kirjoittaminen – Sivu 2 – Riikan kirjoitusnurkka

Etäopiskelua

Olen tänään istunut täällä Cowork-tilassa tilavan pöydän äärellä ja katsellut pienoisromaaniluonnostani. Koska en ensimmäisessä kirjoitusvaiheessa ole aina edennyt missään loogisessa järjestyksessä vaan kirjoittanut useita lyhyehköjä kohtauksia, yritän nyt hahmottaa tarkemmin teoksen tapahtumien ajankohtia ja sisäistä koherenssia. Seikka, että Cowork-tilaan tullessa pääsee puhtaan, suuren pöydän ääreen, antaa mahdollisuuden levitellä papereitaan kunnolla ja piirustella lehtiöön samalla.

Yritän nyt päästä toisen kirjoituskierroksen alkuun tässä pienoisromaaniyritelmässäni. Ensimmäisen luonnosversion printtasin jonkin aikaa sitten. Suunnittelen kirjoittavani käsikirjoituksen ainakin kolmeen kertaan, ennen kuin annan sitä luettavaksi jollekin testilukijalle. Syytä onkin. Luin tässä välissä ensimmäisen käsikirjoitusluonnokseni ja totesin, että sieltä löytyi jopa pitkiä pätkiä pelkkää soopaa ja toisaalta en ole välillä tullut kirjoittaneeksi asioita näkyväksi, jotka ovat tuntuneet itsestään selviltä päässäni. Toivon, että ehdin pian taas keskittymään enemmän käsikirjoitukseeni. Tässä välillä ovat kirjoittamisen opinnot vieneet melko paljon aikaa ja minun on täytynyt keskittyä saamaan harjoitustehtävät kirjoitettua ajoissa.

Tänä syksynä oli Jyväskylän Avoimen yliopiston Kirjoittamisen oppiaineessa tarjolla vain kursseja, joita voi tehdä etäyhteyden päästä. Ei ollenkaan lähiopetusta. Olen syyskuusta ollut mukana FM Isabella Salovaaran luotsaamalla Faktan ja fiktion vuoropuhelu kirjoittamisessa -kurssilla. Se on verkkokurssi, johon kuuluu sekä työskentelyä kurssialustalla Moodlessa sekä kolme etävideotapaamista Zoomin välityksellä. Kurssi alkoi sopivan lyhyen uutisen etsinnällä. Löysin tehtävää varten lyhyen tulipaloaiheisen uutisen Helsingin Sanomista. Kirjoitimme uutisen pohjalta mielipidetekstin, esseen ja kertomuksen. Mielipideteksti kirjoitettiin harjoituksena Zoom-tapaamisen aikana, kun taas essee ja kertomus olivat kotitehtäviä, jotka piti palauttaa kurssin keskustelualueelle Moodlessa.

Kurssin aikana on ollut luettavana kiinnostavia kurssimateriaaleja, joihin sisältyi myös kirjailijoiden kuvauksia kirjoitusprosesseistaan Ritva Haavikon toimittamassa kirjassa Miten Kirjani ovat syntyneet 4 (Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2000). Oli lohdullista lukea teoksesta löytyvästä Anja Snellmanin kirjoituksesta (2000: 374–404), että hän kirjoittaa teoksistaan kolme versiota ennen kuin ne valmistuvat (402–403). Tosin pohdin myös, että jos kokeneen ammattilaiskirjailijan on tarpeen kirjoittaa teoksiaan kolmeen kertaan, niin tämä tarkoittaa varmaankin sitä, että suunnitelmani kirjoittaa pienoisromaanikäsikirjoitukseni kolmeen kertaan ei ole lainkaan riittävä vaan varmaankin valmiiksi saamiseen tullaan tarvitsemaan huomattavasti useampia kirjoitus- ja korjauskierroksia.

Eniten töitä kurssilla on vaatinut historiallisen novellin kirjoittaminen. Tehtävä (3–5 sivua tekstiä) ei sinänsä kuulosta erityisen vaativalta. Vaikeus olikin varmaan siinä, että minulle ei aluksi ollut mitenkään selvää, kenet historian henkilöistä valitsisin novellini päähenkilöksi. Ja toiseksi, huomasin, etten ollut perehtynyt erityisen tarkkaan edes ihailemieni kirjailijoiden ja taiteilijoiden elämäkertoihin. Pitihän minun tietää jotakin heidän elämänvaiheistaan, jotta osaisin sijoittaa historiallisen novellin kohtauksen johonkin sopivaan kohtaan heidän elämäänsä. Vaikka olenkin tutkinut tiibetiläistä kirjallisuutta, tällä kertaa halusin kirjoittaa jostain muusta kuin tiibetiläisestä kulttuurista ja siihen liittyvistä henkilöistä.

Pitkän miettimisen jälkeen valitsin historiallisen novellini päähenkilöksi Charles Bukowskin, Los Angelesissa eläneen tuotteliaan kirjailijan ja runoilijan. Vaikka olen lukenut joitain hänen teoksiaan, tajusin, etten kuitenkaan tiennyt hänestä paljon. Joten minun täytyi mennä Kaisa-kirjastoon etsimään materiaaleja. Luin tehtävää varten Neeli Cherkovskin kirjoittaman kirjan Charles Bukowskin elämä, jonka ovat suomentaneet Einari Aaltonen ja Seppo Lahtinen (Turku: Kustannusliike Sammakko, 2000) ja uudelleen jo aiemmin kertaalleen lukemani Bukowskin romaanin Post Office. Katselin myös YouTubesta löytyneeltä videolta Bukowskia lukemassa runojaan yleisölle. Google Mapsin avulla tutkailin Los Angelesin kaupunkia, Bukowskin De Longpren asunnon ja Los Angelesin postitoimiston sijaintia. Lyhyen novellin taustatyössä oli paljon hommaa. En ole koskaan käynyt Los Angelesissa, mutta sijoitin päähenkilön sisälle asuntoonsa kirjoituskoneen ääreen, joten säästyin kuvaamasta amerikkalaisen suurkaupungin miljöötä. Sain viikonloppuna jätettyä historiallisen novellini Moodleen. Meillä on tällä viikolla kurssin viimeinen Zoom-tapaaminen, jossa keskustelemme novelleistamme, ja sitten on jäljellä enää oppimispäiväkirjan kirjoittaminen.

Olen tämän etäkurssin aikana sekä miettinyt todellisuuden ja fiktion suhdetta sekä kirjoittanut paljon. Kurssi on ollut hyödyllinen ja tekniikka toiminut. Huomaan kuitenkin, että kaipaan lähiopetusjaksoja. Miettiessäni syytä tähän, muistelin viime kevään matkoja Jyväskylään ja myös kurssitapaamisia Helsingin Töölössä Helsingin Aikuisopiston tiloissa. Matkustelu ja oikeiden ihmisten näkeminen tuntuvat tuoneen eri lailla väriä ja vaihtelua kevääseeni kuin liittyminen kotoa käsin nyt syksyllä muutamiksi tunneiksi Zoomin avulla etätapaamisiin. Lähitapaamiset olivat pidempiä kuin Zoom-tapaamiset ja kirjoitimme noilla viime kevään kursseilla monia harjoituksia yhdessä samassa tilassa istuen. Minulle tuli luovempi ja vapautuneempi olo luokkahuoneessa kuin tietokoneen ruudun ääressä istuessa. Voi olla, että tällaisen eron tuntu digitaalisen ja jossakin kodista eroavassa paikassa tapahtuvan opiskelun välillä johtuu myös iästäni – on toki mahdollista, että nuoremman sukupolven diginatiivit ovat enemmän omassa elementissään etävideotapaamisissa ja arvostavat sitä, ettei tarvitse lähteä minnekään.

(23.10.2023, muokattu 24.10.2023)

Kirjoittamisesta ja päiväreissusta Loimaalle

Kesä on kulunut kirjoitellessa ja myös kotimaassa matkatessa. Minulla oli suunnitelmana saada pienoisromaanikäsikirjoituksen ensimmäinen luonnosversio valmiiksi 31.8.2023 mennessä. Yritin elokuun puoliväliin saakka pysyä tässä itse asettamassani aikataulussa, mutta nyt päätin antaa itselleni hieman enemmän aikaa luonnosversion kirjoittamiseen, joten siirsin aikarajaa Syyspäivän tasaukseen saakka. Syynä tähän ei ole laiskuus kirjoittamisessa, vaan minulle tuli kiire kirjoittaa uusia runoja ensi lauantaina olevaa tapahtumaa varten. Palasin joitakin päiviä sitten maaseudulta, jossa vietin viikon metsän keskellä. Poimin paljon mustikoita ja samoilin lähimetsässä. Kuljetin lehtiötä mukanani, mutta enemmän kyllä kirjoittelin mökin ja saunan terasseilla ja laiturin portailla kuin metsämättäillä. Sain maalla aikaan runoja, jotka olen printannut. Seuraavaksi aion harjoitella niiden lukemista ääneen ja samalla tehdä korjauksia niihin, jos olisi tarvetta. Tunnen itseni hieman jännittyneeksi siitä, tuntuvatko runot muutamia päiviä kirjoittamisen jälkeen ihan yhtä toimivilta kuin kirjoittaessani niitä? Olen huomannut, että aina ei kirjoittaessaan välttämättä tunnista sitä, mitkä runot tulevat tuntumaan kelvollisilta myös jonkin ajan kuluttua, ja mitkä taas eivät. Tilaisuus, jossa aion lukea nämä uudet runot, on nimeltään “Kellarista aurinkoon? – Tekstit ja underground” ja se järjestetään Töölön kirjastossa Alakulttuuripäivänä 2.9.2023. Voit lukea lisää tilaisuudesta tästä linkistä. Olette tietenkin kaikki blogini lukijat lämpimästi tervetulleita tilaisuuteen!

Muutama päivä sitten (25.8.2023) vierailin Loimaalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Syynä tuohon reissuun oli Suomen Himalajan-tutkimuksen seuran ryhmän vierailu Tiibetin taiteen keskukseen Alastarossa, joka sijaitsee Loimaan alueella. Osallistujat saapuivat omatoimisesti paikalle. Minä ja Rikey matkasimme Helsingistä junalla Loimaalle. Junaa piti menomatkalla vaihtaa Toijalassa ja paluumatkalla Tampereella. Toijalassa vaihtoaika vaikutti ensin hermostuttavan lyhyeltä, mutta juna, johon vaihdoimme, tuli vastapäiselle raiteelle samalle laituriseisakkeelle. Siten ehdimme hyvin Turun junaan, josta jäimme pois Loimaan rautatieasemalla. Alastaroon piti matkaa jatkaa vielä taksilla, mutta koska seuran ryhmän vierailun oli määrä alkaa vasta iltapäivällä, meillä oli muutamia tunteja aikaa tutustua Loimaaseen.

Tien toisella puolella punainen talo ja edessä vihreitä puita. — Loimaan Taidetalo, 2023 (Kuva: RJV)

Tapasimme Loimaalla erään toisen seuran jäsenen ja hänen ystävänsä, jolla oli auto käytössään. Olin edellisenä iltana ennen reissua googlaamalla saanut selville, että Loimaalla on museo nimeltä Loimaan Taidetalo. Sinne pääsi sisään Museokortilla. Saimme kuulla, että pääsylippu Taidetaloon oikeutti myös vierailuun Alpo Jaakolan Patsaspuistossa. Päätimme katsastaa molemmat paikat. Taidetalon yläkerrassa oli esillä kaksi näyttelyä: vakituisesta kokoelmasta koottu “Pihapiirissä” ja Pirkko Siivonen-Takun näyttely “Matkan varrella”. “Pihapiirissä” näyttelyssä oli esillä maalauksia, joissa useissa näkyi jonkinlainen talo. Kokoelmanäyttelyn infolappu sisälsi tiedon, että teosvalinnat oli tehnyt museossa TET-harjoittelussa ollut nuori nimeltä Katariina Mäkinen. Erilaisia toteutuksia asuinrakennuksista ja niiden ympäristöistä oli mielenkiintoista tarkastella. Aika tosin jäi lyhyeksi, koska halusimme ehtiä vielä Alpo Jaakolan Patsaspuistoon ennen taksimatkaa Alastaroon.

Alpo Jaakolan teos Alkueläin Jaakolan Patsaspuistossa Loimaalla, 2023 (Kuva: RJV)

Patsaspuisto on auki vain kesällä ja sulkeutuu talven ajaksi. Oli mahtavaa päästä näkemään tällainen täynnä taidetta oleva alue metsän keskellä. Ajomatka sinne kesti ehkä noin kymmenisen minuuttia Loimaan keskustasta. Joka puolella alueella oli jo edesmenneen taiteilija Alpo Jaakolan tekemiä patsaita eri materiaaleista: puusta, kivestä ja metallista ja vanhoista putkista ja hevosenkengistä. Rakennukset alueella olivat myös nähtävyys. Ovissa ja seinillä näkyi taiteilijan kädenjälki ja myös huonekaluissa. Paikka, jossa oli infopiste, kahvio ja lipunmyynti oli museo-oppaan mukaan aiemmin toiminut ruumishuoneena, mutta taiteilija oli hankkinut sen ja siirtänyt sen nykyiselle paikalleen. Samassa paikassa sijaitsi myös museokauppa, josta hankin Alpo Jaakolan sarjakuvateoksen Ruusuruoska (Helsinki: NTAMO, 2019), joka etusivuilla olevan tiedon mukaan on näköispainos alunperin 1967 ilmestyneestä teoksesta. Minulla on nyt pino luettavaa Loimaan reissulta. Loimaan Taidetalon museokaupassa oli myös mielenkiintoa herättävä kirjavalikoima, josta löytyi useita runokirjoja. Kaikkia en voinut ostaa, joten tulin hankkineeksi teokset Helin, K., Hyvönen, P., Kastio, A., Lukka, S., Pakkanen, V. ja Vihava K., Runotuulen mankeloimaa: Antologia Saviseudulta (2017) ja Heiduškan runoteoksen 150 sekuntia elämästäni (Joensuu, Lasermedia Oy, 2021).

Keltainen vanha puurakennus. Edustalla valkoisia kukkia. — Tiibetin taiteen keskus Alastarossa, 2023 (Kuva: RJV)

Tiibetin taiteen keskukseen oli hieman yli parinkymmenen minuutin ajomatka taksilla Loimaan asemalta. Olin tilannut taksit sekä meno- että paluumatkaa varten Menevän sovelluksella. Molemmat taksit saapuivat tismalleen sovittuihin paikkoihin. Jännitin tätä erityisesti paluumatkan osalta, sillä olin ymmärtänyt, että alueella oli samaan aikaan käytössä useampikin postinumero sekä paikannimitykset Alastaro, Ylhäinen ja Loimaa. Tiibetin taiteen keskus sijaitsee vanhassa kansakoulussa. Siellä oli näytteillä sen jo edesmenneen perustajan Pekka Airaksisen, joka tunnettiin myös nimellä Maitreya, kokoama tiibetiläisen taiteen kokoelma, joka sisälsi sekä thangkoja, patsaita että muuta tiibetiläistä esineistöä. Keskuksen ideoinnissa mukana ollut Maarit Vainio toimii nykyään keskuksen johtajana. Käsitin, että suuri osa esineistöä olisi hankittu Nepalista, mutta mistä mikäkin teos oli alun perin tullut ja ketkä ne olivat maalanneet tai luoneet ei ollut selvillä. Tämä onkin tavallista tiibetiläisessä taiteessa, koska maalarit eivät perinteisesti signeeraa teoksiaan toisin kuin on tapana länsimaisessa taiteessa. Osa kokoelman patsaista oli valtavia ja tuntui erityiseltä, että näin suuret taide-esineet olivat matkanneet Aasiasta Alastaroon. Ilahduttavaa oli nähdä esillä myös Maitreyan omaa taidetta: suuria abstrakteilta vaikuttavia maalauksia. Keskuksen kaupassa oli myynnissä muiden esineiden ja korujen lisäksi kirjoja. Hankin sieltä Maitreyan muistelukirjan nimeltä Maitreya (Ylhäinen: Dharmakustannus. 2020). Siihen ovat kirjoittaneet monet Maitreyan ystävät ja oppilaat ja tätä värikästä monia valokuvia sisältävää kirjaa oli mukavaa selailla ja lueskella jo junassa paluumatkalla Loimaalta.

Vierailtuani sekä Alpo Jaakolan Patsaspuiston taloissa sekä Tiibetin taiteen keskuksessa, rupesin pohtimaan, kuinka tällaiset taiteilijoiden (sekä myös keräilijän) elinympäristöt kielivät heidän antautumisestaan taiteelle: taidetta oli kummassakin kohteessa joka puolella. Erityisesti Jaakolan Patsaspuiston rakennuksista sai vaikutelman, että taiteilija oli ruvennut tekemään taidettaan kuten maalaamaan seiniä, kirjoittamaan niille tai kaivertamaan rakennusten puuosia ihan missä vain oli sattunut oleilemaan alueellaan olevissa rakennuksissa tai sitten luonut patsaita luontoon rakennusten ulkopuolella.

Retki Porvooseen ja kirjoituspaikkojen testausta

Kävimme kesäkuun lopulla päiväretkellä Porvoossa. Olen aiemmin joskus lapsena vieraillut siellä jonkin luokkaretken yhteydessä, enkä muista siitä paljoakaan. Matkasimme Porvooseen Kauppatorilta J. L. Runebergin mukaan nimetyllä aluksella. Laivamatka vie paljon enemmän aikaa kuin bussimatka ja on myös huomattavasti kalliimpi, mutta huomasin nauttivani sekä vanhan, mutta hyväkuntoisen aluksen tunnelmasta, että maisemista matkan varrella. Päivä oli kuuma, mutta merellä vallinnut kevyt tuulenvire vilvoitti matkantekoa. Vaikka olisi ollut mahdollista tehdä paluumatka myös laivalla, halusimme viettää hieman pidemmän aikaa Porvoossa ja palasimme vasta illalla bussilla Helsinkiin. Saimme näin enemmän aikaa tutustua Porvooseen, tosin huomasin, että Porvoossa sekä museot että kaupat ainakin kaupungin vanhalla puolella näyttivät menevän melko aikaisin kiinni. Meille tulikin kiire katsomaan J. L. Runebergin kotia sen jälkeen, kun olimme ensin pikaisesti nauttineet mainiota teetä ja kakkua Café Helmi nimisessä kahvilassa sen viihtyisällä sisäpihalla. Café Helmistä löytyi jopa kahta eri lajia vegaanista kakkua, joten oli mahdollista valita.

Laiva ja kesäistä merimaisemaa. — Alus m/s J. L. Runebergilla, 2023 (Kuva: RJV)

Ehdimme Runebergien kotiin noin tuntia ennen museon sulkemisaikaa. Upeat kasvit huoneissa kiinnittivät huomiotani. Museovierailijaa myös ohjattiin tarkastelemaan kasveja, sillä yhtenä vierailun aikana lainattavana museokierrosmateriaalina oli Jenny Kangasvuon kirjoittama Runebergien kodin kasveilla kuvitettu vihkonen Kasvimuotokuvia. Kävelin huoneissa, katselin kasveja ja luin niistä vihkosesta, josta vierailun päätteeksi hankin myös itselleni kappaleen museokaupasta. Osa kasveista on Fredrika Runebergin kasvien jälkeläisiä, joita on jatkettu pistokkaista, kun taas osa kasveista on saman lajisia, mitä Runebergeilla tiedetään olleen. Tuoksupelargonioita oli useita. Mahtavia peikonlehtiä olohuoneessa. Huomiotani kiinnitti lasivitriinissä olevat Runebergin ruotsiksi kirjoittamat “Maamme”-laulun sanat (“Vårt Land”) nuotteineen, joiden kuvauslappu kertoi olevan “Runebergin omalla sävelellä”. Luin juuri Panu Rajalan kirjasta Kansallisrunoilija J. L. Runebergin elämä (2020: 264), että myöhemmin runoa sävellettiin uudelleen, kunnes se esitettiin 1848 Fredrik Paciuksen säveltämänä Kumtähden kentällä lähellä Kumpulaa. En ole edes aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että “Maamme”-laulun sanat juontavat ruosinkielisestä alkutekstistä.

Taaempana keltainen talo ja edustalla vaaleanpunaisia ruusuja. — Runebergien kotimuseon talo ja puutarha, 2023 (Kuva: RJV)

Runebergien kotimuseon edustalla on kaunis puutarha. Kiertelin siellä jonkin aikaa, mutta koska sulkemisaika oli lähellä, aikaa ei jäänyt jäädä tunnelmoimaan puutarhaan tai istuskelemaan ja kirjoittelemaan sinne. Nykyisinkin mittapuin puutarha on upea ja siellä vallitsee todellinen lajien runsaus. Kotimuseon kaupassa myytiin tuoksupelargonian ja rahapuun pistokkaita, jotka juontavat juurensa Fredrika Runebergin kasvattamiin ja vaalimiin kasveihin. Tunsin itseni todella liikuttuneeksi, kun saatoin hankkia pistokkaan kummastakin kasvista kotiimme. Toivon vaan, että onnistuisin hoitamaan niitä niin hyvin, että ne viihtyisivät meillä. Vierailun aikana minua rupesi kiinnostamaan, mitä Fredrika Runeberg on kirjoittanut. Lainasin kirjastosta hänen kirjoittamansa teoksen Piirroksia ja unelmia (Porvoo: WSOY, 1982), jonka on suomentanut Tyyni Tuulio. Olen nyt lukenut osan siitä. Monet kertomuksista kertovat naisista maissa ja kulttuureissa, jotka ovat kaukana Suomesta. Lukiessani olen ihmetellen ihastellut, miten Fredrika Runeberg pystyikään 1800-luvun Porvoossa kirjoittamaan niin toisenlaisiin ympäristöihin sijoittuvia kertomuksia. Ihastusta ovat myös herättäneet hänen tarinansa erilaisista kasveista kuten “Köynnöskasvi” ja “Oleanteri”. Kaupunginkirjaston sähköisestä luettelosta löytyy useita Fredrika Runebergin teoksia ja aikomukseni on yrittää tutustua niihin vähitellen. Tutustuin kotimuseovierailun jälkeen myös kiehtovaan teokseen, joka kertoo Fredrika Runebergista ja hänen elämästään, nimittäin kirjaston lastenosastolta löytyneeseen Leena Virtasen ja Sanna Pellicionin kauniisti kuvitettuun kirjaan Fredrika!: Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha. Sen sivuilta ilmenee, että Fredrika oli innostunut kirjoittamisesta jo hyvin nuorena ja oli kirjoittanut näytelmänkin, joka tuhoutui tulipalossa Turussa, jossa hänen perheensä koti silloin sijaitsi (Virtanen & Pellicioni 2021: 2–5).

Kaksi kukkaa ruukuissaan ikkunalla. — Pelargonia ja tuoksupelargonia Runebergien kotimuseossa, 2023 (Kuva: RJV)

Viime viikkoina olen testaillut erilaisia kirjoituspaikkoja. Nykyään Varaamo nimisestä palvelusta voi varata työ- ja kokoustiloja kirjastoista Helsingissä. Innostuin kokeilemaan tilojen varaamista kirjoittamista varten sen jälkeen, kun olin tutustunut tilojen varaamiseen Oodista pienen kirjoittajaporukkamme tapaamisia varten. Olen käynyt kirjoittamassa viime aikoina pienissä kirjastojen työtiloissa, joita on sallittu varata myös vain yhden henkilön käyttöön. Myös lähikirjastossamme on kaksikin pientä työtilaa, joiden ovet saa kiinni niin, että ympäristö on rauhallinen. Olen nyt viikottain käynyt kirjoittamassa siellä ottaen mukaan oman läppärini. Olen huomannut, että se, että olen varannut jonkun tilan käyttööni samalla tarkoittaa sitä, että olen varannut kalenteristani aikaa omalle kirjoittamiselleni. Kokeilin viime viikolla Oodissa kirjoittamista pienessä työtilassa, jonka voi varata kokonaan omaan käyttöönsä enintään kolmeksi tunniksi kerrallaan. Tila tuntui levottomammalta kuin lähikirjastomme tila, koska huomioni kiinnittyi koko ajan lasin läpi liukuportaisiin ja niillä ylös ja alaspäin kulkeviin ihmisiin. Kirjoitusaikani loppupuolella jostain viereisestä tilasta rupesi myös kuulumaan puhetta jollain kielellä, jota en tunnistanut. Tila ei siten tuntunut niin rauhalliselta kuin olin toivonut. Sitä ei myöskään saanut lukkoon, joten jos joutuu poistumaan lyhyeksikin aikaa tilasta varauksen aikana, on hyvä ottaa arvokkaat esineet kuten läppäri mukaansa ja jättää vaikka villatakki tuolin nojalle merkiksi varauksesta. Vaikka en onnistunut keskittymään kovinkaan hyvin tällä kertaa, sain kuitenkin mielestäni työskennellyksi sen verran hyvin, että varasin samantapaisen työtilan myös viikon päähän uudelleen. On kerrassaan mainiota, että kuka vain voi Oodista varata tiloja käyttöönsä joko suuremmille ryhmille tai yksinäiseen työskentelyyn. Jos on vaikeaa löytää aikaa kirjoittamiseen arkielämässään, on ilmiselvästi toimiva idea varata käyttöönsä tila kirjoittamista varten joksikin tietyksi ajankohdaksi. Kirjastojen työtilojen lisäksi kävin tutustumassa erääseen Vantaalla sijaitsevaan Coworking-tilaan. Tutustuminen oli niin myönteinen kokemus, että hankin 12 kerran käyttöoikeuden kyseiseen yhteistyöskentelytilaan ja aion järjestää itselleni viikottain aikaa kokonaisen päivän kirjoittamiseen siellä. Koti on tietenkin ihan kelpo paikka kirjoittaa, mutta nyt tuntuu, että paikkojen vaihtelu ja siihen liittyvä kirjoittamisaikojen suunnittelu on auttanut minua varmistamaan sen, että työskentelen kirjoittamisen parissa ainakin tietyn vähimmäismäärän jonain päivänä tai viikkona.

Lähdeviitteet

Kangasvuo, Jenny. Kasvimuotokuvia. (Osa Suomen taiteilijakotimuseoiden verkoston Aikamatkoja-hanketta 2021–2023). Porvoo.

Rajala, Panu 2020. Kansallisrunoilija J. L. Runebergin elämä. Helsinki: Minerva Kustannus Oy.

Runeberg, Fredrika 1982. Piirroksia ja unelmia. Suomentanut Tyyni Tuulio. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö.

Virtanen, Leena & Sanna Pellicioni 2021. Fredrika!: Kirjailija Fredrika Runebergin unelmat ja ihmeellinen puutarha. Helsinki: Kustannusosakeyhtyö Teos.

Jälleen Jyväskylässä

Saavuin viime perjantaina toista kertaa tänä vuonna Jyväskylään. Meillä oli proosakurssin toinen lähijakso Agorassa. Kurssitapaaminen oli tällä kertaa vain lauantaipäivän mittainen, joten perjantaina minulle jäi hieman aikaa tutustua Jyväskylän yliopiston kampusalueisiin.

Ruusupuisto, Seminaarinmäki ja Lähde

Kävin ensin Ruusupuistossa, jossa sijaitsee Avoimen yliopiston tiloja. Oli jo myöhäinen iltapäivä, joten saatoin vain tutustua rakennukseen, joka vaikutti modernilta. Aulassa oli mielestäni hauska ratkaisu, että siellä oli seuraavaan kerrokseen asti ulottuva leveä portaikko, jolle oli aseteltu istuintyynyjä, joilla opiskelijat saattoivat istua hieman kuten amfiteatterissa. Oleskelutilana käytössä olevan portaikon viereltä kulki varsinainen ylöspäin johtava kulkuportaikko. Sain vaikutelman, että varmaankin tätä avointa porrastettua tilaa käytetään myös tilaisuuksiin, koska alempana näkyi koroke ja mikrofoni. Sen vierellä oli suuri henkilönmuotoiseksi leikattu valokuva Minna Canthista (kuvan aikaan vielä Johnson) varustettuna tiedolla, että hän opiskeli Jyväskylän seminaarissa vuosina 1863–1864.

Ruusupuisto, Jyväskylä, 2023 (Kuva: RJV)

Ruusupuistosta jatkoin matkaa Seminaarinmäelle. Kiertelin tovin siellä, koska ei ollut aivan helppoa löytää rakennusta B. Etsin kirjastoa, jota kutsutaan Lähteeksi. Kysäisin viimein eräältä ohikulkeneelta henkilöltä, ja kirjasto olikin näköetäisyydellä oleva punaisista tiilistä ja sinisistä elementeistä koostuva melko moderni rakennus. Tämä henkilö myös kiinnitti huomiotani siihen, kuinka eri aikakausilta Seminaarinmäellä sijaitsevat rakennukset ovat: on vanhoja rakennuksia, Alvar Aallon suunnittelema päärakennus ja moderneja tiloja. Laskeuduin portaat alaspäin ja kävelin sisään kirjastorakennukseen. Katselin siellä paikkoja ja tutustuin kokoelmiin rauhallisessa kokoelmatilassa. Kirjastossa oli myös tiloja, joissa opiskelijat saattoivat opiskella ja tietokoneita heidän käyttöönsä. Sisätilojen yleisilmeestä jäi mieleen voimakkaan keltainen väritys sisustuksessa ja kaiteissa. Palasin aulaan, jossa olin huomannut kahvilan. Siellä oli vitriinissä ilahduttavan paljon vegaanille sopivia kahvilatuotteita kuten mehevän näköistä suklaakakkua ja muffinsseja. Istuin jonkin aikaa teellä kahvilassa ja nautin muffinssia ja tuorepuuroa.

Mäki, männyn runkoja ja taaempana rakennuksia. — Seminaarinmäellä, Jyväskylä, 2023 (Kuva: RJV)

Lauantain lähitapaaminen Agorassa

Lauantaina oli varsinainen opiskelupäivä. Proosakurssilla, jota opetti FT Emilia Karjula, aloitimme taas tutuksi tulleeseen tapaan kirjoitusharjoituksella. Sen idea oli saatu Ryhmärenki-sivustolta ja sovellettu kirjoitusharjoitukseksi. Meille näytettiin valkokankaalla kuvia erinäköisistä tuoleista erilaisissa maisemissa. Meidän tuli valita niistä yksi, jolle haluaisimme istua, ja kirjoittaa siitä. Valitsin nojatuolin, joka oli kesäisellä niityllä. Tekstissäni päädyin kuvittelemaan itseni istumassa tuolilla ja haaveilemassa erilaisista asioista. Tein siinä myös huomion, että olen jo keskellä ainakin joitain näitä asioita, joista haaveilen. Ne voivat tapahtua tässä ja nyt. Ainakin kirjoittamiseen liittyvät asiat. Vaikka olenkin elämäni aikana kirjoittanut monenlaisia tekstejä, hieman liian suuri osa ajastani on usein kulunut vain kirjoittamisesta haaveiluun eikä varsinaiseen kirjoittamiseen. Aivan opetuksen lopussa teimme saman tehtävän uudelleen ja saimme joko istua samalla tuolilla tai valita jonkin toisen. Valitsin tuolin, joka oli sijoitettu rantahietikolle meren rannalle. Se toi mieleeni raikkaan meri-ilman hengittämisen syvään ja rauhallisesti, rentoutumisen ja Hangon hiekkarannat ja merimaisemat. Rupesin myös pohtimaan sitä, kuinka minulla on itse asiassa täysi vapaus valita millä tuoleista istun. Tavallaan tämä rinnastui mielessäni siihen, kuinka voimme valita itse, millaisia rooleja tässä elämässä otamme.

Suuren osan aikaa lähitapaamisessa käytimme pienryhmässä keskusteluun. Olimme etukäteen jättäneet välitehtävänä kirjoittamamme novellin ja toisen lyhytproosatekstin Moodleen. Toisten saman ryhmän jäsenten tuli lukea etukäteen muiden ryhmäläisten tekstit ja valmistautua kommentoimaan niitä. Kävimme läpi vuorotellen jokaisen tekstit ja juttelimme niistä. Tämä oli hyvin mielenkiintoista. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa eikä useinkaan saa kuulla, mitä muut teksteistä ajattelevat. Tekstini aihe liittyi graffitimaalaukseen.

Yritin kirjoitustani varten oppia graffitimaalauksesta. En päässyt kuitenkaan kuin alkuun tässä. Kävin havainnoimassa Suvilahdessa ja luin Juho Toiskallion kirjan Graffiti: Wraitterin käsikirja (Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava 2020). Katsoin myös pari graffitiaiheista videota. Graffitiaiheeseen liittyvän novellin kirjoittaminen tuntui kuitenkin hyvin epävarmalta puuhalta. Pelkäsin käyttäväni vääriä sanoja tai kuvaavani työvaiheita ja tekniikoita jotenkin väärin. Sain ryhmältä kuitenkin noin yleensä ottaen mielestäni hyvää palautetta. Tekstini oli siis ilmeisesti ainakin tavalliselle lukijalle sangen ymmärrettävää. Juuri ennen kurssitapaamista pyysin myös erästä katutaiteeseen erikoistunutta taiteilijaa, Jesse Pasasta, katsomaan näitä tekstejäni, koska toivoin palautetta myös alaa tuntevalta henkilöltä. Jesse suostui ystävällisesti lukemaan tekstini ja kommentoimaan niitä. Sain häneltä palautteen lähitapaamisen jälkeen ja huomasin, että novellissa on kyllä paljon parannettavaa maalaamiseen liittyvissä asioissa ja sanastossa. Yritän seuraavaksi parantaa tekstejäni sekä muilta opiskelijoilta että Jesseltä saamieni kommenttien pohjalta. Palattuani Helsinkiin, minulla oli ilo myös kokeilla maalaamista hetken Jessen opastuksella.

Lähi- ja verkko-opiskelusta

Tähän saakka kirjoituksen perusopintojen opiskelu Jyväskylän yliopiston Avoimessa yliopistossa on ollut ihanan innostavaa. On ollut sopivassa suhteessa sekä lähitapaamisia että verkko-osuuksia Moodlessa. Sain kuitenkin kuulla, että ensi lukuvuodeksi ei olisi tarjolla ollenkaan lähiopetusta. Tämä kuulostaa mielestäni harmilliselta, ja toivonkin, että lähijaksolliset kurssit palaisivat takaisin opintotarjontaan mahdollisimman pian. Vaikka kotonaan voi hyvin kirjoittaa yksin, on jokaiselle lähijaksokerralle osallistuminen ollut hauska ja avartava kokemus ja olen nauttinut myös Jyväskylässä käynneistä. Kurssiin osallistuminen on antanut syyn lähteä lyhyelle matkalle jonnekin Helsingin ulkopuolelle. Lähijaksoilla olen myös tutustunut joihinkin toisiin kirjoittajiin ja saanut keskustella heidän kanssaan. Tällä viikolla on minulla ilokseni tilaisuus tavata Oodissa kirjoittajia, jotka osallistuivat samaan aikaan itseni kanssa ensimmäiseen perusopintojen kurssiin alkuvuodesta. Ehkä olen jossain mielessä vanhanaikainen, mutta minusta tuntuu tärkeältä nähdä kurssien opettajia ja muita opiskelijoita livenä ihan “oikeasti”. Korona-aika oli pitkä ja silloin oli hienoa, että joitain luentoja pidettiin verkossa (en vielä silloin opiskellut Jyväskylän Avoimessa yliopistossa, mutta kuuntelin erilaisia luentoja Zoom-videoviestintäpalvelun kautta). Nyt kuitenkin, kun pahin korona-aika on toivottavasti ohi, niin on ollut mukavaa käydä paikan päällä kurssien lähijaksoilla. On toki totta, että sellaisille henkilöille, jotka asuvat pitemmän matkan päässä, verkko-opiskelu mahdollistaa opintojen tekemisen. Olisi kuitenkin mukavaa, jos kurssitarjonnassa säilyisi valittavaa myös sellaisille ihmisille, jotka tuntevat oppivansa paremmin, kun ainakin välillä näkevät oikeita ihmisiä opintojensa aikana.

Punatiilinen rakennus, jossa on sininen katto-osa. — Jyväskylän yliopiston kirjasto Lähde, 2023 (Kuva: RJV)

Lähijaksolla Jyväskylässä

Nyt maaliskuussa pääsin ensimmäistä kertaa käymään Jyväskylän yliopistossa. Osallistuin siellä proosakurssin lähijaksoon, joka on yhteinen sekä Avoimen yliopiston että Jyväskylän yliopiston opiskelijoille. Myös tätä kurssia luotsaa sama opettaja, FT Emilia Karjula, joka opetti myös ensimmäistä kirjoittamisen oppiaineen kurssiani Jyväskylän Avoimessa yliopistossa. Tähän meneillä olevaan proosakurssiin kuuluu kaksi lähijaksoa ja seuraava on huhtikuun loppupuolella. Vaikka paljon opintoja voi tehdä verkossa, olen erityisesti yrittänyt ilmoittautua kursseille, joihin kuuluu lähijakso. Pidän siitä, että kurssin aikana näen oikeasti ihmisiä ja voin keskustella heidän kanssaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Tällä hetkellä olen tavallaan kahden kurssin risteyksessä: palautin juuri Moodlessa ensimmäisen kurssin (“Kirjoittamisen taiteelliset ja tieteelliset lähtökohdat”) oppimispäiväkirjan.

Proosakurssi oli Agora nimisessä rakennuksessa. Jo ennen kurssin alkamista kävin katsomassa Agoraa ja aterioimassa siellä opiskelijaruokalassa, jossa saatoin nauttia vegaanille sopivaa lounasruokaa vierailijahintaan. Ensi vaikutelman perusteella ajattelin rakennuksen olevan valoisa ja moderni. Opiskelijaruokala oli viihtyisä suurine maisemaikkunoineen. Koska kurssilla oli paljon ohjelmaa sekä perjantai-iltana että lauantaipäivänä, en tällä kertaa kerennyt vierailla muualla Jyväskylän yliopiston kampuksella tai kirjastossa, mikä siten jää ensi kertaan.

Pääoven edustaa valkoisen rakennuksen edessä. Polkupyöriä telineissä. — Agoran pääsisäänkäynti, Jyväskylä 17.3.2023 (Kuva: RJV)

Kurssin tunnelma oli huomattavan rentoutunut ja ihmiset olivat selvästi iloisia päästessään kirjoittamaan ja keskustelemaan yhdessä ja kuuntelemaan opettajan selostuksia proosan lajeista. Toki olen aiemminkin kuullut vaikkapa legendoista ja faabeleista, mutta en aiemmin ole edes tullut miettineeksi mahdollisuutta yrittää itse kirjoittaa sellaisia tai mieltänyt niitä ajankohtaisiksi mahdollisiksi genrevaihtoehdoiksi kirjoitelmien kannalta. Kurssilla pääsemme kokeilemaan novellin ja jotakin toista genreä edustavan lyhytproosatekstin kirjoittamista tehtävissä, jotka meidän on määrä tehdä maalis- ja huhtikuun tapaamisten välillä. Tietenkään sinänsä ei tarvitse olla millään kurssilla kokeillakseen tekstien kirjoittamista hyödyntäen eri lyhytproosalajien ominaispiirteitä, mutta välitehtävän deadline kuitenkin aiheuttaa tietynlaista painetta ryhtyä tuottamaan tekstiä.

Proosakurssia edelsi sen ennakkotehtävien teko, joita käsittelimme lähitapaamisessa pienryhmissä. Jyväskylässä teimme myös useita kirjoitusharjoituksia: kirjoitimme mm. raapaleen, joka on minulle uusi genre. Sillä tarkoitetaan satasanaista kirjoitusta, mutta otsikkoa ei ole laskettu mukaan sanamäärään. Kirjoittaminen 20 minuutissa toki onnistui. Syntyi satasanainen teksti, mistä en kuitenkaan ole erityisen ylpeä kielellisessä tai sisällöllisessä mielessä. On kuitenkin mielenkiintoista kokeilla, mitä syntyy rajoitetussa ajassa, kun yrittää tehdä tunnilla annettuja tehtäviä.

Kurssilla sain keskusteltua eräästä proosan kirjoittamisessa minua vaivanneesta ongelmasta ja keskustelun jälkeen olo on paljon selkeämpi. Muut henkilöt pienryhmässämme eivät pitäneet ongelmaani edes minään ongelmana vaan ihan sopivalta kuulostavana kirjoittamistapana. Yritän tällä hetkellä kirjoittaa pienoisromaania. Aloitin sen jo loppusyksystä osallistuessani Kriittisen korkeakoulun järjestämälle pienoisromaanikurssille, jota opetti kirjailija Jyri Vartiainen. Tuon kurssin aikana oivalsin, että voisin yrittää kirjoittaa nimenomaan pienoisromaanin ja hyödyntää siihen myös joitain tekstipätkiä, jotka olin jo aiemmin tallentanut koneeni syövereihin. Valitettavasti kuitenkin projekti hieman jäi odottelemaan pienoisromaanikurssin jälkeen – piti valmistautua Pariisin konferenssimatkaan ja sitten tuli kiire niiden kirjoitusten kanssa, jotka oli tarve saada aikaan ensimmäistä kirjoittamisen opintojen kurssia varten (ennakkotehtävä, kertomus, draamakohtaus ja essee). Kerroin tästä pienoisromaaniprojektistani jotain muille osallistujille proosakurssin lähitapaamisessa. Nyt tuntuu siltä, että on tärkeää kirjoittaa käsikirjoitusta eteenpäin, kun on kerran jo puhunutkin siitä muille. Olen tosin ihan tietoinen mahdollisuudesta, että käsikirjoituksesta saattaa muotoutua sellainen, että haluankin kätkeä sen laatikkoon piiloon.

Kurssilla rima pidemmän proosakirjoituksen kirjoittamiseen tavallaan laski. Juttelimme pienryhmissä sekä aloituksista että lopetuksista ja kukin oli kirjoittanut ennakkotehtävänä “Innostavan aloituksen” romaanikäsikirjoitukseen. Olen tähän asti vältellyt alkukappaletta, mutta nyt kurssia varten tekemäni alku tuntui ainakin ihan toimivalta siinä mielessä, että sen jälkeen on ruvennut syntymään tekstiä. Rupesin aloitustehtävää tehdessäni ajattelemaan, että olisi ihan ok, jos edes onnistuisin kirjoittamaan huonon pienoisromaanin. Sekin olisi parempi kuin ei mitään ja uskon kyllä pystyväni tuottamaan huonoa tekstiä – jos haluaa tuottaa laadukasta ja ansiokasta tekstiä, niin sehän on sitten jo ihan eri juttu.

Ennen paluumatkaa oli huono sää. Kun lähdin kävelemään kohti Jyväskylän keskustaa, oli aamuinen lumisade tauonnut. Kuitenkin ehdittyäni kävellä jonkin matkaa, alkoi satamaan vettä. Koska minulla oli vielä runsaasti aikaa ennen junanlähtöä, kävin vierailulla Jyväskylän taidemuseossa. Siellä oli meneillään kaksi taidenäyttelyä. Mennessäni museoon en ollut tajunnut, että siellä oli toiseksi viimeistä päivää avoinna Jyrki Markkanen nimisen taiteilijan näyttely “Kokoelmat / Alueet”, joka sisälsi eri grafiikan menetelmillä luotuja teoksia. Oli ilahduttavaa päästä katselemaan tuota näyttelyä, joka teki minuun vaikutuksen kuten esimerkiksi teos “Kokoelma: haltuunotto ja varastointi” (2020 – 2022), joka koostui suuresta määrästä vedoksia, jotka vaikuttivat esittävän erilaisia vesitorneja.

Oli mukavaa käydä Jyväskylässä. Se tuntui ikään kuin pieneltä lomamatkalta: kurssilla oli niin hauskaa, ettei se todellakaan tuntunut miltään voimia vievältä opinnoissa ponnistelulta. Seuraavalla kerralla yritän ehtiä katsella Jyväskylän yliopiston alueita ja paikkoja paremmin ja myös katsoin, että kaupungissa olisi muitakin mielenkiintoisia paikkoja kuten kasvisravintola ja grafiikan paja, joissa voisi yrittää vierailla, jos vain suinkin sattuu ehtimään. Mikäli sää suosii ensi kerralla, ajattelen, että voisi olla mukavaa tehdä kävelylenkki Jyväsjärven rantamaisemissa.