tuntui kulkevan laaja kulkureittien labyrintti. Tullessamme takaisin Eiffel-tornilta kävi niin, että kiirehdin junaan ja ovet sulkeutuivat takanani niin nopeasti, että Rikey ei ehtinyt mukaan. Ajelimme sitten kumpikin eri junissa seuraavalle asemalle ja jatkoimme sitten yhdessä matkaa sieltä.

Hermostuttavin Pariisissa sattunut juttu minulle kävi, kun unohdin kankaisen tyttäreltäni Leenalta lahjaksi saamani kassin erääseen kahvilaan lähellä Chateletin metroasemaa. Olimme pysähtyneet sinne juomaan teetä ennen Pompidou Centressä vierailua. Tajusin vasta tuon modernin taiteen keskuksen laukkujen tarkistuspisteellä, että minulla ei ollutkaan mukanani kukallista Vallilan “Omenapuu”-malliston olkakassiani. Ei auttanut muuta kuin palata takaisin kahvilaan. Paitsi, että lahjaksi saadulla kassilla oli tunnearvoa, oli sen sisällä myös muistiinpanolehtiöni ja kirjastosta lainaamani Pariisin opaskirja. Kahvilassa ollessani olin ajatellut, että kahvilan nimi oli varmaankin “Cafe Richard”, koska valkoisessa suuressa kupissa, josta siemailin teetäni, oli lukenut niin. Cafe Richardia ei kuitenkaan löytynyt Google Mapsistä tai kyselemällä.

Kiertelimme Chateletin ympärillä mutta kahvilaa ei vain löytynyt. Viimein kyselin Cafe Richardia eräästä toisesta kahvilasta. Siellä eräs herrasmies pyysi minua kuvailemaan paikkaa. Kun hän kuuli, että se oli Chateletin aseman uloskäynnin lähellä, hän kertoi, että uloskäyntejä oli ainakin 15. Kuvailin lisää kahvilaa, ja hän ehdotti paikkaa ihan kulman takana. Helpotus oli suuri, kun tuo kahvila todellakin vaikutti tutulta – tosin sillä erotuksella, että sen nimi ei ollut Cafe Richard vaan Le Sarah Bernhardt. Etsintä päättyi onnellisesti, kun sama tarjoilija, joka oli tarjoillut meille teetä, nouti kukallisen kassini tiskin takaa! Samalla hän ohjeisti minua pyytämään paikan käyntikorttia, kun vierailen jossain kahvilassa.

Centre Pompidoussa

Koska meiltä oli mennyt noin tunti kassin etsintään, meille jäi vain 3 tuntia aikaa vierailla Centre Pompidoussa. Tämä oli mielestäni liian vähän ja tutustuimme suureen osaan kokoelmista melko hätäisesti. Museopuolen lisäksi keskuksessa oli gallerioissa Alice Neelin näyttely “An Engaged Eye” ja Christian Marclayn näyttely. Hankin meille liput, jotka oikeuttivat tutustumiseen kaikkiin näyttelyihin ja kokoelmiin. Kävi kuitenkin niin, että minua kiinnosti eräs museopuolella esillä ollut jonkinlainen runoutta ja muita taidemuotoja yhdistävä teos, mutta pienessä tilassa, jonka ulkopuolella kerrottiin teoksesta, olikin kyltti, että teokseen tutustuminen olisi edellyttänyt ennakkovarausta. Pompidou Centressä olin erityisen iloinen siitä, että sain nähdä Henri Matissen, Marc Chagallin ja Pablo Picasson maalauksia. Museossa oli esillä myös joitain talomaisia teoksia mm. museoitu pieni kaupparakennus “Le magasin de Ben”, jonka tekijä oli Ben sekä lukittu koppi – Bernard Pagèsin teos nimeltä “L’Abri de jardin”, jota oli kuvattu eri maisemissa. Tuo lukittu koppi jäi mietityttämään minua. Sitä katsellessa ajattelin, että kun on täysin keskittynyt jokapäiväisten arkirutiinien hoitamiseen ja stressaa niistä, niin voisi ajatella, että silloin olotila voi muistuttaa itse lukitussa kopissa olemista vaikka ympärillä saattaa olla vaikka mitä ihania maisemia, kiinnostavia ihmisiä ja kokemisen arvoisia asioita.

Maanantaina palasimme iltapäivällä takaisin Suomeen. Pariisin jäi vielä vaikka kuinka paljon nähtävää ja koettavaa. Olin kuitenkin iloinen, että olin onnistunut tutustumaan edes jonkin verran Pariisiin konferenssiin osallistumisen lisäksi. Vuodenaika, joka oli sateinen, oli siinä mielessä hyvä, että luultavasti turisteja oli vähemmän. Centre Pompidouhun emme joutuneet jonottamaan ollenkaan vaikka meillä ei ollut ennakkolippuja.

Omaa runohetkeä järjestämässä: Mietteitä Alakulttuuripäivään osallistumisesta

Osallistuin viime viikonloppuna Alakulttuuripäivään, joka oli lauantaina 3.9.2022. En ollut aiemmin tiennyt mistään kyseisenlaisesta päivästä, mutta katsellessani Helsingin Juhlaviikkojen sivuja, huomasin siellä myös kohdan, jossa oli tietoa ystäväfestivaalista, nimittäin Perttu Häkkisen säätiön järjestämästä Alakulttuuripäivästä. Päivän omilta sivuilta löytyi lisää tietoa, mitä säätiö pitää alakulttuurin kenttään kuuluvana, ohjeet miten järjestää tapahtuma ja mikä tärkeintä, tapahtuma-alusta, jossa voi ilmoittaa omasta tapahtumastaan.

Lukiessani Alakulttuuripäivän sivuja, koin jonkinlaisen Ahaa-elämyksen. En ehkä aiemmin ollut kovin tietoisesti ajatellut tai tarkemmin ymmärtänyt, mitä alakulttuurilla tai sillä, että jotain henkilöä saatetaan esim. kutsua “underground-runoilijaksi” oikein mahdetaan tarkoittaa, mutta lukiessani heidän kuvaustaan alakulttuurin piirteistä, tunsin, että omissa runo- ja taidepuuhissani on liittymäkohtia alakulttuuriin. Näitä ovat mm. omakustantaminen, johon taidetaan joskus liittää myös sana “omaehtoinen” kustantaminen. Tämä on mielestäni totta runoteokseni kohdalla: se on sen näköinen kuin toivoinkin ja valitsin itse runot siihen sekä päätin, miten haluan muokata niitä, jos koin sen jotenkin tarpeelliseksi. Toki sain apua muiltakin kuten J. K. Ihalaiselta teoksen taitossa ja painoon lähettämisessä. Kuvituksena käytin myös joitain itse tekemiäni grafiikan teoksia, jotka olin tehnyt Ateneumin aikuisten taidepajoissa.

Alakulttuuripäivän sivuilla oli mainittu myös se, että tekijät saattavat kokea itsensä ulkopuolisiksi. Jollain lailla koen tämän sopivan itseenikin. Paitsi runon kyhääjänä, olen kokenut itseni myös tieteentekijänä aika marginaaliseksi: oma erityisalani on tiibetiläinen kirjallisuus ja olen opettanut tiibetin kieltä tuntiopettajana aiemmin. Kurssit ovat aina olleet pieniä kooltaan. Vain joskus, kun osallistun seminaareihin ulkomailla, kokemus marginaalisuudesta häviää, kun tapaa muita tiibetiläisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta kiinnostuneita tutkijoita.

Luettuani Alakulttuuripäivästä innostuin miltei hetimmiten pohtimaan oman tapahtuman järjestämistä. Minusta Alakulttuuripäivän ohjeissa oli kivaa erityisesti se, että ihmisiä rohkaistiin järjestämään itse oma tapahtumansa. Tyypillisestihän sitä kai järjestetään tapahtumia, joihin pyydetään joku toinen esiintymään tai sitten mennään itse esiintymään, kun saadaan kutsu. Alakulttuuripäivän aikana ei kuitenkaan tarvinnut jäädä odottamaan, että joku toinen lähettäisi kutsun esiintymään jossakin! Ryhtyessäni suunnittelemaan runohetkeä aikaa Alakulttuuripäivään oli jäljellä vain hieman yli viikko. Halusin järjestää runohetken ja lukea ja kertoa runoteoksestani Leijuva puu. Runohetken nimeksi tuli “Runohetki: leijuva puu ja sininen sydän”.

Tärkeää tapahtuman järjestämiselle on tietenkin löytää sille paikka, jonka täytyi olla sellainen, että sen voi merkitä näkyviin julkisesti Alakulttuuripäivän karttasovellukseen. Paikan löytäminen nopeasti oli yllättävän vaikeaa. Monissa paikoissa, jotka voi varata omaan käyttöönsä jotakin tilaisuutta varten, vaikutettiin edellytettävän, että jos järjestää yleisölle avoimen tilaisuuden, tulee olla yhteydessä ja sopia tilaisuuteen ja tilaan liittyvistä asioista jo viimeistään pari viikkoa etukäteen. Vasta keskiviikkona eli vain kolme päivää ennen runohetkeä paikka löytyi Lapinlahden Lähteeltä. Sain sieltä käyttööni Valo-tilan, joka sijaitsee Lapinlahden Lähteellä olevan vanhan sairaalarakennuksen 2. kerroksessa. Tila oli mielestäni kaunis ja sopivan kokoinen ja siinä on myös pieni keittiö, joten päätin järjestää myös teetarjoilua tilaisuuden aikana.

Paljon tilaisuuden ja sen järjestelyiden onnistumiseen vaikutti ihana Karolina Lamroth, joka oli ystävällisesti suostunut juontamaan tapahtuman ja esitti minulle muutamia haastattelukysymyksiä. Oli myös todella hyvä, että sain apua häneltä tilan järjestämisessä kuntoon: osaa huonekaluista ei olisi edes pystynyt siirtelemään yksin naarmuttamatta lattiaa. Yleisöä paikalle saapui vain vähän: kolme ystävääni ilmestyivät onneksi paikalle kuuntelemaan runojani. Vaikka yleisöä oli vähän, oli tilaisuus mielestäni tunnelmallinen ja oli mukavaa, kun saattoi rennosti keskustella heidän kanssaan. Noin tunnin mittaisen runohetken jälkeen jäimme vielä joksikin aikaa tilaan nauttimaan teetä ja makeita herkkuja. Tunsin itseni kiitolliseksi yleisölle, että he olivat vaivautuneet paikalle Lapinlahden Lähteen vanhaan sairaalamiljööseen: juuri ennen tilaisuuden alkua olin jo ehtinyt ajatella, että ehkä ketään ei tulekaan ja joutuisimme vain kääntämään huonekalut takaisin lähtöasentoon.

Tilaisuuden järjestämiseen kuuluu olennaisesti siitä tiedottaminen. Olin kyllä tiedottanut tapahtumasta mielestäni aika kiitettävästi, mutta se tapahtui melko myöhään, vasta pari päivää ennen sitä, koska en ollut varma runohetken toteutumisesta ennen kuin tila sille oli järjestynyt. Tästä varmaan osittain johtui, että monet, joille jaoin tai lähetin tiedon tapahtumasta vastasivat, että eivät pääsisi paikalle. Jos tulevaisuudessa järjestän uudelleen jotain runotapahtumaa, niin olennaista on olla liikkeellä jo tarpeeksi varhain, että mainostamisenkin voi aloittaa jo ainakin pari kolme viikkoa etukäteen. Nykyään oman tapahtuman mainostaminen on helpompaa kuin ennen. Kuka vain voi luoda Facebook-tapahtuman ja jakaa sitä. Alakulttuuripäivänä tapahtumajärjestäjät saattavat kertoa siitä Alakulttuuripäivän sivuilla rekisteröitymällä heidän sovelluksensa käyttäjäksi.

Ennen tapahtumaa harjoittelin lausumaan runoja, jotka olin valinnut esitettäväksi. Koska aikaa oli vähän, valitsin suurimmilta osin runoja, jotka olen jo aiemmin esittänyt jossain toisessa paikassa. Yritin myös valita muutaman sellaisen runon, joissa on jotenkin mielenterveysteemaan liittyviä elementtejä, koska runohetken oli määrä olla vanhassa mielisairaalarakennuksessa. Näitä ovat “Leijuva puu” ja “Laukku”. Tuntui inspiroivalta esiintyä Lapinlahden Lähteellä ja esiintymisjännityksestä, josta olen aiemmin kärsinyt, ei ollut tietoakaan.

Minusta oli ihanaa, että tapahtuma toteutui, vaikkakin pienenä. Ainakin yritin kertoa runoistani ja tiedottaa kirjastani. Omakustanteestahan ei aika todennäköisesti kukaan muu tiedota, kuin sen tekijä itse. Kokemuksen pohjalta rupesin pohtimaan voisiko olla mahdollista seuraavana vuonna yrittää järjestää ehkä hieman suurempi runotilaisuus, johon voisi yrittää pyytää mukaan muutamia muitakin kirjoittajia, jotka jollakin tapaa tuntevat yhteyttä “underground-runouteen”.

Linkki Alakulttuuripäivän sivulle “Mikä ihmeen Alakulttuuripäivä?”:
https://www.alakulttuuripaiva.fi/wtf-on-alakulttuuripaiva/
(Vierailtu 12.9.2022)

Matkoilla Prahassa ja Tampereella

Puheita ja seminaari

Edellisen blogipostaukseni kirjoittamisesta on jo päässyt kulumaan jonkin verran aikaa. En kuitenkaan ole ollut täysin kirjoittamatta mitään, vaan kirjoittaminen on ollut välillä hieman toisen tyyppistä kuin tavallisesti. Olen nimittäin kesä- ja heinäkuussa kirjoittanut kaksi puhetta. Ensimmäinen oli esitelmä, jonka kirjoitin Prahassa heinäkuun alussa ollutta IATS-seminaaria (16th Seminar of the International Association for Tibetan Studies) varten. Toinen puheista oli erästä hääjuhlaa varten kirjoittamani puhe, jota kirjoitin muistivihkooni lennoilla Prahaan ja takaisin. Pidin Prahassa seminaarissa esitelmän, jossa käsittelin tiibetiläisen runoilijan ja kirjailijan Kelsang Lhamon runoutta. Seminaarin aikana minulla oli ilo tavata Kelsang Lhamo ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti ja sain myös haastatella häntä. Tarkoitukseni onkin yrittää kirjoittaa jotakin haastattelun pohjalta ja lisäksi antaa julkaistavaksi kaksi suomennostani hänen runoistaan Suomen Himalajan-tutkimuksen seuran sivuille, jonne suunnitellaan uutta osastoa blogikirjoituksille. Mikäli postaus tapaamisestani Kelsang Lhamon kanssa Prahassa ja suomennokset tosiaan näkisivät päivänvalon, niin yritän muistaa lisätä linkin tuon tieteellisen seuran sivuille myös tänne kirjoitusnurkkaani.

Museoita ja elämyksiä Prahassa

Näkymä Prahassa, 2022. — Näkymä Prahassa läheltä paikkaa, jossa tutustuin Zen-näyttelyyn, Praha 2022 (Kuva: RJV)

Seminaari Prahassa oli niin kiireinen, etten kerennyt kirjoittaa siellä Zen-näyttelyssä kirjoittamaani haikua enemmän mitään luovaa. (Näyttelyn Studiossa oli ohjeet haikun kirjoittamiseen.) Kävin tuossa Zen-näyttelyssä yksikseni iltapäivänä, joka edelsi päivää, jona oma esitelmäni oli. Näyttelyn järjesti Prahan Kansallisgalleria, mutta se oli omana erillisnäyttelynään nimeltä “Zenga: Japanese Zen Paintings from the Kaeru-An Collection” paikassa nimeltä Salmovsky Palác. Kävelin sinne kuumana päivänä Kaarlen yliopistolta. Kävely vei ehkä noin puoli tuntia tai jopa tunnin, koska en heti hahmottanut suorinta reittiä. Museo sijaitsi jossain lähellä palatsirakennuksia (Prahan linnaa, Pražsky hrad), joissa en tämän vierailun aikana valitettavasti ehtinyt vierailemaan peläten jonoja ja turistien tungeksimista. Zen-näyttelyssä oli hyvin rauhallista. Teokset oli järjestetty eri aihepiirien mukaan ja istuskelin saleissa rauhassa nauttien taideteoksista, joista monet olivat vuosisatoja vanhoja. Minuun teki erityisen vaikutuksen auringonnousua esittävä Daikaku Seppōn teos “Sun Rising over Fuji” 1700-luvulta. Näyttelykatalogi oli museokaupassa saatavilla vain tshekin kielellä, mutta kaupassa oli onneksi myös englanninkielinen teos kokoelmasta, jonka hankin itselleni. Se on nimeltään Seeing Zen: Zenga from the Kaeru-An Collection ja John Stevensin ja Felix Hessin kirjoittama. (Kuva ja selostus mainitsemastani Daikaku Seppōn maalauksesta löytyy tämän kirjan sivuilta 200–201.) En ole aikaisemmin perehtynyt Japanin taiteeseen, mutta Zen-näyttely teki minuun todella suuren vaikutuksen.

Franz Kafka museo, Praha 2022 (Kuva: RJV)

Saavuimme Prahaan pari päivää ennen seminaarin alkua, joten kerkesimme käydä jonkin verran katsomassa kaupunkia. Olen aiemmin käynyt Prahassa pikaisesti, kun vierailin workshopissa Olomoucissa, tshekkiläisessä yliopistokaupungissa, ja paluumatkalla oli lentoni peruutettu lakon takia. Olin siis tuolloin ennen korona-aikaa yhden ylimääräisen päivän Prahassa ja tutustuin silloin Kaarlen siltaan ja Vanhaan Kaupunkiin. Tällä kertaa olin lueskellut opaskirjaa ja valinnut kohteiksi joitain reittejä, jotka johtivat puutarhoiksi kutsuttujen paikkojen läpi, Franz Kafka museon sekä Prahan kansallisgallerian toimipisteen nimeltä Veletržní Palác, joka sijaitsi lähellä hotelliamme. Ymmärrettyäni olevani matkalla kaupunkiin, jossa kirjailija Franz Kafka eli ja kirjoitti teoksiaan, olin jo ennen matkaa varannut kirjastosta Kafkan teoksia ja lueskellut Ville-Juhani Sutisen käännöstä Kafkan teoksesta Tuberkuloosifragmentit (Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, Turku-Tampere 2012). Oli hyvä valinta käydä Kafka-museossa. Näyttely oli mielestäni huolella ja myös mielikuvituksella rakennettu: kävijä saattoi nähdä sekä Kafkan kirjeitä, muita dokumentteja, kirjoja sekä kuvia Kafkan perheestä ja ystävistä. Kyseessä ei ollut käsittääkseni mikään taiteilijan kotiin rakennettu “kotimuseo”, mutta valokuvissa ja kartoissa oli tietoja rakennuksista, joissa Kafka oli asunut, käynyt koulua jne. Olisi ollut kiinnostavaa tarkemminkin perehtyä näihin reitteihin ja paikkoihin, mutta matkan aikataulu seminaareineen jätti liian vähän aikaa Prahassa vaelteluun. Museokaupassa oli myynnissä Kafkan teoksia englanniksi käännettyinä ja hankin sieltä muistoksi hänen teoksensa Meditation (saksan kielestä kääntänyt Siegfried Mortkowitz; Vitalis, 2017), jota olen juuri aloittanut lueskelemaan.

Ihana paikka Prahassa oli Letná Puutarhat (Letná Gardens). Siellä oli näköalatasanne, jolla oli puitten katveissa pitkiä pöytiä ja penkkejä. Istuimme siellä ensimmäisenä iltana Rikeyn kanssa nauttimassa viiniä ja ihailemassa maisemaa Vltava-joelle. Tuntui ihanalta olla matkalla ja nähdä Prahan rakennuksia ja kattoja päivän kallistuessa iltaan. Vaikka sää olikin hieman sateinen, onnistuimme nauttimaan viinimme ulkona ilman sadetta aikana, jolloin puutarhassa oli melko hiljaista ja vähän kävijöitä ja tuntui rauhoittavalta istua siinä viinilasi kädessä suurten puitten katveessa (ks. artikkelikuva yllä).

Vltava-joki Prahassa. — Vltava-joki Prahassa, 2022 (Kuva: RJV)

Inspiraatiota taiteesta: Mietteitä katsellessa Anna Retulaisen näyttelyä Sara Hildénin taidemuseossa

Matkan jälkeen ei ole syntynyt mitään kovin luovaa. Sain kuitenkin mielestäni hyvän ja kenties toteuttamiskelpoisen ajatuksen, kun vierailin Tampereella Sara Hildénin Taidemuseossa tämän viikon tiistaina. Siellä oli näytteillä Anna Retulaisen taidetta näyttelyssä “Hiljaisuus”. Tuntui hyvältä kuljeskella rauhassa ihailemassa taidetta kauniissa ja avarassa museorakennuksessa. Suurikokoisissa teoksissa näkyi asetelmia, kauniita kukkia ja puita muiden aiheiden ohella. Jossain näyttelyn tekstissä sanottiin jotakin sen tyylistä, että “teokset asettuvat vuoropuheluun muistojen kanssa” tai ainakin ymmärsin sen niin. (Tarkistin juuri näyttelyn esittelytekstistä, että ainakin siinä luki oikeasti näin: “Näyttelyssä uudet teokset asettuvat vuoropuheluun taiteilijan aiemman tuotannon kanssa.”) Tultuani näyttelyssä pöydän luo, jolla oli esillä lehtileikkeitä taiteilijasta ja hänen näyttelyistään ja näyttelykatalogeja, istuuduin selailemaan niitä. Yht’äkkiä tunsin halua kirjoittaa jotakin muistikirjaani. Mielessäni oli selkeästi näyttelyä katsellessani hahmottunut ajatus, että haluaisin ruveta kirjoittamaan ja kokoamaan eräänlaisia “fragmentteja” ajastani Intiassa: kirjaamaan muistoja kuten ne pulpahtavat mieleeni, etsimään lisää vanhoja runoja laatikoistani (jossain muistikirjassa pitäisi myös olla englanninkielisiä tekstejä, mutta en yhtään muista, kuinka monia), ehkä yrittämään löytää jostain kirjastosta opiskelijalehdessä ilmestynyttä Intiasta lähettämääni kirjettä tai muita mahdollisia vanhoja tai uusia Intiaan liittyviä tekstipätkiä. Pohdin, että “fragmentaarinen” muoto voisi olla hyvä idea, sillä muistot eivät ole usein tarkkoja ja järjestelmällisiä enkä välttämättä muista edes tapahtumavuotta aina, koska Intiassa asuessani en tehnyt kovinkaan paljon muistiinpanoja kokemuksistani siellä vaan kirjoitin pikemminkin runoja tai käänsin tekstejä tiibetin kielestä. Taiteellinen muoto teokselle antaisi vapauksia ja fragmentaarisuuden ansiosta voisin antaa vaan muistojen “pulputa” esiin ja jos jotain tarpeeksi kiinnostavan tuntuista jaettavaksi ilmestyisi, fragmentaarisuus sallisi sekä lyhyempiä että pitempiä tekstejä sekä runoja välille.

Aika näyttää tuleeko tästä jotain. Aloitin jo muistojen kirjaamiseen muistivihkooni, mutta en todellakaan itsekään tiedä tuleeko mieleeni todella tarpeeksi muistoja mahdollista teosta varten vai jääkö tämä projekti kuitenkin pelkäksi kirjoitus- ja muisteluharjoitukseksi. Sinänsä muistot oleskelustani Intiassa 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina saattavat olla ihan kiinnostavaakin luettavaa, sillä elämä tuolloin vuosikymmeniä sitten pienessä vuoristokaupungissa Intiassa oli arjeltaan aika poikkeavaa elämästä Suomessa sekä myös varmaan siitä, millaista se nykyään on samassa paikassa. Ainakin kommunikaatio on muuttunut hurjasti. Saatan nykyään katsella ystävieni päivityksiä ja videoklippejä Intiasta Facebookista heti kun he ne julkaisevat, mutta vielä 1990-luvulla kommunikaatio tapahtui kirjeitse, jotka joskus vielä hävisivät. Muistan, että jos minulle haluttiin lähettää kirje, joka varmasti tavoittaisi minut, saatettiin sellainen kirje jopa lähettää kirjattuna.

Kuljeskelu Anna Retulaisen upeassa näyttelyssä sai minussa ilmeisesti aikaan sellaisen reaktion, että sana “vuoropuhelu” ja muistot jotenkin aktivoivat minussa jotain. Ehkä tavallaan asetuin jonkinlaiseen vuoropuheluun näyttelyn teosten kanssa, mutta kun katsoja olin minä, teokset aktivoivatkin joitain omia muistojani. Katsoin näyttelyssä esillä olleen videoteoksen, jossa taitelija myös puhui jotakin vuoropuhelusta ja siitä, miten teokset voivat asettua vuoropuheluun myös katsojien muistojen kanssa (voi olla, että en muista käytettyä ajatuksen ilmaisutapaa, mutta jotain tällaista ainakin tulin tulkinneeksi merkitykseksi ja se teki vaikutuksen minuun). Ajattelin, että kuinka osuva tällainen ajatus näyttelyssä tapahtuvista erilaisista vuoropuheluista onkaan.

Unohtumaton konserttielämys Tampereella

Niin, pääsyy miksi kävimme Tampereella oli Queenin + Adam Lambertin konsertti 25.7.2022. Olin jo aiemmin ostanut liput Hartwall Arenalle (silloin kun sen nimi oli vielä Hartwall Arena), mutta konsertti oli muistaakseni kertaalleen siirretty koronatilanteen takia ja sitten vielä tänä keväänä sen paikka vaihtui Helsingistä Tampereen Nokia Arenalle. Konsertti oli mielestäni käsittämättömän upea ja koskettava sekä musiikillisesti että myös lavashownsa puolesta. Tunsin itseni onnelliseksi ja etuoikeutetuksi, että olin päässyt kuuntelemaan tätä konserttia, joka oli myös Queenin + Adam Lambertin Rhapsody Tourin päätöskonsertti. Jostakin syystä katsellessani konsertin lavaa koristanutta valtavaa kruunua tai tiaraa ja kuunnellessani esityksiä ajatukseni johtuivat siihen, kuinka tärkeää onkaan olla rohkeasti oma itsensä eikä yrittää elää elämäänsä toisten odotusten mukaisesti.

Kulttuurireissulla Turussa

Viime viikon loppupuolella kävimme mieheni Rikeyn kanssa Turussa. Reissu oli täynnä erilaisia kulttuuririentoja. Jalkani väsyivät niin paljon kaupungilla ja museoissa vaeltelemisesta, että paluupäivänä oli vaikeaa jaksaa samana päivänä olleen työvuoron aikana seistä ja kävellä työpaikalla vaan olisin mielestäni melkein tarvinnut kepin tuekseni. Reissu oli kuitenkin erittäin onnistunut ja Turussa oli paljon mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa.

Museolaiva S/S Borella

Reissun aikana me tavallaan asuimmekin museossa. Minulla on nimittäin Museokortti käytössä ja olin Museokortti-palvelun asiakkailleen lähettämistä viesteistä saanut tiedon, että Museokortilla olisi mahdollista yöpyä pienellä alennuksella museolaiva S/S Borella Turun satamassa. Olimme jo päättäneet mennä käymään Turussa huhtikuun alussa, koska meillä oli liput Lauri Tähkän konserttiin lauantaina 2.4. Gatorade Centerissä. Joten tarjous osui hyvään saumaan ja kiinnostuin heti mahdollisuudesta yöpyä museolaivalla ja varasin meille hytin sieltä.

S/S Bore höyrylaiva Turussa — S/S Bore Aurajoen viereen kiinnitettynä, 2022 (Kuva: RJV)

Museolaiva löytyi melko helposti kysyttyäni tietä ohikulkijalta. Kävelimme jonkin matkaa ja sitten havaitsin lähistöllä bussin nro. 1, jonka Googlen kartta oli näyttänyt kulkevan reittiä Aurajoen viertä kohti satamaa. Tästä bussireitistä ja kahden vuorokauden lipuista oli paljon hyötyä vierailumme aikana liikkuessamme Turun keskustan ja sataman välillä useampaankin kertaan. S/S Bore on laiturin vierellä lähellä Forum Marinumia, joka on museo, jossa on erilaisia merenkulkuun liittyviä esineitä ja laivoja sekä sisällä että ulkona Aurajoen viereen kiinnitettyinä. Heti saavuttuamme S/S Boreen söimme lounasta laivan ravintolassa. Keittiöstä tuotiin kasvissyöjille pyynnöstä kuumaa uunibataattia, joka oli herkullisesti maustettua. Lisäksi sai ottaa buffetista tuoreita salaatteja. Suurin osa S/S Borea näytti toimivan hostellina. Vaikutti siltä, että hytit oli pyritty säilyttämään mahdollisimman alkuperäisessä tyylissään. Meidän hyttimme seinälle oli esimerkiksi jätetty lankapuhelin, joka ei kuitenkaan ollut käytössä enää. Laivalla on myös museonäyttely sen yläkerroksissa, jossa saattoi mm. nähdä kapteenin hytin ja käydä komentosillalla, mistä aukesi hienot näkymät Aurajoelle. Kävellessäni laivalla ja katsoessani sen museona olevia hyttejä niiden sisustus ja tavarat kuten vanhanmalliset televisiot muistuttivat minua jotenkin ajasta, jolloin olin nuori. Mietin, että olenko todella jo niin vanha, että lapsuuteni ja nuoruuteni aikaiset esineet ovat jo muuttuneet museoesineinä pidettäviksi objekteiksi. Laivan hytissä oli mukavaa yöpyä: tuntui helpommalta nukahtaa, kun ajattelin nukkuvani veden päällä laivan kelluessa Aurajoen virrassa. Ensimmäisenä reissupäivänämme sää oli melko kylmä ja palelin laivassa. Tämä oli muistutus siitä, että keväälläkin olisi hyvä pakata villasukat ja lämmintä puettavaa matkalaukkuun.

Taidetta, historiaa ja merellisyyttä

Kävimme reissumme aikana laivan lisäksi seuraavissa museoissa: Turun Linna, Forum Marinumin näyttelyt ja Aboa Vetus Ars Nova. Forum Marinumissa kävimme lähinnä siksi, että se sijaitsi aivan laivahostellin vieressä. Siellä minua inspiroi saaristonäyttely. Siellä oli esillä Turun saariston kartta ja videolta saattoi kuunnella saaristolaisten kertomia tarinoita elämästään. Sain ajatuksen, että olisi kivaa yrittää toteuttaa jokin lyhyt matka Utöhön. Olen jo aiemmin suunnitellut käyväni siellä eräällä kirjoituskurssilla, mutta tuo kurssimatka valitettavasti peruuntui silloin vallinneen koronatilanteen ja rajoitusten takia. Ajattelin, että voisi olla mukavaa päästä kesälomalla käymään tuolla pienellä saarella, vaikka siellä ei silloin olisikaan mitään kirjoituskurssia. Voisinhan toki itse kirjoittaa ja luonnostella rantakallioilla niin toivoessani.

Olin jo etukäteen katsonut netistä, että Turun linnassa oli esillä Vanitas-niminen näyttely. Tässä näyttelyssä oli erityisen kiinnostavaa se, että esineiden läheisyyteen oli aseteltu muutamien suomalaisten nykyrunoilijoiden runoja kirjoitettuina suurin kirjaimin tilaville pystysuoraan katsottavaksi laitetuille taustapahveille. Runot tuntuivat sopivan näyttelyn teemoihin ja asettuivat ikään kuin vuoropuheluun näyttelyesineiden kanssa. Olen itse kerran aikaisemmin ollut mukana tekemässä runojulistetta kääntäjänä. Käänsin suomeksi vuosia sitten tiibetiläisen runoilijan Jangbun runon “Vaahteranlehtiä” ja runo oli esillä “Rakkaus Aasiassa” -runonäyttelyssä Lasipalatsin aukiolla. Olen viime aikoina tuuminut, että jos edistyisin aika äskettäin aloitetussa grafiikan harrastuksessani, niin voisi olla jokin päivä kiinnostavaa yrittää saada aikaan jokin pieni oma näyttely, jossa olisi sekä grafiikan teoksia että runoutta. Oli siten todella kiinnostavaa nähdä, miten Turun linnan näyttelyssä oli yhdistetty historiallista museonäyttelyä sekä runoutta. Voi olla, että ajatus omasta runo-taide-näyttelystä jää haaveeksi tai sitten sellaisen aikaansaamiseksi kuluu vielä paljon aikaa ja tarvitaan huomattava määrä kuvataiteen ja grafiikan opiskelua.

Aboa Vetus Ars Novassa oli Ars Nova puolella esillä Osmo Rauhalan näyttely “Muista unohtaa kaikki”. Suurikokoiset maalaukset luonto- ja eläinaiheista olivat vaikuttavia. Monissa teoksissa toistui samoja aiheita kuten esimerkiksi saman eläinlajin hahmoja kuten lintuja ja syvänmeren olentoja. Mietin, että on näköjään ihan toimivaa tehdä useitakin teoksia samoista aiheista varioiden vain jonkin verran aiheen käsittelyä. Runoja kirjoittaessani pidän sarjarakenteista, mutta näyttelyä katsellessani tulin ajatelleeksi, että yrittäessäni tehdä grafiikkaa minun ei myöskään aina tarvitsisi keksiä jotakin uutta aihetta, vaan voisin jatkaa jonkin saman minua kiinnostavan kuva-aiheen parissa pitkäänkin jos vain haluaisin. Katsoimme Ars Novan näyttelyn melko nopeasti, vaikka olisin viipynyt mielellään siellä pitempäänkin. Halusimme vielä ehtiä käydä katsastamassa museon Aboa Vetus puolen, jossa pääsee katselemaan arkeologisissa kaivauksissa paljastuneita turkulaisten rakennusten raunioita keskiajalta. Vanhat rauniot samoin kuin vanhat linnat tuovat menneisyyden tavallaan käsinkosketeltavaksi. Mielenkiintoani herätti vanhojen raunioiden katselun lisäksi näyttelyssä ollut “kirjoitusnurkkaus” tai sopukka ehkä pikemminkin, koska pieni kirjoitusalueeksi järjestetty tila ei varsinaisesti ollut nurkassa. Siellä oli vahatauluja ja puisia piirtimiä. Yleisöllä oli lupa yrittää kirjoittaa vahatauluille ja malliksi pöydälle oli jätetty vanhanaikaisia kirjaintyyppejä. Kokeilin hieman miltä tuntuu kirjoittaa vahataululle, mutta se tuntui niin vaivalloiselta, että jätin yrityksen sikseen. Miten mahtavaa onkaan elää ajassa, jossa meillä on paperia ja tietokoneita, eikä meidän tarvitse tasoitella tahmeaa savea voidaksemme kirjoittaa sille muutaman sanasen.

Testaamassa Turun kasvisruokapaikkoja

Turusta löytyi onneksi hyviä kasvisruokapaikkoja suhteellisen helposti. Käytin hyväkseni Happy Cow -sovellusta etsiessäni kasvisravintoloita, joissa olisi myös vegaanisia annoksia tarjolla. Ensimmäisenä iltana menimme syömään Aurajoen toisella puolella lähellä sen rantaa olevaan Siam Spicy Thai Vegetarian Cuisine ravintolaan. Ravintolasali oli kaunis valoisa holvimainen tila toisessa kerroksessa, josta oli näkymät ulos runsaiden lasiruutujen ansiosta. Suurin osa annoksista listalla näytti olevan vegaaniseen ruokavalioon sopivia. Tilasin tofuvartaita ja pääruoka-annoksen, joka oli jonkinlainen kasviscurry kookosmaidolla, tofupaloilla, soijasuikaleilla ja kasviksilla sekä lisänä riisiä. Ruoka oli maistuvaa ja annos täyttävä. Kaiken lisäksi siihen sisältyi teetä tai kahvia. Toisena päivänä lounastimme Hügge-nimisessä ravintolassa Aurajoen rannalla lähellä Turun Tuomiokirkkoa. Paikassa oli rento ja viihtyisä tunnelma, ruoka oli todella maukasta ja annokset myös esteettisesti kauniita. Tilasimme höyrytettyjä bao buneja ja kimchiä – annoksen sai sekä lakto-vegetaarisena että vegaanisena. Jälkiruoaksi nautin vielä listan vegaanisen jälkiruokavaihtoehdon: mustikkakeittoa ja oliiviöljykakkua, joka oli kruunattu sitruunasorbetilla. Ravintolassa saattoi tilata myös viiniä ruoan seuraksi. Hügge on paikka, jossa mielellään nauttisi illallista esimerkiksi juhlistaakseen jotakin. On hyvä, että arkisempien lounasbuffetpaikkojen ja pikaruokapaikkojen lisäksi on kasvissyöjiä varten myös tällaisia hieman hienompia ravintoloita, joihin voi tehdä pöytävarauksen ja nauttia niin halutessaan kolmen ruokalajin illallisen juomien kera viihtyisässä ympäristössä.

Musiikkia ja rakkautta: Konsertissa Gatorade Centerissä

Matkamme päätarkoitus oli käydä Lauri Tähkän konsertissa. Pääsimme bussilla keskustasta kätevästi Gatorade Centerin läheisyyteen. Tullessamme oli konserttipaikan ovilla jo melko pitkä jono. Lippuun oli merkitty, että ovet avautuvat kuudelta, mutta en tiennyt milloin varsinainen konsertti alkaisi. Päästyämme sisälle saimme kuulla, että musiikki alkaisi vasta kello kahdeksalta. Istuimme baaripöydän äärellä ja nautin siideriä. Aika kului nopeasti. Keikka alkoi vaikuttavasti valtavan kynttiläkruunun ilmestymisellä näkyviin. Kynttilät näyttivät eläviltä kynttilöiltä ja näky oli todella kaunis. Olen kuunnellut Lauri Tähkän esittämää musiikkia Spotifyista ja erityisesti hänen laulamansa “Palavaa vettä” (sanoitus: Arto Tuunela, Lauri Tähkä ja Timo Kiiskinen) on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Oli todella mieleenjäävä ja koskettava elämys päästä kuulemaan artistin esiintymistä livenä. Esitys tuntui olevan täynnä rakkautta ja tunteisiin heittäytymistä. Ihailin hänen rohkeuttaan laulaa suurista tunteista siinä lavalla tuhansien ihmisten edessä. Yleisöönkin välittyi rakkauden ja hyväksytyksi tulemisen tunne. Artisti heitti pari morsiuskimpun näköistä kukkakimppua keikkansa loppupuolella yleisön joukkoon. Raikuvien aplodien jälkeen Lauri Tähkä ja muusikot palasivat vielä esittämään lisäkappaleita. Kuunnellessa musiikkia ja ihaillessa artistin lavaesiintymistä kaikki muu tuntui unohtuvan ja nautin suuresti siitä, että pääsin tällaiseen kulttuuritapahtumaan pitkästä aikaa. Korona-aikana monet konserteista, johon olen ostanut lippuja ovat joko peruuntuneet tai siirtyneet vuodella tai kahdella eteenpäin. Konsertin jälkeen pohdin tapahtumaa myös suhteessa nykyiseen surulliseen ja kauhistuttavaan tilanteeseen Euroopassa Ukrainassa. Mietin, että nimenomaan konsertissa välittynyttä tunnetta rakkaudesta ihmisten välillä tarvitaan aina ja erityisesti tällaisessa tilanteessa toivoisi rakkauden voiman vaikuttavan ihmisiin ja säteilevän maailmaan tuoden rauhaa ihmisten keskuuteen. Mietin myös, paloivatko kynttilät kynttiläkruunussa ehkä Ukrainan sodan uhrien muistoksi (kuten kirkoissa sytytetään kynttilöitä) – varmaan kynttiläkruunulle lavalla voi yrittää antaa monia tulkintoja: hengellisiä, romanttisia ja esteettisiä. Yleisön joukosta heitettiin myös artistille lavalle lapaset Ukrainan väreissä: toinen lapanen oli vaaleansininen ja toinen keltainen. Artisti puki ne käsiinsä lavalla. Olen kiitollinen, että pääsin kuulemaan tämän konsertin, joka oli todella syvällinen ja koskettava taide-elämys.

Konsertin jälkeen palasimme takaisin keskustaan samalla bussilla millä olimme tulleetkin. Olin arvellut, että pääsisimme taas Aurajoen vierellä kulkevalla linja 1:llä takaisin laivalle keskustasta. Päätimme kuitenkin kävellä, koska olisimme joutuneet odottamaan miltei puoli tuntia seuraavaa bussia. Sunnuntaiaamuna ehdimme laivalta kätevästi junaan kävelyetäisyydellä olevalta Turun sataman pysäkiltä.